Teksti Esa Pottonen

Elokuvaharrastaja Esa Pottonen vinkkasi
Tutkaimelle viimeaikaisia suosikkejaan.

Spencer

Eiköhän ne viimeisetkin Twilight -pölyt ala olla karisteltu Kristenin laahuksilta viimeistään tämän roolin myötä. Stewart tekee vahvan versioinnin prinsessa Dianasta, eikä häntä meinaa satunnaisia vilahduksia lukuunottamatta edes erottaa roolihahmostaan.

Pablo Larraínin elokuvan kerrontatyyli on tunnevetoisen impressionistisessa maalailussaan lähempänä Josephine Deckerin Shirleytä, kuin The Crownin maadoitetumpaa hovidraamaa. Luopumalla tosipohjaisuuden taakasta saattaa joskus osua lähemmäs totuutta.

Tukahduttavan ja imagosta enemmän kuin ihmisistä välittävän hovin otetta mielenterveydestään kamppailevaan yksinäiseen ihmiseen kuvataan välillä Black Swanilta tai jopa useaan otteeseen Hohdoltakin lainaillen. Klaustrofobian kuvaus hiipiikin hetkittäin lähes kauhun puolelle mutta jättää aina kuitenkin viimeisen askeleen ottamatta, vaikka Henri VIII:n pettämä ja mestaama vaimo kummitteleekin jopa kirjaimellisesti vertauskuvana. Silti Stewartin prinsessa on vielä täynnä elämää, leikkiä, valoa ja tanssia. Vastavoimana kuolleelle hoville toimii Sally Hawkinsin pukijan tarjoama rakkaus, shokit ja nauru sekä nautittavan Sean Harrisin maltillinen tulituki.

Radioheadin Jonny Greenwoodin anarkistisesta free jazzista painostavaan kamarimusiikkiin ulottuva musiikki on poikkeuksellisen isossa roolissa alusta loppuun, hiljaisuuksissakin. Erityisen voimakas ja väristyttävä crescendo kuullaan Dianan tulevien murhaajien vyöryessä jo lähes iholle.

(Greenwood sävelsi tänä vuonna myös The Power of the Dogin ja Suomessa vielä julkaisemattoman Licorice Pizzan musiikit.) 

Musiikin lisäksi elokuva on puvustuksen juhlaa ja sillä herkuttelulle antaudutaan hetkittäin unikuvan omaisissa sekvensseissä täysin. Oliko 90-luvun alku jossain piireissä todella näin eleganttia aikaa?

 

The Rescue

Tää oli ai-van uskomaton.

Tietenkin kaikki koko tulvivaan luolaan saarroksiin jääneen thaimaalaisen jalkapallojoukkueen tarinassa oli jo aikanaan aivan käsittämätöntä ja elämää suurempaa, mutta sen läpikäyminen vaihe kerrallaan asianosaisten kanssa tuo kaiken ihan uudella tavalla iholle. Ympäri maailmaa luolasukelluksen harrastajista koottu pelastustiimi kertoo millaista on todellisuudessa sukeltaa kerta toisensa jälkeen kilometrin pituisessa ahtaassa ja sameassa luolassa ilman näkyvyyttä tai mitään takeita että sieltä pääsee koskaan edes itse pois.

Etenkin näin lannistavina aikoina tällä oli ihmeellinen ihmisyyteen uskoa palauttava vaikutus. Toki myös vetää erittäin nöyräksi tajuta että tällaisia sankareita on olemassa. Olla valmis vapaaehtoisena uhraamaan henkensä vain siksi, että on vielä häviävän pieni mahdollisuus löytää itselle tuntemattomat lapset.

 

West Side Story

Pidin suuresti! Tämä oli Spielbergin suuri haave vuosikymmenten ajan ja vilpitön rakkaus teosta kohtaan paistaa joka kuvasta. Leffa on omistettu Stevenin viime vuonna 103- vuotiaana kuolleelle isälle, jonka suosikki musikaali oli.

Vuoden 1961 versio on upea ja kaukana staattisesta, mutta toki kun nykyresurssien ohjaksissa on kamera kädessä syntynyt uuden Hollywoodin ihmelapsi, kamera liikkuu huumaavan jännittävillä tavoilla ja luo eri tavalla tunteen mukana olemisesta vastakohtana katselijan roolille. 1961 toinen jalka oli vielä Broadwaylla, nyt ollaan syvällä filmissä. Pelkästään alun mittelöissä on heijasteita Indiana Jonesin tai Tintin kaltaisista vuoristoradoista.

Kuitenkin paikoin lähes balettimaiset koreografiat saavat ansaitsemansa tilan ja niitä on helpompi seurata kuin vaikkapa musiikkivideomaisemmin leikatussa In the Heightsissa. Vuoden kolmesta NYC-musikaalista tämä vie itsellä kirkkaan voiton, tosin Bernstein-Sondheim-Shakespeare-Spielberg -tiimi olisi paha vastus kelle vain.

Hahmoja on syvennetty, tragediat resonoivat realistisemmin ja 60-luvun ongelmallista castingia on päivitetty. Anybody´s on nyt avoimesti trans (elokuva on siksi kielletty osassa maailmaa…) ja latinoja näyttelevät tällä kertaa… wait for it, latinot!

Yksi elefantti huoneessa on Ansel Elgort, joka on (elokuvan valmistumisen jälkeen) ajautunut ikävään valoon. Päätään nostaa klassikkokysymys siitä, onko yhdellä tunkkaisella jäbällä valta pilata muuten elämää pursuava, tärkeää representaatiota tulvillaan oleva ja teemoiltaan resonoiva intohimoprojekti muilta säkenöiviltä tulokkailta (Ariana, Rachel, Mike!) tai tuhannelta tiimin jäseniltä.

90-vuotias molemmissa filmatisoinneissa loistava Rita Moreno lausuu sattumoisin leffan rajuimmassa kohdassa terapeuttisen suorat sanat juuri vastaaville miehille. Kohtaus iskee erityisesti, kun tietää miten traumaattinen tuo sama kohtaus Anitan roolissa oli 1961-versiossa hänelle itselleen omassa elämässään kokemansa väkivallan vuoksi.

Itse musikaalin pääteemat ovat tasan yhtä ajankohtaisia 60 vuotta myöhemminkin. Humalluttavasti koreografioitu ikoninen ”America” -sekvenssi sen sanoo: ”Life is all right in America, if you’re all white in America”

 

Arviot julkaistu alunperin Esan ig-tilillä @elokuvaalanammattilainen