Teksti: Miikka Pynnönen, kuvitus: Olga Kallio
Kylmän sodan lopun piti päättää ydinaseiden kauhun aika. Niin ei käynyt. Ydinsodankäynnin laskelmien ja strategioiden sivuilla painivat järki ja järjettömyys.
Ydinaseet olivat 2023 pitkästä aikaa in. Atomipommin isänä tunnetusta J. Robert Oppenheimerista kertova, Christopher Nolanin ohjaama elämäkertaelokuva Oppenheimer sai ensi iltansa heinäkuussa ja keräsi yli miljardin lipputulot.
Oppenheimer pohjautuu Kai Birdin kirjaan American Prometheus ja on varsin uskollinen lähdemateriaalilleen. Perusteellinen henkilökuva piirtää kuvan briljantista, ajoin idealistisesta fyysikosta, joka puskee kunnianhimollaan eteenpäin valtavaa Manhattan-projektia. Tiedeyhteisössä vaikuttanut aatteellisuus ja eettiset pohdinnat saavat väistyä, koska käynnissä on kilpajuoksu Hitlerin natseja vastaan. Saksan antautumisen jälkeen sotaponnistelujen kohteeksi vaihtuu keisarillinen Japani.
Tässä vaiheessa tiedemiehille alkaa valjeta, että atomipommia voitaisiin käyttää silloinkin, kun se ei ole välttämätöntä, eli poliittisiin tarkoituksiin. Orastava vastakkainasettelu Neuvostoliiton kanssa tarkoittaa, että samaa peliä pelaisi ennen pitkää kaksikin suurvaltaa.
Toisen maailmansodan jälkeen Robert Oppenheimer epäonnistuu yrityksissään vaikuttaa ydinaseille rakennettavaan maailmanjärjestykseen. Kaikkien tragedian pelisääntöjen mukaan kaikkivoipaisuuteensa kompastunut sankari joutuu lopulta kärsimään.
Historiallisen viihteen lisäksi ydinaseet ovat viime vuosina puhuttaneet enemmän kuin kertaakaan sitten kylmän sodan. Vuosituhannen alussa ydinaseita pidettiin jäänteinä menneestä maailmasta ja ulkopoliittisen keskustelun näkökulmasta lähes yhtä vanhentuneina, kuin niiden korppulevykkeille koodatut ohjausjärjestelmät. Suurvaltakilpailun kovenevassa maailmassa ydinaseet ovat tehneet paluun ja osoittautuneet sen keskeisiksi pelinappuloiksi.
Helmikuussa 2022 Venäjän hyökkäys Ukrainaan toi ydinaseiden uhkan länsimaisen median etusivuille ja päätöksentekijöiden laskelmiin. Arvaamaton Venäjä kävi avointa sotaa Ukrainassa, mutta länsimaisten päätöksentekijöiden mielissä huolena oli myös sodan leviäminen Naton ja Venäjän välille. Ydinsota ei olisi silloin kaukana.
Ydinaseita ei Ukrainassa ole käytetty. Tästä kansainvälisen politiikan tuntijat ovat päätelleet, että Venäjän sota on osoittanut, että ydinasepelote toimii. Näiden näkemysten mukaan ydinasepelote on estänyt konfliktin eskaloitumista ja laajenemista Venäjän ja Naton välille.
Toisaalta pelko ydinkonfliktista on myös jättänyt ukrainalaiset puolustamaan maataan yksin. Maa, jolla ei ole pääsyä ydinpelotteen piiriin, on altis ydinaseilla uhkailulle ja niillä painostamiselle. Niin ovat myös ne maat, jotka haluaisivat auttaa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta.
Venäjän hyökkäyksen epäsuorana seurauksena ydinaseista debatoitiin Suomenkin presidentinvaaleissa tavalla, joka kuvaa uutta ulkopoliittista todellisuutta Naton jäsenmaassa. Nato nojaa vahvasti ydinasepelotteeseen, mikä käy ilmi myös liittokunnan vuonna 2022 hyväksytystä strategisesta konseptista.
Puolustusliiton jäsenyyden myötä Suomi lunasti itselleen pääsylipun Yhdysvaltojen ydinasesateenvarjon suojaan. Vielä viime vuosisadalla suurvaltakamppailuissa Suomi toivoi voivansa istua aidalla ja pysyä puolueettomana ydinsodan sattuessa.
Todellisuus oli toinen, sillä Yhdysvalloilla oli suunnitelmia Suomen lentokenttien ja kaupunkien pommittamiseksi siinä tapauksessa, että konflikti Naton ja Varsovan liiton välillä roihahtaisi liekkiin.
Robert J. Oppenheimer ymmärsi nopeasti Manhattan-tiedemiesten keksinnön tuhoisan potentiaalin. Henkilökohtaisen tilinteon aika koitti pian onnistuneen Trinity-ydinkokeen jälkeen.
