Miten käydä rakentavampaa NATO-keskustelua?

 

 

Keskustelun polarisaatio ja usein ala-arvoinen taso on laajalti tunnistettu ongelma. Myös yliopistomme on enenevässä määrin varautunut tutkijoihin kohdistuvaan painostamiseen. Valtiotieteellisessä tiedekunnassa on pohdittu maalituksen esto-ohjelmaa, jonka lähtökohtana on, että ”yliopiston tutkijoihin ja opettajiin kohdistuva maalittaminen ja uhkailu on lisääntynyt niin sosiaalisessa mediassa kuin reaalimaailmassa”. Olen itse kokenut tämän lukuisia kertoja ja nyt taas viime viikkoina. Ongelma on kehkeytynyt erityisesti sosiaalisessa mediassa. Yleisen käsityksen mukaan twitter on tässä suhteessa ehkä kaikkein eniten altis sellaiselle laumakäyttäytymiselle, jota voi myös kutsua ”trollaamiseksi” sanan laajassa merkityksessä (eli se ei välttämättä perustu tarkoitukselliseen organisointiin vaan pelkkä löyhä verkosto riittää). Kuten olen taannoisessa blogissani eritellyt tarkemmin, trollaaminen näyttäisi saavan voimaa ennen kaikkea siitä, että se rikkoo järjestelmällisesti eettisen ja järkiperäisen dialogin sääntöjä ja periaatteita vastaan.

 

Ukrainan sota on johtanut Suomessa jonkinlaiseen joukkohysteriaan. Tässä media ja sosiaalinen media ja sen ääri-ilmiöt vahvistavat toisiaan. Suuri osa suomalaisista näyttää kokevan Ukrainan sodan suorana uhkana: ”tämä on talvisodan toisinto tai sama voisi tapahtua täällä”. Yleinen johtopäätös on, että tarvitaan isompia pyssyjä suojelemaan Suomea ja siksi Suomen pitää liittyä Natoon. Pelko on vahva motivaatio ja ajatus on ymmärrettävä, mutta pelon tai vihan pohjalta on vaikea ajatella järkiperäisesti. Omaan ajatteluun uskotaan niin vahvasti, että kaikkeen erimielisyyteen reagoidaan vihamielisesti. Vallitsevassa ilmapiirissä on menty niin pitkälle, että ”kriittisyys, analyyttisyys, kausaalisuus ja historiallisuus ymmärretään ’Venäjän agenttien’ toiminnaksi ja putinismiksi” (kuten eräs monista yksityistä palautetta lähettäneistä kirjoitti). Tällainen ilmapiiri on myös omiaan kannustamaan sekä sensuuriin että väkivaltaan. Kuten monissa konflikteissa, viholliset alkavat muistuttaa toisiaan: jyrkät anti-putinistit asettuvat putinisteja vastaan keinoin, jotka alkavat näyttää toistensa peilikuvilta. Olen jo vuosia varoitellut, että aggressiivinen riitely, yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristyminen ja eri näkemysten polarisoituminen ei tiedä hyvää ja nyt ongelma on edelleen syventynyt.

 

Kritiikin kääntöpuolena on positiivinen visio argumentaatiosta. Olennaista on keskustelun sääntöjen seuraaminen ja toisten osapuolien kunnioittaminen. Argumentaatio pitää ymmärtää dialogina, jossa on yhteisiä tavoitteita, ei sotana tai riitelynä, ei edes strategisena pelinä. Kriittisessä ja toistensa vakuuttamiseen pyrkivässä keskustelussa vedotaan usein niihin asioihin, mihin vastapuoli näyttää jo sitoutuneen, tai evidenssiin, joka keskustelussa voidaan hyväksyä ainakin lähtökohtaisesti relevantiksi. Dialogissa on monia eettisiä sääntöjä, jotka koskevat esimerkiksi sitä kenellä on todistamisen taakka tai miten jokaisella on velvollisuus pysyä aiheessa tai tuoda esille vain relevantteja näkökohtia, ja siinä pyritään vakuuttavuuteen ja uskottavuuteen, ei absoluuttiseen todistamiseen. Näin jokainen osapuoli hyväksyy omien kantojensa epäilyn mahdollisuuden ja mielekkyyden. Voisin jatkaa, mutta tässä ei ole mielekästä alkaa tiivistämään argumentaatioteoriaa sen tarkemmin. Voisin kuitenkin suositella erästä alan suhteellisen tuoretta klassikkoa eli Douglas N. Waltonin kirjaa Informal Logic. A Pragmatic Approach (2. painos, Cambridge University Press, 2008 [1. painos 1989]). Olen käyttänyt sitä vuosia perusoppikirjana eri yliopistojen eri tutkintovaatimuksissa, mutta nykyisten ”isopyörä”-ohjelmien tutkintovaatimuksiin teos ei ikävä kyllä mahtunut.

 

Ystävällisin terveisin,

Heikki

 

 

 

Tyhmän kysymyksen esitti Saara Pylkkänen