Teksti: Anton Karppanen

Kuva: Otto Karasvirta

Kiinan ja Venäjän syvenevästä yhteistyöstä on tullut viime aikoina kuuma puheenaihe kansainvälisessä politiikassa, ja on puhuttu jopa muodostumassa olevasta liitosta. Maat ovat kyllä syventäneet yhteistyötään ja tulevat luultavasti tekemään niin jatkossakin, mutta epävirallisemman “strategisen yhteistyön” joustavuus ja epämääräisyys sopii molemmille osapuolille virallista liittoa paremmin: se ei aiheuta yhtä voimakasta vastareaktiota muilta mailta, ja osapuolet voivat maailmanpoliittisten tilanteiden muuttuessa helposti miettiä velvoitteitaan uudestaan. Lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä yhteistyö voi tuottaa hedelmää, mutta sen pitkäikäisyydestä ei ole mitään varmuutta.

Kiina ja Venäjä: 2020-luvun liittolaiset?

Ulkopolitiikan tarkkailijat ovat viime aikoina puhuneet paljon Kiinan ja Venäjän tiivistyvästä yhteistyöstä ja jopa liitosta. Hälyttävimmissä analyyseissä kaksi autoritääristä, lännenvastaista suurvaltaa ovat jo ottamassa yhteistuumin Euraasiaa haltuun. Ajatus herättää ymmärrettävästi huolta länsimaissa ja varsinkin Yhdysvalloissa. Kiinan ja Yhdysvaltojen konfliktia ennustavasta Thukydideen ansa -teoriastaan tunnettu Harvard-professori Graham Allison väitti hiljattain National Interest -lehdessä maiden muodostaneen jo käytännössä epävirallisen sotilasliiton. Samassa hän sanoi Venäjän ja Kiinan koalition olevan ”vaarallisin skenaario” Yhdysvaltojen kannalta. Kolumni Politico-lehden Eurooppalaisessa versiossa oli hiljattain otsikoitu: ”Venäjä sanoo Kiinalle: yhdessä voimme hallita maailmaa.” Siinä kirjoittaja Bruno Ma­çães sanoo Venäjän poliittisten eliittien menettäneen kiinnostuksensa Eurooppaan ja katsovan nyt Kiinaan sekä taloudellisen että poliittisen hyödyn perässä.

Ainakin presidenttien Xi Jinpingin ja Vladimir Putinin viimeaikaisia tapaamisia seuraamalla maiden suhteista välittyy ruusuinen kuva. Xin presidenttikauden aikana johtajat ovat tavanneet lähes 30 kertaa. Xi on sanonut Putinia ”parhaaksi ja läheisimmäksi ystäväkseen.” Samalla kertaa Putin sai myös ensimmäisen Kiinan ystävyysmitalin. Putin on puolestaan sanonut Kiinan medialle, ettei hänellä ole koskaan ollut vastaavaa suhdetta toisen valtionjohtajan kanssa. Vahvasti kontrolloidun valtionmedian kirjoitukset kertovat kuitenkin enemmän siitä, mitä ulkomaailmalle halutaan välittää kuin siitä, mitä kulisseissa oikeasti tapahtuu. Maat pyrkivät luomaan narratiivia, jossa Yhdysvalloille syntyy vastavoimaksi voimakas euraasialainen blokki.

Lännestä löytyy myös epäilevämpiä näkökulmia: Yhdysvaltojen ulkoministeri James Mattis sanoo maiden välisten intressien olevan luonteeltaan yhteensovittamattomia (natural non-convergence of interests.) Esimerkkejä varauksellisesta suhtautumisesta löytyy myös lähempää: Ulkopoliittisen instituutin tutkija Marcin Kaczmarski arvioi Venäjän ja Kiinan yhteistyön syventämisen olevan pitkällä aikavälillä hankalaa niiden pohjimmiltaan erilaisten päämäärien takia: Kiina on tiiviisti sidoksissa kansainväliseen yhteisöön ja talousjärjestelmään, avoimiin markkinoihin ja globalisaatioon. Se haluaa vakautta, ja voimistaakseen omaa asemaansa sen on parasta toimia osana kansainvälistä yhteisöä. Venäjä puolestaan on tällä vuosikymmenellä ajautunut yhä eristyneempään asemaan, ja epävakauden luominen voi auttaa sitä parantamaan omia asemiaan.

