Sota Gazassa on paljastanut Yhdysvaltojen taidekentän poliittisia kytköksiä sekä johtanut lukuisiin boikotteihin ja cancelointeihin. Globaalien kriisien keskellä taidemuseoilta vaaditaan samaan aikaan neutraaliutta ja poliittista kantaa. Kuinka poliittista amerikkalainen taide saa olla?

Teksti: Riina Piirilä, kuvitus: Aliisa Peltoniemi

Nykytaide kiinnostaa newyorkilaisia: maaliskuisena lauantaipäivänä Whitney Museum of American Artin uusinta kotimaista taidetta esittelevä biennaali on ääriään myöten täynnä.

Nuoret kaupunkilaiset poseeraavat vuorollaan Tiktok-videoissa Denian DinéYazhi’n alistettujen alkuperäiskansojen vastarintaliikkeitä käsittelevän teoksen We must stop imagining apocalypse / genocide + we must imagine liberation edessä. 

Whitney on tunnettu poliittisuudestaan. Vuosien varrella biennaalissa on nähty niin poliisiväkivaltaa, ilmastopolitiikkaa kuin aseoikeuksiakin arvostelevia provokatiivisia teoksia. Tänä vuonna teemat pyörivät aborttitaistelun, teknologiajättien vallan ja vähemmistöjen oikeuksien kaltaisissa aiheissa.

Mutta missä ovat teokset, jotka ottavat kantaa Gazan sotaan ja Israelin ja palestiinalaisten konfliktiin?

Lähi-idän traagiset tapahtumat ovat ravistelleet taidemaailmaa syksystä 2023 lähtien. Lokakuun 26. päivänä kuvataidemaailma kohahti, kun kansainvälisesti tunnetuimpiin taidejulkaisuihin kuuluvan Artforumin päätoimittaja David Velasco erotettiin hänen julkaistuaan lehdessä kirjeen, jossa vaadittiin 8000 allekirjoituksen tuella välitöntä tulitaukoa, siviilien tappamisen lopettamista, humanitaarisen avun päästämistä Gazaan sekä ihmisoikeusloukkausten ja Israelin sotarikosten tunnustamista.

Vastalauseena Velascon erottamiselle kymmenet Artforumin toimittajat irtisanoutuivat työpaikastaan ja sadat lukijat julistivat sosiaalisessa mediassa ryhtyvänsä boikotoimaan lehteä. 

Tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa sarjalle protesteja, boikotteja, avoimia kirjeitä ja cancel-vaatimuksia, jotka ovat kohdistuneet palestiina- ja muslimimieliseen sisältöön sekä Israelin sotatoimien arvosteluun Yhdysvalloissa. 

Cancelointi ja sensuuri ovat kohdistuneet niin taiteilijoihin, taideteoksiin kuin taidelaitosten työntekijöihinkin: Ai Weiwein näyttely Lontoossa peruttiin taiteilijan Palestiina-mielisten Twitter– kommenttien takia ja New Yorkissa El Museo del Barrio perui tilaamansa taideteoksen näytteillepanon sen sisältämän Palestiinan lipun vuoksi.

Ohiossa Wexner Center -taidekeskus perui paneelikeskustelun palestiinalaisen taiteilijan Jumana Mannan osallistumisen takia vedoten ”tämänhetkiseen maailmantilanteeseen”. Washington D.C.:ssä taiteilijat Nicholas Galanin ja Merritt Johnson vetivät töitään kongressin rahoittamasta kansallisgalleriasta protestina Yhdysvaltain Israelille tarjoamalle sotatuelle. 

 

Poliittista vai neutraalia taidetta?

Taideinstituutiot ja -museot ovat toimineet poliittisena taistelutantereena ennenkin. Vietnamin sodan aikana 1974 Pablo Picasson sodanvastainen teos Guernica joutui vandalismin kohteeksi New Yorkin MoMA:ssa. Nykyään teosten sotkeminen on esimerkiksi Just Stop Oilin ja muiden ilmastoliikkeiden protestikeino.

