Nikotiini on yksi maailman käytetyimmistä päihteistä ja se hallitsee riippuvaisen elämää. Valtsikalainen kertoo, miten tupakointi jarrutti hänen arkeaan samalla uskoen sen juuri auttavan tilanteessa kuin tilanteessa. Opiskelijan tupakoinnin lopettamisen taustalla on kirja, jossa keskitytään siihen, miksi tupakoitsija polttaa tiedetyistä haitoista huolimatta.

Teksti: Sari Kivijärvi

Kuvitus: Vilma Puttonen

Hämmästelen vuosiani tupakoitsijan tervaisissa kengissä. Lopetin polttamisen viime lokakuussa. Ennen sitä lopettaminen kävi jatkuvasti mielessä ja epäonnistuneita yrityksiä onkin liuta takana. Niitä yhdistää tahdonvoimamenetelmä ja nikotiinikorvaustuotteiden aiheuttama pääkipu, kipeät leuat sekä laksatiiviset vaikutukset. Itse tupakka suussa ei ollut sen hauskempaa, vaikka niin luulinkin.

Päädyin lopulta lopettamaan Allen Carrin Stumppaa tähän! -teoksen avulla. Se käy käsiksi tupakoinnin lopettamisen aiheuttamiin epävarmuuden ja pelon tunteisiin. Itsetuntemukseni kasvoi ja oivalsin, että en oikeastaan nauti tupakoinnin vaikutuksesta elämänlaatuuni. Hänen niin kutsutun Easyway -menetelmän avulla vierotusoireetkin kuin katosivat, joiden kanssa taas tahdonvoimamenetelmässä joutui jatkuvasti taistelemaan. Pahin oire onkin lopettamisesta heräävien epävarmuuden tunteiden sietäminen ja niihin kirjassa pääsee suoraan käsiksi. Itse nikotiinihan häviää elimistöstä jo kahdessa vuorokaudessa. Voin ilokseni sanoa päässeeni vapaaksi tupakkayhtiöiden koneiston vallasta!

Tämä ei ole kirja-arvostelu, vaikka suosittelenkin teosta kaikille. Moni ei tuo puheeksi kuinka laajasti tupakointi oikeasti heikentää heidän elämänlaatuaan. Tai sitten ei haluta huomioida rakkaan tupakoinnin osuutta asioihin, vaikka kyseessä olisi itse tupakkayskä. Avaan kirjoituksessa omia päivittäisiä kokemuksiani nikotiinin parissa, lisäten mukaan Stumppi.fi -forumin kirjoittajien kommentteja samasta teoksesta ammentaen. Monet kokemuksistani ovat tupakoitsijoille arkipäivää. Kai niistä voisi jonkin bingonkin tehdä.

Se siitä raikkaasta ilmasta

Sytytin savukkeen miltei aina kun lähdin kotoa kauppaan, julkisille, kouluun, töihin ja saapuessani kotiin. Yhdeksän vuoden ajan. Ollessani pidempään ulkona poltin tietenkin runsaammin ja kotona ollessani kipaisin tasaisin väliajoin hengittämään savua. Polttaisin ehkä jopa tätä lukiessani. Olin ylpeä itsestäni, kun pystyin viikoiksi pidättäytymään tupakoinnista takapihalla tai parvekkeella. “En polta kotona”. Asia tuli esille keskusteltaessa polttamistavoista ja väitin samaa jopa silloin kun aloin vähitellen taas polttamaan sisällä, sillä en laskenut paria mukaan.

Kun ei ollut tulta, laitoin leivänpaahtimen päälle ja sytytin savukkeen sen hehkuvista vastuksista. Hiivin solukämpästä, jossa kukaan muu ei polttanut, nopeasti ulos palava tupakka kätösessä.

Lähtiessäni ulos ja huomatessani tulen uupuvan, saatoin helposti palata kotiin sen toivossa, tai sitten toivoin törmääväni matkani varrella toiseen tupakoitsijaan tai sen näköiseen olentoon, jolta voisin sitä pyytää. Joskus myös uskottelin itselleni kääryleen loppuun polttamisen olevan tärkeämpää kuin bussiin menemisen: “tuleehan seuraava parin minuutin päästä.” Päänsisäinen taistelu, polttaako vai ei, oli yleistä.

Tupakanjälkeinen hengitykseni oli mielestäni epämiellyttävä. Usein oli purkkaa mukana, jota pureksin savukkeen jälkeen, etenkin ennen vuorovaikutustilanteita, jossa hengityksen haistaa. Purkkaa ja energiaa kului näin enemmän kuin yleensä, mikä toki osaltaan karsi jälleen opiskelijan lompakon paksuudesta ja repun pohjan puhtaudesta.

