Teksti: Jaana Ahtiainen
Kuva:  Verna Ruokonen

Anna Soudakovan teoksessa inkerinsuomalaisten jaettu muisti kantaa menetysten ja valtion terrorin lisäksi tarinaa onnesta ja ilon hetkistä. Se kertoo pelon ilmapiirin voimasta, mutta osoittaa samalla jokaisen oikeuden omaan tarinaansa ja muistoihinsa.

Menneisyyden tapahtumilla on pitkä vaikutusvalta, ja ihminen on usein kovin pieni valtaapitävien hirmutekojen jaloissa, kuten Anna Soudakovan esikoisromaani Mitä männyt näkevät osoittaa. Inkerinsuomalaisten tietämys omasta historiastaan onkin ohentunut sukupolvi sukupolvelta, mutta onneksi kuluneiden vuosien aikana inkerinsuomalaisten historia, identiteetti ja kulttuurinen muisti ovat herättäneet kiinnostusta aivan uudella tasolla. Inkerinsuomalaisten historian ja muistitiedon kartoittamiseen ja tallentamiseen on osallistunut esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden- ja Kansallisarkiston ja Inkeriläisten sivistysseuran järjestämä Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun -hanke.

Soudakovan omaan sukuhistoriaan nojaava teos on lämminhenkinen ja kauniin soljuvasti kirjoitettu tarina, joka kokoaa yksiin kansiin yhden suvun tarinan kärsimyksineen ja iloineen. Kirja sitoo yhteen viiden inkerinsuomalaisen sukupolven jatkumon yli 80 vuoden ajalta. Tarinaan mahtuvat poliittiset vainot, lapsuus Uzbekistanissa, monet neuvostoajan yhteiskunnalliset muutokset sekä maahanmuuttaja-arki Turussa.

Vuonna 1936 Leningradissa, nykyisessä Pietarissa, viidettä syntymäpäiväänsä juhliva Juri on tarinan sankari – sinnikäs suvun muistojen kantaja. Jurin lapsuuden ilot vaihtuvat varhain vanhempien vangitsemiseen, eikä mene kauaakaan, kun Juri siskoineen pakkosiirretään isovanhempiensa mukana Keski-Aasiaan. Josif Stalinin toimet valta-asemansa vahvistamiseksi osuvat ankaralla tavalla erityisesti vähemmistökansoihin, mukaan lukien inkerinsuomalaisiin. Isänmaan vihollisen lapsen mahdollisuudet ovat vähissä Neuvostoliitossa, mutta toistuvista vastoinkäymisistä huolimatta Juri kamppailee eteenpäin.

Kulttuurinen muisti kantaa, mutta on myös uhka maassa, jossa väärä syntyperä voi tehdä valtakunnan viholliseksi.”

Sukutarinaan nivottu teos on ajankohtainen. Se kuvaa inkerinsuomalaisten kulttuurisen muistin merkitystä. Kulttuurinen muisti säilyttää yhteisön muistoja, mutta myös rakentaa uutta ja valikoi; menneisyyden jäsentäminen on jatkuva tulkitsemisen prosessi.

Maria tuki, lohdutti, suri hänen kanssaan. Halasi. Kertoi uudestaan ja uudestaan saman, mitä oli väsymättä aina toistanut: Älä usko, että isä ja äiti pettivät. Mutta älä ikinä näytä, että et usko siihen. Älä unohda heitä. Älä usko. Älä näytä. Älä unohda. Ole samanlainen kuin muut. Älä erotu.

Aistit, muistot ja menetetyt läheiset sitovat teoksen henkilöt yhteen. Muistot ja muistelu saavat tarinassa erityisen arvon kantaessaan suvun tarinaa: Sitä, joka ennen rehabilitointia – teloitettujen sukulaisten kunnianpalautusta – on kannettava piilotettuna. Muistot ja historia on salattava, vaan ei unohdettava. Muistojen kautta löytyy oikeutus omaan tarinaan ja niiden avulla menetetyt läheiset pysyvät elämänpiirissä. Kulttuurinen muisti kantaa, mutta on myös uhka maassa, jossa väärä syntyperä voi tehdä valtakunnan viholliseksi.

Muistitietoa tutkineen sosiologi Anni Reuterin mukaan inkerinsuomalaiset kantavat jaettua vastakertomusta pakkosiirroista, syrjinnästä, terrorista, hajaannuksesta ja hävittämisestä. On selviytyjiä, jotka jäivät henkiin muistelemaan, mutta on myös lukemattomasti heitä, jotka kuolivat.

Vuonna 1990 presidentti Mauno Koivisto myönsi inkerinsuomalaisille paluumuutto-oikeuden Suomeen, johon tarttui arviolta yli 30 000 henkilöä. Myös Soudakovan romaani kuvaa Jurin perheineen muuttavan Suomeen, jossa ulkopuolisuus ei hellitä, mutta jossa läheiset ja tattarintuoksuinen keittiö huokuvat lämpöä ja onnea.

Pelon pitkä ulottuvuus ei kuitenkaan uuteen maahan muuttamisesta ja sukulaisten rehabilitoinnista huolimatta hellitä, vaan pelko asioiden tapahtumisesta uudelleen on jälleen ajankohtainen. Kirjassa viitataankin parhaillaan Venäjällä käynnissä olevaan historian vääristämiseen. Tätä kautta Sandarmohin joukkohaudat Karjalassa sekä niiden löytäjä Juri Dmitrijev saavat merkittävän roolin romaanissa.

Teemme täällä työtä totuuden esiin kaivamiseksi. Se on todella vaikeaa, koska se on monelle liikaa. On paljon ihmisiä, jotka eivät halua tietää eikä muistaa. Jos totuus on haudattu tuntemattomaan metsään, se on helpompi unohtaa.

Monilla inkerinsuomalaisilla onkin ristinsä etsittävänä Sandarmohin joukkohaudoista. Nykyisten arvioiden mukaan vuosien 1937–1938 aikana Neuvostoliitto teloitti lähes 10 000 uhria Sandarmohissa. Karjalan metsien männyistä tulee Soudakovan kirjassa silminnäkijöitä ja todistajia. Ainoita, jotka voivat Jurin perheelle välittää teloitettujen viimeisten hetkien tarinaa.

”Taasko se alkaa?’’

Romaanin epilogissa kuvataan, miten pelon ilmapiiri ei koskaan täysin hellitä. Historia voidaan pyrkiä kirjoittamaan uusiksi, jolloin Sandarmohista rakennetaan Suomen armeijan jatkosodan aikana teloittamien venäläisten joukkohauta. ”Taasko se alkaa?” romaanissa kysytään huolestuneena. Pelätään, että menneisyys toistaa itseään. 

Mitä männyt näkevät on kulttuurisen muistin näkökulmasta erityisen herkullinen kirja. Se osoittaa henkilökultin vaaroja ja ihmisen pienuutta valtion terrorikoneiston rattaissa. Samalla se tavoittaa lämminhenkisen läheisyyden merkityksen ja jaettujen muistojen arvokkuuden kaihtamatta kuvaamasta valtion harjoittaman terrorin vaikutuksia yksilöihin ja yhteisöihin.