Kiinan ja Venäjän suhde on epäsymmetrinen: Kiina on taloudelliselta voimaltaan ylivoimainen Venäjään nähden. Se myös rakentaa nopeasti uusia poliittisia verkostoja. Sotilassektorilla Venäjällä on edelleen johtoasema, vaikka sekin kapenee nopeasti.

Liitto ei ole välttämätön

Maantieteellisesti läheisinä suurvaltoina Kiinalla ja Venäjällä on monia potentiaalisia kiistanaiheita, muuta myös monia mahdollisuuksia yhteistyölle. Molemmat ovat viime vuosina profiloituneet yhä itsevarmempina, omavaltaisinakin toimijoina, jotka ovat herkkiä oman lähialueensa poliittisen tilanteen muutoksille. Maiden on kyettävä kunnioittamaan toistensa ydinintressejä samalla, kun ne etsivät potentiaalisia yhteistyöalueita.

Kiinan suurin geopoliittinen ja taloudellinen projekti, Vyö ja tie -aloite, kohdistuu suurelta osin alueille, esimerkiksi Keski-Aasiaan ja Itä-Eurooppaan, joilla Venäjällä on paljon vaikutusvaltaa. Venäjä voisi siis halutessaan vaikeuttaa Kiinan projektien onnistumista merkittävästi esimerkiksi painostamalla Keski-Aasian maita rajoittamaan kiinalaisia investointeja.

Venäjällä ei tosin ole tarvetta tehdä näin, ja myös se hyötyy hyvistä suhteista Kiinaan. Maa tarvitsee ensinnäkin moraalista tukea, kun suhteet Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin ovat hyiset. Krimin valtaus aiheutti varmasti Kiinassa epämukavuutta johtuen sen yhtymäkohdista Kiinan omiin alueellisen yhtenäisyyden kipupisteisiin kuten Tiibetiin tai Taiwaniin. Kiina ei kuitenkaan rankaissut Venäjää millään tavalla.

Myös Venäjän toiminta Lähi-Idässä näyttäytynee ajoittain Kiinan silmissä liian omakätiseltä ja Kiina pelkää sen luovan epävakautta. Maita kuitenkin yhdistää syvä epäluulo länsimaiden sotilaallisia interventioita ja hallitusten vaihdoksia kohtaan, ja niillä on yhteinen intressi asettua Yhdysvaltojen tilalle alueella.

Vaikka Kiinalla ja Venäjällä on lukuisia yhteisiä intressejä, puheet liitosta ovat ennenaikaisia. Kiina ei ole solminut muodollisia liittoja muiden maiden kanssa, ja liitto voimakkaamman suurvallan kanssa olisi Venäjällekin ennenkuulumaton ratkaisu. Lisäksi, kuten Kaczmarskikin kirjoittaa, maiden strategioiden ja globaalin aseman suurissa linjoissa on perustavanlaatuisia eroja. Myöskään Kiinassa ja Venäjällä käytäviä asiantuntijakeskusteluja seuraamalla ei välity kuvaa, että liitto olisi vain ajan kysymys, vaikka johtajien ystävyyttä mediassa esitelläänkin.

Liitto edellyttäisi maiden sitoutumista toisiinsa pitkällä aikavälillä. Kummallekaan maalle ei kuitenkaan ole järkevää sitoutua tukemaan toista mahdollisessa kriisissä. Tämä on jo nähty Krimin valtauksessa ja toisaalta Kiinan toimissa Etelä-Kiinan merellä: kummassakin tapauksessa toinen maa on välttänyt ottamasta asiaan voimakkaasti kantaa suuntaan tai toiseen. Toisaalta jo sillä, että kaksi suurvaltaa hiljaisesti hyväksyy toistensa toimet, on vaikutusta kansainväliseen politiikkaan.

