Teksti: Pekka Tiainen
Kuvitus: Verna Ruokonen
Kirja-arvostelu Anni Kytömäen kirjasta Margarita, Gummerus, 2020
Mistä on pohjoismainen hyvinvointivaltio tehty? Hyvistä tarkoitusperistä, hakatuista metsistä ja inhimillisestä kärsimyksestä, vihjaa Anni Kytömäki kolmannessa romaanissaan. Margaritassa kytevät kuitenkin myös unelmat vastavuoroisuudesta ja myötätunnosta. Ne saattavat tarttua lukijaan.
Valtiovarainministeriön 8.2.2020 julkaisema raportti ”Talouskasvun edellytykset tulevaisuudessa – lähtökohdat, suunnat ja ratkaisut” on jälleen nostanut pöydälle suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa aika ajoittain puntaroidun kysymyksen – kuinka hyvinvointivaltio rahoitetaan? Vallitsevan talousparadigman kanta tähän ongelmaan on yksioikoinen – vastaus on talouskasvu. Vaihtoehtoisissa malleissa olisi luotava kiintiöitä resurssien ja energian käytölle, lyhennettävä työaikoja, laadittava perustulojärjestelmiä ja mitä vielä. Valtavirran talouspolitiikassa tällaisia malleja ei ainakaan vielä olla otettu mukaan päätöksentekoon varteenotettavina vaihtoehtoina, vaan talouskasvu nähdään yksinoikeutettuna hyvinvoinnin realiteettien määrittäjänä.
Kolmannessa romaanissaan Anni Kytömäki ei lähde tutkimaan talouskasvun aikaansaannoksia, vaan sen materiaalisia alkulähteitä, ihmisiä ja ekosysteemejä, jotka ovat joutuneet luopumaan omastaan kasvun mahdollistamiseksi. Hyvinvointiyhteiskunnassa pyritään julkisten palveluiden avulla antamaan ihmisille takaisin siitä, mistä ovat luopuneet, mutta muu luonto saa harvoin osakseen samanlaista vastavuoroisuutta. Margarita sijoittuu jatkosotaan sekä sen jälkeisiin jälleenrakennuksen vuosiin, ja kertoo siitä taakasta, jonka nuo kansalliset pyrkimykset saattoivat yksilöiden – myös muiden kuin ihmisten – niskaan vyöryttää.
Margaritassa on kolme tai neljä kertojaa tulkintatavasta riippuen. Ihmisääniä edustavat päähenkilö Senni, joka työskentelee hierojana pienellä paikkakunnalla sijaitsevassa kylpylässä, Mikko, joka palvelee sotamiehenä jatkosodassa, sekä Antti, jonka työ on kartoittaa metsiä hakattavaksi. Neljäs kertoja on jokihelmisimpukka, margaritana margaritifera, jonka tuntoja Kytömäki hapuilee lajirajojen yli lyhyin, lyyrisin katkelmin. Simpukka on romaanin läpi kulkeva ja ihmiskohtaloita yhdistävä metafora aroista olennoista, jotka joutuvat hätään ulkoisten voimien kajotessa heitä suojaaviin kuoriin.
Sennin, Mikon ja Antin tapauksessa nämä ulkoiset voimat ilmenevät yhteiskunnan heidän osakseen asettamina vaatimuksina. Hyperemeesistä kärsivä Senni taistelee oman kehonsa itsemääräämisoikeuden puolesta, kun valtio asettaa vauvan, tulevan veronmaksajan hengen kuolemanvaarassa olevan äidin edelle. Mikko joutuu rintamalla punnitsemaan omaa suhdettaan hänet sotaan lähettänyttä isänmaata kohtaan, ja Antin taakkana on kanavoida jälleenrakentamisen paineita metsien hakkuisiin. Ylhäältä tulevat velvollisuudet on asetettu henkilöhahmojen kannettavaksi kansan hyvinvointia tavoittelevien tarkoitusperien vuoksi, mutta niiden vaikutukset yksilöiden ja ekosysteemien elämiin ovat tuhoisia.
Margaritan kertojaolennot toimivat elämää resurssinomaisesti käsittelevän kansallisvaltion vastapoolina. Heidän suojakuorensa eivät aseta rajoja ihmisen ja muun luonnon välille, vaan olemassaoloa koetaan osana kaiken elämän kattavaa biosfääriä. Ihmiset elävät luonnossa ja luonto ihmisessä, kuten Kytömäen aiemmissakin romaaneissa, Kultarinnassa ja Kivitaskussa. Tämänkaltaista vastavuoroisuutta on nykykaupunkilaisen usein etsittävä kirjoista ja kuvitelmista, mutta kenties se voi tulevaisuudessa levitä vielä todelliseenkin elämään. Tällä hetkellä tuo todellisuus esiintyy antroposentristen talouskasvutavoitteiden valtamerenä, mutta joskus, ajoittain, Margaritan kaltaiset myötätunnonjulistukset saattavat inspiroida meitä kuvittelemaan vaihtoehtoisia tapoja tulevaisuuden hyvinvoinnin turvaamiseksi.