Yksi kirjan vaikuttavimmista, elokuvaankin yltäneistä kohtauksista on, kun Oppenheimer löytää järkyttyneen nuoren tiedemiehen oksentamasta Hiroshiman pommittamista seuranneissa juhlissa. Epäilys ja hahmoton syyllisyys alkavat kalvaa.
Fyysikon kirjeenvaihto paljastaa kauaskantoisen, lähes profetaalisen näkemyksen siitä, mihin atomiaseiden käyttö johtaisi, eli hallitsemattomaan asevarustelun kierteeseen. Oppenheimer ymmärsi pian, ettei mikään teknologinen keksintö voisi suojella Yhdysvaltoja atomiaseilta.
Vain kolme päivää maailmansodan päättymisen jälkeen Oppenheimer arvioi Yhdysvaltojen ulkoministerille: “Kansakuntamme turvallisuus ei voi nojata kokonaan tai edes osin tieteelliseen tai teknologiseen kykyyn. Se voi perustua vain tulevien sotien tekemiseen mahdottomaksi.”
Oppenheimer näki myös paljon vaivaa saadakseen presidentti Harry S. Trumanin kertomaan atomipommista Stalinille, heikoin tuloksin. Valtapolitiikka toimi omilla säännöillään ja juhlittu fyysikko onnistuikin manöövereillään suututtamaan tärkeitä ihmisiä, kunnes hänet suljettiin 1950-luvun poliittisissa kuohuissa ulos vaikuttamisen paikoilta maineensa menettäneenä.
Oppenheimer olisi halunnut rakentaa ydinaseille perustuvan turvallisuusjärjestyksen järjen varaan, kansakuntien yhteiselle rationaaliselle edulle. Ketäpä holtiton asevarustelun kierre hyödyttäisi?
Puheessaan American Philosophical Societylle Oppenheimer arvioi tiedemiesten “luoneen mitä hirveimmän aseen, joka on äkillisesti ja perusteellisesti muuttanut maailman luonnetta – yllätys ja kauhu ovat yhtä keskeinen osa sitä kuin halkeavat atomit.”
Liennytyksen ja luottamuksen sijaan turvallisuutta päädyttiin lopulta rakentamaan juuri institutionalisoidun kauhun, eli pelotteen varaan. Niin sanotun MAD-doktriinin (Mutually Assured Destruction) eli suomalaisittain kauhun tasapainon mukaisesti Yhdysvallat ja Neuvostoliitto pyrkivät rakentamaan ydinasearsenaalinsa niin suureksi, että vastapuoli tuhoutuisi varmuudella. Kaikki pelimerkit laitettiin pelotteen varaan.
Dilemmaa koettivat ratkaista kylmän sodan eri valtiojohtajat vuorollaan. Richard Nixon aloitti neuvostoliittolaisten kanssa SALT-neuvottelut, joiden tuloksena ydinkärkien määrää vähennettiin ja ohjuspuolustusjärjestelmät kiellettiin. Se, ettei ballistisia ohjuksia voitaisi torjua, alleviivasi varmaa tuhoa.
Myöhemmin Ronald Reagan käänsi asetelman ympäri ja ehdotti ydinkärkien täyskieltoa ja ohjuspuolustusjärjestelmien sallimista, minkä Gorbatsov hylkäsi epäluuloisena yhdysvaltalaisten teknistä ylivoimaa kohtaan.
Edes kylmän sodan loppu ei hälventänyt ydinaseisiin liittyviä huolia: ydinaseita jäi kosolti entisiin neuvostomaihin, missä ne olisivat saattaneet päätyä keskenään taistelevien faktioiden tai terroristien käsiin.
Luultavasti juuri tästä syystä presidentti George Bush kannusti vuonna 1991 Kiovassa pitämässään puheessa ukrainalaisia unohtamaan “itsetuhoiset” itsenäistymispyrkimykset. Kun Ukrainan ydinaseet sittemmin luovutettiin Venäjälle, tarkoituksena että Venäjä, Yhdysvallat ja Iso-Britannia takaisivat maan turvallisuuden.
Yhdysvalloissa ei koskaan saatu tarkkaan selville, allekirjoitettiinko Neuvostoliitossakin se näkemys, että ydinsotaa ei voinut voittaa, eikä siihen siksi tulisi ryhtyä. Epävarmuus toisen osapuolen aikomuksesta oli syöstä maailman ydinsotaan useammin kuin kerran. Yhteisen rationaalisuuden oletus olikin kylmän sodan johtajilta kylmäävää uhkapeliä.