Muodollisen liiton puuttuminen ei tarkoita, etteivätkö maat voisi tehdä hedelmällistä yhteistyötä. Nykyinen kansainvälinen tilanne tarjoaa maille monia mahdollisuuksia edistää yhteisiä intressejään kohtuullisin poliittisin kustannuksin. Maat voivat päinvastoin hyödyntää oman suhteensa ambivalenssia: ne voivat näyttäytyä yhtenäisinä silloin kun se on niille edullista. Muuten ne voivat pitää etäisyyttä.

Kiina turvaa selustaansa

Yhteistyöllä on molemmille maille vahva turvallisuuspoliittinen ulottuvuus: molemmat ovat sotilasmahteja, joilla on jännittyneet suhteet monen naapurimaan kanssa. Kiina kohtaa potentiaalisia sotilaallisia uhkia periaatteessa joka puolelta: Yhdysvaltain joukot Etelä-Koreassa ja Japanissa, Taiwan, Vietnam ja Intia ovat kaikki riskitekijöitä sotilaallisessa kriisissä. Kiina haluaa turvata selustansa erityisesti Venäjän, mutta myös Keski-Aasian valtioiden kanssa.

Maiden maantieteessä ja geopoliittisessa asemassa on piirteitä, jotka ajavat niitä yhteen. Vaikka Venäjän politiikan painopiste on Euroopassa, pyrkii se silti näyttäytymään vaikutusvaltaisena toimijana myös Itä-Aasiassa. Kiinalta se toivoo saavansa investointeja elvyttämään Itä-Venäjän taloutta ja saamaan erityisesti alueen öljy- ja kaasuvaroja hyödynnetyksi. Toisaalta Venäjällä on esitetty huolia Kiinan pitkän aikavälin demografisesta ja taloudellisesta paineesta taloudellisesti kehittymätöntä ja harvaan asuttua Itä-Venäjää kohtaan. Venäjän suhteet muiden Itä-Aasian maiden kanssa eivät ole ottaneet tuulta alleen: Venäjä ja Japani eivät viimeaikaisista yrityksistä huolimatta ole saaneet sovittua aluekiistojaan ja allekirjoitettua vielä solmimatonta 2.maailmansodan rauhansopimusta.

Kiinan huonot suhteet naapurimaihin luovat epävarmuutta sen turvallisuusympäristöön ja ovat sille rasite. Kiina tarvitsee toimivia ja vakaita naapurisuhteita, jotka mahdollistavat myös yhteistyön jaettujen arvojen ajamiseksi. Itä-Aasiassa niitä ei ole helposti tarjolla. Kiina pyrkii BRI-projektillaan sitomaan läntiset naapurinsa osaksi omaa taloudellista ja poliittista verkostoaan. Hyvät Venäjän -suhteet palvelevat osittain samaa tarkoitusta. Pohjoisrajan vakaus on tärkeää Kiinan turvallisuudelle. Kuten Kiinan ja Neuvostoliiton konflikti 1969 näytti, yhteinen antagonismi Yhdysvaltoja kohtaan ei välttämättä riitä turvaamaan hyviä välejä. Kiinalle pahin skenaario olisi kahden vihamielisen vallan väliin joutuminen. Venäjän-suhteita kannattaa vaalia jo tämän takia.

Lisäksi Venäjä tarjoaa ratkaisuja Kiinan käytännön ongelmiin: maiden energiakauppa näyttelee yhä tärkeämpää roolia molempien taloudessa. Venäjällä on runsaat energiavarat ja se on maantieteellisesti paljon lähempänä kuin Kiinan muut öljyn ja kaasun toimittajat. Tämä mahdollistaa korkean toimitusvarmuuden ja pitkän aikavälin saatavuuden. Vaikka Kiina panostaa vihreään energiaan, on se edelleen voimakkaasti riippuvainen fossiilisista polttoaineista.