Cancelointejakin on harrastettu Yhdysvalloissa jo 1980-luvulla, kun Washington D.C:ssä sijaitseva Corcoran Gallery perui Robert Mapplethorpen näyttelyn teosten homoeroottisuuden nostattaman kohun seurauksena.

Vuonna 2017 sadat taiteilijat vaativat museoiden sulkemista vastalauseena Donald Trumpin presidenttiydelle. 2000-luvulla amerikkalaisissa museoissa on myös vaadittu johtokunnan eroa petosepäilyjen ja epäilyttävien liiketoimien johdosta sekä osoitettu mieltä Black Lives Matter -liikkeen tiimoilta. 

Vuonna 2020 poliittisen debatin keskellä oli Ku Klux Klania käsittelevä kuvasto, jonka vuoksi modernistitaiteilija Philip Gustonin retrospektiiviä lykättiin kahdella vuodella.

Taide ei koskaan ole ollut epäpoliittista, vaikka myytti taiteesta muusta yhteiskunnasta irrallisena kokonaisuutena elää edelleen. Eikä ihme: 1800-luvulla Euroopassa kukoistanut taidetta taiteen vuoksi -ideologia loi länsimaiseen kulttuuriin illuusion autonomisesta taiteesta, joka syntyy tyhjiössä taiteilijan sisäisen sielunmaailman kuvauksena vailla poliittista ja moraalista sitoutumista tai riippuvuutta talousjärjestelmän lainalaisuuksista.

Museot ja galleriat on perinteisesti totuttu näkemään muusta yhteiskunnasta irrallisina, ei-poliittisina toimijoina, joiden tehtävä on tarjota neutraalia tilaa monimutkaisia ongelmia koskevalle yhteiskunnalliselle keskustelulle ja erilaisille mielipiteille. 

Museot eivät kuitenkaan ole koskaan immuuneja politiikalle, väittää newyorkilaisen Queens Museumin entinen johtaja Laura Raicovich kirjassaan Culture Strike: Arts and Museums in an Age of Protest. Museot ja niiden toiminta heijastavat väistämättä yhteiskunnan kulttuurillisia arvoja, normeja ja rakenteita, mikä näkyy muun muassa teosvalinnoissa ja kuratoinnissa. 

 

Kantaaottavat museot

Asiantuntijoiden mukaan 2020-luvun taideinstituutiot ovat aivan uudenlaisessa poliittisessa ristitulessa. Museoiden poliittisuutta tutkinut Mary Elizabeth Williams kuvailee artikkelissaan A Noble Balancing Act: Museums, Political Activism and Protest Art nykyhetken tapahtumia käänteentekeviksi: museoiden paine osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun on kasvanut voimalla. Poliittisen taiteen esittäminen on museoille luonteva tapa vastata ajankohtaisuuden vaatimukseen.

Protestitaiteen esittäminen tarkoittaa kuitenkin riskinottoa. Jatkuvien kriisien maailmassa, jossa vaaditaan yhtäältä neutraaliutta ja toisaalta aktiivisia kannanottoja, museot yrittävät toteuttaa tehtäväänsä tarjoamalla kaikkea kaikille pillastuttamatta ketään.

Suututtamisen pelko korostuu erityisesti Yhdysvalloissa, jossa museot ja galleriat joutuvat olemaan varpaillaan yksityisten rahoittajien edessä. Eletään ennakkosensuurin aikaa: kuten Velascon tapaus osoittaa, harkitsematon lausunto saattaa lopettaa uran tai karkottaa rahoittajat. 

Museokeskustelu heijastelee laajempia yhteiskunnallisia jännitteitä. Yhdysvalloissa taideinstituutioiden tasapainottelua vaikeuttaa maan tulehtunut poliittinen ilmapiiri, jossa yhteiskuntaa yhdistävä neutraali tila vaikuttaa utopialta. Polarisaatio kasvattaa museoiden pelkoa potentiaalisten kävijöiden menettämisestä. 

Poliittisten näkemysten lisäksi taiteelta ja taiteilijoilta vaaditaan yhä enemmän monimuotoisuutta. Kuten Raicovich toteaa kirjassaan, museoissa esillä olevan taiteen odotetaan edustavan koko yhteiskuntaa, ja vaatimus on korostunut 2020-luvulla erityisesti Metoo- ja BLM-liikkeiden myötä.