Järkeä on totisesti koeteltu. Korean sodassa Yhdysvaltojen joukkoja johtanut Douglas MacArthur halusi käyttää ydinaseita Kiinaa vastaan. Kuuban ohjuskriisissä 1962 ensi-iskua harkitsivat molemmat osapuolet. Tuolloin maailman kannalta parhaan ratkaisun teki lopulta neuvostoliittolainen sukellusvenekapteeni, joka kieltäytyi laukaisemasta ydinaseitaan sen jälkeen, kun yhteydet Moskovaan olivat poikki.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin 1983 järjestelmähäiriö Neuvostoliiton varoitusjärjestelmässä oli johtaa vastaiskuun, mutta vastuussa ollut upseeri päätti toivoa parasta eikä herättänyt esimiehiään. Muitakin läheltä piti -tilanteita on voinut jäädä kirjaamatta historian lehdille.
Helsingin yliopistossa opettavan Sonja Amadaen mukaan laskelmoivasta rationaalisuudesta, jonka varaan ydinasedoktriinit rakennettiin, voi kaikesta matemaattisesta houkuttelevuudestaan puuttua järkeä. Amadaen mukaan ydinsodan estämiseen pyrkivän MAD-doktriinin sijaan ydinasestrategian pohjana on todellisuudessa ydinsodan voittamiseen tähtäävä NUTS (Nuclear Utilization Targeting Selection). Siinä ydinaseiden käyttötarkoitus ei ole pelkkä pelote ja sodan välttäminen, vaan edun luominen ja ydinaseilla painostamisen hyödyntäminen sodan ja eskalaation hallitsemiseksi.
Kylmän sodan aikana kauhun tasapaino käsitettiin kiikkulautana, jonka toisessa päässä istui Yhdysvallat ja toisessa Neuvostoliitto. Nyt maailma liukuu kohti moninapaisuutta. Niin sanotun kolminapaisen ydinasejärjestyksen muodostavat Yhdysvallat, Venäjä ja Kiina.
Kiina on ydinkärkien kokonaismäärällä mitattuna Yhdysvaltoja ja Venäjää jäljessä. Sen onkin tulkittu suitsivan Venäjän ydinasepullistelua oman suhteellisen alivoimansa vuoksi. Samaan aikana Kiina kuitenkin kasvattaa omaa ydinasearsenaaliaan, panostaa ohjusteknologiaan ja rakentaa uusia ohjussiiloja.
Venäjän puhe ydinaseista on tarkoituksellisen monitulkintaista. Maan televisiossa sallitaan ydinaseilla pullistelu. Viestintästrategiaa voisi kuvata perinteisen venäläiseksi. Samaan aikaan kun Putinin valtiojohto tyynnyttelee uhkakuvia, duuman edustajat päästelevät höyryjä ja kannanotot löytävät tiensä myös länsimaiden medioihin.
Venäjän sotilaallinen epäonnistuminen Ukrainassa on korostanut maan yksiselitteistä riippuvuutta ydinaseistaan. Venäjä tarrautuukin nyt ydinasearsenaaliinsa, jossa roikkuvat rippeet maan suurvalta-asemasta.
Kuolemanyhtälöstä ei voi jättää pois myöskään muita ydinasevaltoja, joista riskialttein lienee uhmakas Pohjois-Korea. Iranin ydinohjelman tila herättää huolta alueellisesti ja pitää sisällään tuhon siemenet Lähi-Idän valmiiksi jännittyneessä tilanteessa.
Geopolitiikan maailmassa ydinaseet ovat strategisen tasapainon tekijä. Jos jokin maa on pääsee lähelle ydinaseen hankkimista, se heiluttaa kiikkulautaa arvaamattomaan suuntaan. Suurvallatkaan eivät voi katsoa moista vierestä, alueellisista kilpailijoista puhumattakaan.
Ydinaseiden leviämisen estämiseksi tehdään paljon työtä. Jopa ydinaseiden luomaan pelotteeseen nojaava Nato tunnustaa päämääräkseen maailman ilman ydinaseita. Myös Yhdysvallat korostaa asevalvonnan ja ydinaseriisunnan tärkeyttä.
Ydinaseiden leviämisen estämiseen pyrkivään ydinsulkusopimuksen on allekirjoittanut jo 190 valtiota. Toistaiseksi ydinaseet ovat kuitenkin tulleet jäädäkseen, eivätkä suurvallat aio voi luopua omistaan niin kauan, kun vallitsee pieninkin epävarmuus siitä, että joku saattaisi niitä käyttää.
Ennen ensimmäistä ydinräjäytystä Robert J. Oppenheimer paljasti tutkijakollegalleen huolensa: “Saatamme lopettaa kaikki sodat, mutta olemme tuomittuja elämään päättymättömässä pelossa”.
Ihmiskunta on elänyt päättymättömässä pelossa pian jo 80 vuotta, mutta vastoin Oppenheimerin pessimistisimpiä kuvitelmia, ydinaseet ovat tuoneet mukanaan myös vakautta. Ne ovat painaneet ydinasevaltojen johtajien omallatunnolla ja estäneet suurvaltoja ajautumasta avoimeen sotaan toisiaan vastaan.
Toistaiseksi järki on voittanut.