Kiina ja Venäjä ovat onnistuneet rakentamaan luottamusta

Kiinan ja Venäjän vanhoja kiistoja ja vuoden 1969 konfliktia on pidetty esteinä yhteistyön syventämiselle: kriitikoiden mielestä maiden välillä vallitsee yksinkertaisesti liian suuri epäluottamus. Neuvostoliiton hajoaminen ja Venäjän huomattava heikentyminen ja toisaalta Kiinan ulkopoliittisten tavoitteiden muuttuminen maan avautuessa ovat kuitenkin muuttaneet asetelmaa. Vuosikymmenten takaisten kommunistimaiden suhteista ei voi vetää suoria vertauksia nykypäivään. Vanhojen kiistojen merkitystä ei voi toisaalta täysin sivuuttaa: Kiina ja Venäjä voisivat kumpikin helposti maalailla toisistaan uhkakuvia, mikäli poliittisessa johdossa olisi siihen tahtoa. Näin ei kuitenkaan ole käynyt vaikka maiden keskinäisissä voimasuhteissa on tapahtunut suuria muutoksia.

Kiina ja Venäjä ovat rakentaneet luottamusta ja yhteistyötä luomalla yhteisiä instituutioita ja lisänneet yhteistyötään kansallisen turvallisuuden kannalta herkillä aloilla kuten edistyneen aseteknologian kaupassa, sotaharjoituksissa ja korkean tason konsultaatioilla ja tiedonvaihdolla.

Maat toimivat monissa keskinäisissä yhteistyöjärjestöissä, tärkeimpinä Aasian infrastruktuuri- ja investointipankki sekä turvallisuuskysymyksiin keskittyvä Shanghain yhteistyöjärjestö. Tärkein yhteistyö tapahtuu kuitenkin jo säännölliseksi muuttuneissa kahdenvälisissä yhteistyökuvioissa. Maiden presidentit, pääministerit ja duuman sekä kansankongressin johtajat tapaavat vuosittain. Myös ministeritasolla vaihdetaan näkemyksiä säännöllisesti. Myös sotaharjoitukset ovat yksi tiedonvaihdon muoto: vuonna 2018 yli 300000 venäläistä ja 3200 kiinalaista sotilasta osallistui Vostok-sotaharjoitukseen.

Aseteknologian saralla Venäjä on sopinut myyvänsä Kiinalle edistyneimpiä vientituotteitaan Sukhoi Su-35 -monitoimihävittäjää ja S-400 -ohjustorjuntajärjestelmää. Tämä on merkki siitä, että Venäjä ei pidä Kiinaa sotilaallisena uhkana ja toisaalta siitä, että se ei usko Kiinan sotilaallisen voimistumisen olevan itselleen huono skenaario. Tosin Venäjä on myymässä edistynyttä teknologiaa myös Kiinan kilpailijoille Intialle ja Vietnamille, joten mistään ainutlaatuisesta luottamuksenosoituksesta ei ole kyse.

Huomionarvoista on se, että maat ovat pystyneet säilyttämään sopuisat välit Kiinan vaikutusvallan laajentuessa voimakkaasti, myös Venäjän etupiiriin. Kiinalla on vahva taloudellinen ja myös voimistuva poliittinen rooli esimerkiksi Kazakstanissa, joka on Venäjän merkittävin kumppani Keski-Aasiassa. Jos mailla on ollut asiasta erimielisyyksiä, ne on käsitelty piilossa julkisuudelta. Sopuisat välit eivät maiden historian huomioon ottaen synny itsestään, vaan ne ovat luultavasti aktiivisen tiedon jakamisen ja kompromissien hakemisen tulosta. Molemmilta mailta löytyy tahtoa pitää yllä hyviä suhteita.

Yhteistyö on ylhäältä päin johdettua

Venäjän ja Kiinan yhteistyössä olennainen piirre on sen valtiojohtoisuus. Yhteistyötä käydään lähinnä valtiojohdon, valtiollisten instituutioiden ja valtionyritysten välillä. Yksityisten yritysten välistä kauppaa ja yhteistyötä on paljon vähemmän, ja kiinalaiset yritykset eivät yleisesti ottaen näe Venäjää houkuttelevimpana sijoituskohteena. Muutenkin ruohonjuuritason yhteyksien syventymiselle on esteensä. Jyrki Kallio kirjoittaa Ulkopoliittisen instituutin analyysissään, että sekä Kiinassa että Venäjällä varsinkin nuori sukupolvi pitää toista maata etäisenä, ja esimerkiksi kiinalaisia opiskelee Venäjällä verrattain vähän.