Medioitunut yhteiskunta ja loputon informaatiotulva takaavat sen, että kilpailu yleisön huomiosta kovenee, mikä lisää painetta entistäkin äänekkäämpiin kannanottoihin. 

 

Taiteen poliittisuutta määrittelee raha

Poliittisten jakolinjojen ja taloudellisen epätasa-arvon syventyessä myös kuilu taidemaailman ja sitä rahoittavien yksityisten tahojen välillä kasvaa. Ristiriita korostuu erityisesti Yhdysvalloissa, jossa taideinstituutiot ovat riippuvaisia yksityisistä lahjoittajista. 

Yhdysvalloissa kulttuurin julkinen rahoitus on vähäisempää kuin Euroopassa. Vajetta on yritetty korjata vetoamalla muun muassa kulttuurin sivistävään vaikutukseen: valtion kulttuurirahoituslaitos National Endowment of the Arts (NEA) perustettiin vuonna 1965. Sen inklusiivisuuden ja yhteisöllisyyden piti oikeutettaa taiteen ja voittoa tavoittelemattomien kulttuurilaitosten julkinen rahoitus. Sittemmin NEA:n budjettia on leikattu rajusti, joten yksityiset rahoittajat hallitsevat kulttuurialaa.

Myös New Yorkin vilkas kulttuurielämä porskuttaa yksityisen rahan voimalla. Lähi-idän poliittinen tilanne näkyy kaupungissa erityisen selvästi, sillä se on maailman suurimpiin kuuluvan juutalaisyhteisön ja useiden juutalaistaustaisten taideinstituutioiden koti. 

Myös nämä instituutiot ottivat kantaa David Velascon kirjeeseen ja muihin tulitaukovaatimuksiin. Arvostetun Lévy Gordy Dayan -gallerian omistajat arvostelivat puheenvuoroja julkisesti vedoten siihen, ettei niissä otettu huomioon panttivankitilannetta, historiallista viitekehystä tai iskuja Israeliin. New Yorkin maineikas juutalainen 92NY-kulttuurikeskus päätyi muun muassa perumaan järjestämänsä kirjallisuustapahtuman Palestiinan puolesta puhuneen kirjailijan Viet Thanh Nguyenin suunnitellun osallistumisen takia. 

 

Taideinstituutiot paikkaansa etsimässä

Whitneyn biennaalin kaltaiset näyttelyt haluavat olla tiloja, joissa taiteilijat kommentoivat aikamme polttavimpia ongelmia tavalla, johon muu yhteiskunta ei pysty. Taide, joka päätyy museossa silmiemme eteen, on kuitenkin suodatettu kulttuurispesifien, ideologisesti sitoutuneiden ja dollarinmuotoisten suodattimien läpi. Merkittävää ei ole vain se, mikä päätyy näytille, vaan mikä jätetään näyttämättä. 

Gazan sodan ympärillä käytyä debattia seuranneet canceloinnit, irtisanomiset ja boikotit paljastavat taiteen poliittisuuden ja alleviivaavat  museoalan eettisiä kysymyksiä New Yorkin taidekentällä. Taidemuseot määrittelevät uudelleen yhteiskunnallista rooliansa maailmassa, jossa kantaa on otettava ja heikompia puolustettava, mutta jossa yksikin askel väärälle reviirille johtaa kohuun ja mainehaittaan.

Eikä kohuilta vältytty Whitneyn biennaalissa tälläkään kertaa. Artnet News -taidejulkaisun toimittaja löysi Denian DinéYazhi’n teoksesta piilotetun viestin: punaisilla led-valoilla kirjoitettu runo välkkyi muodostaen taustalle lauseen Free Palestine. 

Museon edustajat kiirehtivät antamaan lausunnon, jossa teoksen kerrottiin saavan jäädä osaksi biennaalia. Kuraattorit vakuuttivat kuitenkin olleensa autuaan tietämättömiä piilotetusta viestistä teoksia valitessaan.