Teksti: Amanda Häkkinen, Onni Mustakallio, Lyydia Vuorinen

Kuva: Vilma Puttonen

 

Nihilismi: toivottomuuta, pessimismiä, kielteistä elämänasennetta, jatkuvaa itsemurha-angstia, haitallista välinpitämättömyyttä? Vai kenties huolettomuutta, helpottunutta elämänfilosofiaa, kevyttä mieltä, vapautta?

Käsitteenä nihilismi herättää ihmisissä voimakkaita ajatuksia, ja yhteistä linjaa nihilismin luonteesta tuskin edes voi löytää. Ristiriitaiset ymmärrykset lentelevät niin arkisessa kielessä kuin raskaan sarjan akateemisten filosofien keskusteluissa.

Nihilismin kirjavuutta juhlistaaksemme esittelemme kolme erilaista, henkilökohtaista tapaa katsoa ja käsitellä nihilismiä. Kolme toisiaan sivuavaa, mutta toisistaan poikkeavaa ajattelutapaa kolmelta valtiotieteellisen fuksilta, joiden keskinäisissä lounaskeskusteluissa nihilismi välkähtää säännöllisin väliajoin.

 

Amanda Häkkinen

”Jumala on kuollut! Jumala pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet!”

Näin toteaa yksi aikamme vaikutusvaltaisimmista filosofeista, nihilistiksikin toisinaan tituleerattu Friedrich Nietzsche (1844–1900) teoksessaan Iloinen tiede (1882). Nietzschen tarkoituksena oli kuvata metaforisesti rationaalisuutta ihannoivan valistusajan kohtalokasta vaikutusta kristillisen moraalin monopoliin länsimaissa, ja varsin pian 1900-luvun kuluessa tämä hekumallinen lausahdus valjastettiin nihilistifilosofian iskulauseeksi. Toisen maailmansodan kauhut ja ydinaseiden käyttö jäytivät näkemystä perustavanlaatuisesti hyvästä Jumalasta, ja Jumala tosiaan vaikutti kuolleen kymmenien miljoonien siviilien mukana. Ilman ihmisestä riippumatonta elämän päämäärää inhimilliseltä olemassaololta hävisi pohja, ja homo sapiens tuli tuskaisen tietoiseksi omasta mitättömyydestään universumissa, joka tuntui tieteen kehittyessä yhä massiivisemmalta.

Väite siitä, että ihmistä suuremman entiteetin puuttuminen johtaisi elämän ultimaattiseen merkityksettömyyteen ei kuitenkaan ole sen suuremmin looginen välttämättömyys kuin ihmiselämän syvintä olemusta toimivasti kuvaava teesikään. Arvojen ja elämän päämäärien ei tarvitse olla objektiivisia ollakseen merkityksellisiä, mitä kuvaa hyvin Sisyfoksen toiminta ranskalaisen eksistentialistifilosofi Albert Camus’n (1913–1960) kulttiesseessä Le Mythe de Sisyphe [The Myth of Sisyphus] (1942). Esseessään Camus käyttää kreikkalaisen mytologian sankari Sisyfosta kuvatakseen ihmiselämän paradoksaalisuutta. Jumalat ovat tuominneet Sisyfoksen raahaamaan kiveä vuoren huipulle sitä koskaan saavuttamatta, sillä päästyään vuoren huipulle kivi vierii aina takaisin alas. Sankarin elämältä puuttuu päämäärä, mutta Sisyfos ei sorru nihilismiin, päinvastoin – hän hyväksyy tilanteen absurdiuden ja on tällöin vapaa luomaan itse merkityksen elämälleen. Camus päättääkin teoksensa ikoniseen asemaan nousseella sitaatillaan One must imagine Sisyphus happy”.  

Kuten Camus pyrkii esseessään kuvaamaan, ei ihmiselämän merkityksellisyys ole riippuvainen ”suuremman voiman” asettamista yleisinhimillisistä päämääristä. Eksistentialistifilosofit aina Camus’ta Jean-Paul Sartreen (1905–1980) ovat painottaneet yksilön vapautta luoda omat totuutensa: yleistä ihmisolemusta ei ole olemassa, vaan ihminen on Sartren termein ”maailmaan heitetty” – toisaalta vapaa, toisaalta pakotettu valitsemaan oman olemuksensa. Nihilismin ja eksistentialismin ero piileekin erottelussa subjektiivisen ja objektiivisen välillä: siinä missä puhdasoppinen nihilisti kieltää kaikkien arvojen merkityksellisyyden, olivat ne sitten subjektiivisia tai objektiivisia, on eksistentialistin maailma täynnä yksilön itse luomia merkityksiä. Se, että liitämme arvojen olemassaolon johonkin yli-inhimilliseen entiteettiin on paitsi hedelmätöntä myös suoranaista itsepetosta – ihmisellä on vapaus ja vastuu valita omat päämääränsä elämälleen, eikä tätä vastuuta tule sysätä auktoriteeteille tai jumalille.  