Kiinan ja Venäjän yhteistyö ei kuitenkaan ole kummassakaan maassa aihe, joka herättäisi kansassa erityisen vahvoja tunteita. Tämä antaa maiden johdolle liikkumavaraa yhteistyön laajentamisessa. Toisaalta vanhat haavat voivat aueta nopeasti ja maiden välinen pienehkökin kiista voisi herättää nationalistisen raivokkaan vastareaktion, kuten on nähty Kiinan suhteissa moneen naapurimaahan.

Yhteistyö on siis kahden itsevaltaisen hallituksen omilla ehdoillaan ajama projekti. Sitä voidaan jatkaa niin kauan kuin hallitukset ovat vallassa ja niissä löytyy tahtoa yhteistyön jatkamiselle. Muodollista liittoa ei tarvita poliittisesti merkityksellisen yhteistyön saavuttamiseksi. Liiton puuttuminen tietysti lisää epävakaan elementin yhteistyöhön: kun mikään instituutio sääntöineen ei varsinaisesti edellytä yhteistyön jatkamista, voi tuuli kääntyä nopeastikin, jos maiden poliittisen johdon prioriteetit muuttuvat.

Molemmat maat haluavat harjoittaa poliittisilta kustannuksiltaan matalaa, mutta hyödyllistä yhteistyötä. Nykyisessä tilanteessa ne voivat saavuttaa tämän sitoutumatta kattavampaan liittorakenteeseen. Kiinalle ei ole järkeä sitoutua tukemaan Venäjää esimerkiksi Krimin valtauksessa, eikä Venäjälle tukea Kiinaa Etelä-Kiinan merellä.

Kyse on osaltaan signaalien lähettämisestä muille maille. Kun Venäjä ja Kiina ylistävät toimivia suhteitaan, luo tämä epävarmuutta esimerkiksi Euroopassa ja Yhdysvalloissa siitä, miten paljon maat ovat valmiita koordinoimaan toimintaansa. Formaalin liittorakenteen puuttuminen tekee suhteesta vaikeammin ennustettavan. Kun Kiina ja Venäjä antavat ymmärtää, että niiden välillä vallitsee hyvä yhteisymmärrys, pakottaa se väkisinkin ottamaan huomioon ainakin mahdollisuuden, että maat jollakin tavoin tukisivat toisiaan kriisin syttyessä. Ennustettavuus lienee osa Kiinan ja Venäjän suhteita myös jatkossa. Maille ei ole haittaa siitä, jos suhde näyttää ulospäin todellista vahvemmalta. Samaan aikaan ne voivat tehdä yhteistyötä molemmille sopivilla aloilla ilman, että niiden tarvitsee tehdä kauaskantoisia sitoumuksia. Sopivia yhteistyöalueita on niin paljon, että sillä voi olla suurtakin merkitystä Euraasian tilanteelle.

Venäjän ja Kiinan yhteistyö jatkuu niin kauan kuin molemmat kokevat sen hyödyllisenä. Molemmat maat pystyvät ajamaan yhteistyötä ylhäältä päin ilman, että yhteistyötä sinetöidään muodollisesti liittosopimusten tai instituutioiden keinoin. Kummassakaan maassa ei tällä hetkellä ole merkittävää sisäistä vastustusta maltilliselle yhteistyölle, vaikka julkisen mielipiteen valossa maat eivät ylimpiä ystäviä olekaan. Suhde on kuitenkin altis nopeillekin muutoksille: mailla ei nykyisten poliittisten järjestelmiensä aikana ole kovin pitkää syvän yhteistyön historiaa, ja kokonaisvaltaisen liittorakenteen puuttuminen madaltaa kummankin kynnystä irtaantua yhteistyöstä.