“Luin myös ton kirjan ja lopetin 1.3.09. Kunnes sitten nyt perjantaina löysin yhden vajaan askin himasta hyllyjen välistä ja samantien sauhuttamaan parvekkeelle. Pyörrytti ja huimas ja tuli paha olo. Ja silti polttelin sen askin loppuun, eli joku 10 röökiä siellä oli. Sen jälkeen en onneksi ole menny ostamaan uutta, mutta nyt tuntuu tosi paljon vaikeemmalta olla ilman. Tai siis että ne syöpäkääryleet leijuu silmissä vähän väliä vaikka 3 viikkoa meni kuin vettä vaan. Olis pitänyt uskoa se ‘ei ole olemassa yhtä savuketta’…

Mietin, että pitänee lukea kirja uudelleen. Arvatkaa vaan v***ttaako, että menin polttamaan ne tupakat, enkä vaan vetäny vessasta alas. Ennen niitä ei edes ajatellut asiaa, nyt on tosi vaikee olo ja sen takia sitten etsinkin tämän palstan netistä… josko täältä löytyis vähän vetoapua asenteeseen.”  – Kuplis

Se niistä kitkuista

Riippuvuus, latinaksi addictio tarkoittaa “jättämistä jonkun valtaan”. Huumeriippuvuudessa jäädään huumeen valtaan ja ainut mikä erottaa tupakoinnin huumeriippuvuudesta on se, että tupakointi on laillista. Tästä syystä sauhuttelua ei salata, toisin kuin huumeiden käyttämistä. Positiivista laillisuudessa on, että välttyy päätymästä hämäriin tilanteisiin hämärien ihmisten kanssa päihteen hankkimiseksi ja tietää säännellyn tupakan olevan sitä itseään, eikä mitään muuta. Elämää hankaloittavan riippuvuuden lisäksi ei myöskään syyllisty käyttöä koskeviin rikoksiin, kuten huumausaineen käyttörikokseen.

Carr kuvailee tupakkariippuvuutta tunteeksi, kuin pitäisi jatkuvasti liian pieniä kenkiä nauttiakseen pienistä hetkistä, jolloin ottaa ne pois. Tupakointia kuvaa vielä paremmin hänen toinen vertauskuvansa “ihmerasvasta” ja paiseesta. Ihmerasva poistaa inhottavan paiseen, josta halutaan nopeasti eroon. Se kuitenkin rasvan seurauksena suurenee seuraavana päivänä. Tähän sivellään lisää päivittäin ja lopulta yhä suurempi paise vaatii enemmän ja enemmän hävitäkseen. Paise kuitenkin katoaisi, jos sen antaisi jonkin aikaa pienentyä itsestään. Kirjailija uskoo, että polttaminen lievittää edellisen tupakan aiheuttamia vieroitusoireita.

Pelkäsin myös juomista yrittäessäni lopettaa tahdonvoimamenetelmän avulla, sillä olin varma, ettei tuon suhteen seitinohut tahdonvoima kantaisi. Koitin “luopua” asiasta, josta ajattelin oikeasti tykkääväni. Kun taas huomaa, että ei pidä jostakin, niin siitä kieltäytyminen on helppoa.

Alkoholi ei nykyään pelota tippaakaan. On ollut erittäin mielenkiintoista jäädä baariin tupakoimattomien kanssa keskustelemaan syvällisiä, kun kaikki muut lähtevät tupakalle. Toki kaikkien ollessa tupakoitsijoita haluaa liikkua joukon mukana, eikä siinä mitään, mutta jossakin vaiheessa ja erityisesti savuisessa kopissa ollessa saattaa kuitenkin alkaa ihmetellä, miksi siellä oikein on.

“Itse luin kyseisen kirjan maaliskuussa. Ennen kirjan lukemista olin hiljaa mielessäni pohtinut tupakan lopettamista, kunnes ystäväni sattumalta suositteli kyseistä kirjaa. Aloitin lukemisen ja lähes samantien lopetin polttamisen.

Ensimmäisen viikon kannoin kirjaa mukanani esim. työpaikallani. Keräsin paljon nauravia katseita työkavereilta, mutta eipä se minua haitannut. Hauskimpia hetkiä oli, kun työkaverit menivät tupakalle kesken tarinan kertomisen. Itse liityin seuraan, mutta tupakan sijasta pidin kirjaa kädessäni xD

Nyt olen jo puoli vuotta nauttinut savuttomasta elämästä. Täsmälleen kerran humalassa ollessani mieleeni pamahti ajatus tupakasta, mutta luojan kiitos senkin ajatuksen karistin pienellä päänpudistamisella.” -HessuHönö

Stumppaa tähän! ei ole mielestäni erityisen hienosti kirjoitettu, ja kirjailija vaikuttaa jopa ärsyttävältä. Carr yrittää rikkoa naisen “modernia ja hienostunutta” tupakoijakuvaa ja kirjoittaa, että hänestä tupakoivia naisia on vain kahdenlaisia: “onnettomia aloittelijoita tai vastenmielisiä tupruttelevia eukkoja”. Tämä oli mielestäni epäonnistunut yritys ja mietin hetken, haluanko jatkaa tälläisen henkilön tuotannon lukemista. Vastaavaa halveksuntaa ei onneksi ollut paljoa. Capslockia, huutomerkkejä ja toistoa oli runsaasti, mutta ehkä ne olivat osa magiaa. Olen erittäin kiitollinen teoksen antamasta uskosta siihen, että tosiaan pystyn lopettamaan, kun aiemmin olin aina hieman epäillyt sitä. En näe syytä polttaa edes yhtä tupakkaa – ei ole olemassa vain yhtä tupakkaa.

“Luin itsekin kirjan sen jälkeen lopetin kohtuu helposti, silti en ihan kaikkea kaverin runoilemaa täysin allekirjoita, jotenkin vaikuttaa liikaa jenkkihypetykseltä. Joka tapauksessa siitä on apua, eli en sitä teilaa!” – Ilippos