Loppujen lopuksi inhimilliseen olemassaoloon kuuluu väistämättä subjektiivisuus, eikä edes kaikkivoivan Jumalan sana juuri paina vaakakupissa ellei sen sanomaa ensin tulkita. Subjektiivisuus tuskin on ultimaattinen totuus, vaikka eksistentialismin isä Søren Kierkegaard (1813–1855) niin hieman paradoksaalisesti väittääkin, mutta se on kiistämättä keskeinen osa ihmiselämää ja sen merkityksellisyyttä. Näin ollen Jumalan kuolema ei välttämättä johda kylmään nihilismiin vaan pikemminkin avaa ihmisille mahdollisuuden valita oman olemuksensa, arvonsa ja tavoitteensa elämässä. Kuten pessimistifilosofi Arthur Schopenhauer (1788–1860) tyylilleen uskollisesti toteaakin: “It is difficult to find happiness within oneself, but it is impossible to find it anywhere else.”

 

Onni Mustakallio

Oma käsitykseni nihilismistä on melkoisen poikkeava, verrattuna yleiseen ymmärrykseen. Nihilismi nähdään tavanomaisesti, jopa asiantuntevimmissa piireissä, jonkintyyppisenä itsemurha-angsti-ajattelun muotona, jossa ihminen on heittänyt menemään kaiken toivon, luoton ja uskon. Itse kuitenkin rohkeasti koen nihilismin huomattavasti positiivisempana, ja itse asiassa vastoin tätä yleistä käsitystä uskallan väittää, että nihilismi on mahdollista valjastaa luomaan toivoa, luottoa sekä uskoa.

Totisesti vertaan nihilismiä, jota tässä muodossa tunnustan pyrkiväni ainakin jossain määrin seuraamaan, suoraan uskontoon. Uskonnoissa keskeistä on luotto johonkin suurempaan voimaan, joka uskonnosta riippuen on esimerkiksi jumala tai useat jumalhahmot, tai vaikka itsessään taivas ja tähdet. Luotto tähän voimaan tuo uskovaiselle tukea arjen jaksamiseen, helpottaa huolia ja antaa elämälle merkityksen. Nihilismin vaikutus voi parhaimmillaan olla sama. Tämän filosofian omaava uskonihilisti saa helpotusta elämäänsä kaiken turhuudesta. Aivan kuten uskovalle jumala, voi nihilistille suuremman, luotettavan voiman virkaa toimittaa usko siihen, että pohjimmiltaan millään ei ole mitään väliä.  

Usko kaiken merkityksettömyyteen ei missään nimessä ole positiivisen elämänasenteen tai elämästä nauttimisen tiellä. Päinvastoin, murhe elämän ongelmista kevenee, sillä ikävän sattumuksen kohdatessa voi vetäytyä katsomaan kauempaa ja todeta kaiken turhuus. Ei ole myöskään mahdotonta kyetä muodostamaan taito tilanteesta riippuvalle nihilismille. Tilannenihilisti turvautuu nihilismiin silloin, kun huolet meinaavat murskata alleen.

Vakavasti otettavaa filosofiaa vai raukkamainen keino pakoilla vastuilta ja velvollisuuksilta, omatunnolta ja ajattelevaisuudelta? Napakka, provosoiva vastaukseni: jos jumalat eivät ole tuhansien vuosien saatossa estäneet ihmistä tarttumasta aikuismaisesti elämän haasteisiin, estääkö nihilismikään? Jumalathan ovat saaneet ihmiset kohtaamaan nuo haasteet tarmolla! Usko on saanut ihmiset kohtaamaan nuo haasteet totisesti tarmolla, ja tässä suuntauksessaan nihilismi on nimenomaan uskoa!

 

Lyydia Vuorinen

Nihilismi – työkalu vai kompastuskivi?

Kuulen silloin tällöin väitettä, että on helppoa olla välittämättä. Mistään? Vai onko helppoa olla ajattelematta itselle kaukaisia asioita?

Joskus helpottaa, kun ei tarvitse murehtia siitä, onko kahvi tai kahvimaito eettisesti tuotettua tai onko muovisen kahvimitan ostamisella jonkinnäköistä vaikutusta johonkin. Arki on täynnä pienen pieniä valintoja, jotka kasautuvat valtavaksi pinoksi hankalia ongelmia, jos yrittää selvitä kaikesta eettisesti ja vihreästi. Välittämättä jättäminen on siis tietyissä tapauksissa hyödyllistä nihilismiä, jota ilman pelkän kahvimitan tai seinäkoukun hankkiminen voi olla hyvinkin monimutkainen prosessi.

Kun puhutaan nihilismistä, tulee mieleen piisamirottamainen hahmo – ei mikään ole kuitenkaan kurjuutta kummempaa. Jos nihilismin junaan hyppää kyytiin, on vaikea vetää rajaviivoja – jos kahvimitalla ei ole väliä, voi seuraavan askeleen aina porrastaa edelliseen. Senkin jälkeen, noin 80 prosenttia päästöistä on suurten yritysten kontolla, eli ei suihkukoneilla lentelykään loppupeleissä merkitse niin paljon. Nihilismi ikään kuin vie mukanaan. Missä kohtaa täytyy taas alkaa välittää?

Pahimmillaan nihilismi johtaa siis apatiaan. Jos ei kuitenkaan ole valtaa itsensä ulkopuolisiin asioihin, voi tuntua siltä, ettei mitään edes voi saada aikaan. Tämä nyt on ongelmallista ainakin valtiotieteiden opiskelijalle varmaankin melko itsestäänselvistä syistä. Miten siis löytää kultainen keskitie apatian ja liiallisen maailmanahdistuksen välillä?  

Ehkä siitä selvitään kahvimitallisella nihilismiä.