Teksti: Anna Koskela
Kuva: Fremantle

Muutama vuosi sitten seurasin Elena Ferranten 1900-luvun napolilaiseen lähiöön sijoittuvan kirjasarjan saamaa huomiota välinpitämättömänä, vaikka minun olisi pitänyt olla siitä hullaantunut. Sarja nimittäin vaikutti kuin minulle tehdyltä: paitsi että sydämeni on aina ainakin henkisesti Italian auringon alla, rakastan myös historiallista draamaa sekä erityisesti naisten välisistä suhteista kertovia tarinoita. Ferranten palkittu Napoli-sarja, jonka ensimmäinen osa kantaa nimeä Loistava ystäväni, on juuri tällainen kaunistelematon kertomus kahden tytön ystävyydestä köyhyyden ja väkivallan keskellä. Vaikka karsastan suursuosiossa olevia kirjoja, kohosin onneksi lopulta ennakkoluulojeni yläpuolelle ja annoin kirjasarjaan perustuvalle, Saverio Costanzon ohjaamalle tv-sarjalle mahdollisuuden. Päädyin saman tien katsomaan sarjan molemmat kaudet ja etsimään käsiini myös alkuperäiset kirjat voidakseni viipyillä mahdollisimman kauan Elenan ja Lilan raa’assa, mutta hurmaavassa maailmassa.

Loistava ystäväni kertoo monimutkaisesta ja vuosikymmeniä kestävästä ystävyyssuhteesta vahtimestarin tytön Elenan ja suutarin tytön Lilan välillä. Vaikka kiltti ja kunnollinen Elena on tarinan kertoja, tuntuu voimakastahtoinen Lila olevan joskus tarinan todellinen päähenkilö. Näin tuntee myös Elena, joka kokee olevansa sivustakatsoja omassa elämässään. Samaistun kipeästi Elenaan ja hänen harhailuunsa akateemisessa maailmassa, jossa yliopisto ilmenee samaan aikaan sekä mahdollisuuksien tarjottimena että teennäisten ihmisten kaikukammiona. Elena pakenee köyhää kotikortteliaan, jotta ei jäisi plebeijiksi, rahvaaksi; samalla hän pakenee itseään. Ja vaikka opiskelu on hänelle pakotie, ei menestys tuo tyydytystä, sillä hän tuntee itsensä päämäärättömäksi ja mitättömäksi säkenöivän ystävänsä Lilan rinnalla.

Lila puolestaan on ristiriitojen repimä hahmo – levottomuuden ruumiillistuma ja köyhyyden kahlehtiman potentiaalin symboli. Hän ei hätkähdyttävästä älykkyydestään huolimatta saa jatkaa opiskelua, mikä ei kuitenkaan estä häntä lukemasta itsekseen ikään kuin vastalauseena ympäristön sanelemille ehdoille. Kun siis Elena ryhtyy lukemaan latinaa, Lila osaa sitä jo; kun Elena vasta opettelee kreikkalaisia kirjaimia, Lila osaa taivuttaa verbejä. Pakkomielle olla Elenaa parempi tekee Lilasta paikoittain jopa ilkeän: hän muun muassa yrittää saada Elenan menettämään mahdollisuutensa päästä keskikouluun. Samalla hän kuitenkin rakastaa ystäväänsä, ja tämä molemminpuolinen kateuden ja rakkauden ristiriita hallitsee tyttöjen suhdetta.

Lila on turhautunut siitä, ettei voi kontrolloida omaa elämäänsä, ja pyrkii siksi ottamaan ohjat kaikissa niissä asioissa, joissa hänellä on edes hieman vaikutusvaltaa. Jotkin hänen valintansa ovat ymmärtämättömissä minulle, ainaiselle sopeutujalle ja mielistelijälle. Lila ei tee kompromisseja, ei edes silloin kun se olisi hänelle itselleen parasta: hän vastustaa paitsi isäänsä, ja myös lähiökorttelin vaikutusvaltaisimpia miehiä. Juuri se vetää hänet lopulta naimaiässä korttelin jännitteiden keskeiseksi pelinappulaksi, kun miehet käyvät valtataisteluaan hänen kauttaan.

Ja väkivaltaa riittää. Ystävyyden lisäksi Loistava ystäväni on nimittäin kertomus köyhyyden vaikutuksesta ihmisiin, ja siinä se tuo välillä mieleeni Édouard Louisin menestyskirjan Ei enää Eddy, joka kuvaa homoseksuaalin Eddyn lapsuutta ja nuoruutta köyhässä ranskalaisessa lähiössä. Molemmissa tarinoissa köyhyys on päähenkilöiden silmissä kuin sairaus, joka saa ihmiset vihaamaan ja satuttamaan toisiaan, erityisesti heitä jotka jollain tapaa poikkeavat normaalista – kuten Eddyä ja Lilaa. Köyhyys tukahduttaa, ja nöyryytyksen, katkeruuden ja epätoivon luomat jännitteet purkautuvat vääjäämättä väkivallaksi. Ferrante kuvailee, kuinka erityisesti alistetut naiset tulevat viimein raivohulluiksi kuin vesikauhuiset koirat. Korttelin miehet puolestaan käyttävät väkivaltaa päivittäin kurittaakseen perheitään tai näyttääkseen valta-asemaansa. Lapset tottuvat mustelmiin, väkivaltaan vastataan väkivallalla, ja aina välillä napolilaiskorttelissa ajaudutaan koston kierteisiin, jotka saavat toinen toistaan hirveämpiä muotoja. Tv-sarjassa kiinnitin huomiota siihen, kuinka Max Richterin säveltämä upea musiikki alleviivaa tätä synkkyyttä: siinä on kepeistä ja toiveikkaista kohdista huolimatta tumma ja uhkaava pohjavire, alati läsnä oleva vaaran tuntu.

Käsinkosketeltavan tunnelman lisäksi osa sarjan viehätystä on varmasti myös se, ettei kirjailija Elena Ferranten henkilöllisyyttä tunneta. Omaelämänkerrallinen ja tarkkaavainen kerronta saa pohtimaan, perustuuko tarina todellisiin kokemuksiin.

Kokonaisuudessaan ujon ja rohkean ystävän asetelma on melko perinteinen, mutta Loistava ystäväni kuvaa ystävyyttä sellaisella syvyydellä ja rehellisyydellä, josta harvoin saa nauttia. On ihanaa, että sarjan suuri rakkaus on romantiikan sijaan platonista; se on rakkauslaulu yhdelle elämän kauneimmista asioista, ystävyydelle! Tyttöjen suhde on samaan aikaan sekä kateuden ja jatkuvan kilpailun tahrima että luottava ja rakastava. Heidän välillään vallitsee ymmärrys, joka tuntuu välillä tukahduttavan heidät mutta josta he eivät voi halutessaankaan irtaantua. Lapsena Lila pursuaa ajatuksia, ideoita ja unelmia, ja aikuisena Elenasta tuntuu kuin hän olisi ajautunut elämään Lilan haaveita. Toisaalta Lila pitää Elenaa ehkäpä ainoana vertaisenaan ja on ylpeä hänestä. On koskettavaa ymmärtää, että tytöistä kumpikin pitää toistaan loistavana ystävänään.

 Loistava ystäväni on katsottavissa Yle Areenasta ja HBO-suoratoistopalvelusta.