Teksti: Urtė Liepuoniūtė

Kuva: Janne Vasarainen

Kuka voisikaan paremmin hahmottaa kulttuurikentän ja -politiikan muutosta kuin yli 50 vuotta siinä aktiivisesti toiminut kulttuurinen moniottelija? Pitkään ja ylimuodollisen teitittelevään haastattelupyyntööni vastataan nopeasti: ”Viikolla 13 käy”. Tällainen on Jörn Donner, jonka kanssa Tutkain keskusteli suomalaisen kulttuurin ja taiteen muutoksista, politiikasta ja tulevaisuudesta.

Taiteesta politiikkaan

Kruununhaassa sijaitseva työhuone on tilava ja valoisa, seiniä kiertävät kirjahyllyt yltävät kattoon asti. Juuri tällaisiksi olen aina kuvitellut intellektuellien työtilat. Itse Jörn Donner vaikuttaa suuressa asunnossa jotenkin pieneltä. Hän ohjaa olohuoneeseen, tarjoaa tuolin ja itse istahtaa vastapäätä. Kaikki on hidasta ja – jostain syystä – liikutusta herättävää. Myös hänen ajatuksensa. Donnerin uteliaisuus ja toimittajatausta näkyy heti läpi: hän kyselee minusta ja kuvaajastamme, meidän opinnoistamme ja lukeneisuudestamme. Yritän palata haastateltavan roolista haastattelijaksi. Mikä sai hänet aikoinaan ryhtymään poliitikoksi? Kulttuuri- ja taidekentän edustajat vieroksuvat usein politiikkaa ja byrokratiaa. Miksi hän päätti sekaantua siihen viisikymmentä vuotta sitten?

“Osallistumisen velvoitteesta”, Donner vastaa heti. “Myös siitä, että olin toiminut journalistina ja kirjailijana. Eri maailmat kiinnostivat minua. Oli hyvin opettavaista olla mukana politiikassa. En silti väitä, että minun toiminnallani oli varsinaisesti suurta merkitystä. En edes pahimpina päivinä ole kuvitellut, että pystyisin vaikuttamaan syvällisesti kansakunnan tilaan.”

Donner kertoo kohdanneensa joskus kysymyksiä siitä, mitä hän oli saanut aikaan politiikkavuosinaan.

”Vastasin pilanpäiten, että olin ainakin äänestämässä Suomea EU:n jäseneksi. Tosiaan ulkoasiainvaliokunnan jäsenenä ja varapuheenjohtajana minulla oli jotain vaikutusta, muuten kansanedustajan valta-asema – koko tasavallan kannalta – on aika marginaalinen päätöksenteon suhteen.”

Ovatko henkilökohtaiset poliittiset aatteet muuttuneet ajan tai iän myötä? Donner miettii rauhassa.

”Yhteiskunta on muuttunut radikaalisti viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Mutta aatteeni ovat osittain pysyneet samoina.Voisin tietysti väittää ­kuuluvani liberaaliin rintamaan – mikä ikinä se sitten olisikaan. ­Mutta se ei mielestäni liity pelkästään poliittisiin suuntauksiin: pidän itseäni yksinkertaisesti avoimen yhteiskunnan ­puolustajana.”

Yhteiskunta on Donnerin mukaan tullut sallivammaksi ja avoimemmaksi. Vuosikymmeniä kestäneen muutoksen jälkeen voi hänen mielestään olla melko tyytyväinen moneenkin asiaan.

”Toisaalta, on edelleenkin olemassa valtakunnallisen tason kysymyksiä, jotka ovat hiertäneet minua ja kollegoitani lähes koko urani ajan – eniten maahanmuuttoon liittyvä politiikka. Siitä on edelleen karmeita esimerkkejä. Kuitenkaan yhdellä henkilöllä ei ole paljoa mahdollisuuksia vaikuttaa muuten kuin ilmaisemalla kantansa. Olen itse runsaasti kirjoittanut sekä suuriin suomalaisiin että ruotsalaisiin lehtiin, kunnes huomasin, ettei sillä ole merkitystä. Siksi keskityn nykyään enemmän kirjojen kirjoittamiseen ja julkaisemiseen.”

Yhteiskunnallista muutosta kulttuurin keinoin

Kiinnitän huomiota hänen viimeiseen lauseensa. Pitääkö Donner poliittisen kannan ilmaisemista taiteen ja kulttuurin keinoin vaikuttavampana? Tämä liittyy ikuiseen kysymykseen taiteilijapiireissä: onko taiteen ja kulttuurin oltava poliittista vai pitääkö ne erottaa toisistaan?

”Useat julkaistuista kirjoistani liittyvät tavalla tai toisella maailmanmenoon ja yhteiskunnan tilaan. En siis itse erota näitä kahta toimintoa. Suomessa on nähtävissä, että kantaa ottavalla, kertovalla kirjallisuudella on melkoinen merkitys yhteiskunnan kehitykseen. Sen todistavat klassiset esimerkit, kuten Väinö Linnan Tuntematon sotilas: se on fiktiota, mutta ammattihistorioitsijat tai professorit eivät ole vaikuttaneet samalla tavalla yhteiskuntaan ja sen muutokseen kuin tämä yksittäinen teos. Tämä on osoitus siitä, että on vaikea arvata, mikä asia vaikuttaa maailmaan. Tai mikä saavuttaa yleisön.”

Donner hyppelehtii vaivatta nykypäivän ja menneisyyden välissä. Hänen elämäänsä onkin mahtunut paljon: poliitikon ja toimittajan ura, elokuvavaikuttamista sekä Suomessa että Ruotsissa, kirjojen julkaisemista ja matkustamista. Mutta aktiivisuus ja tuottavuus eivät hänen mukaansa myöskään takaa vaikutusvaltaa: suuret lukija- tai katsojamäärät eivät vielä tarkoita yhteiskunnallista muutosta.

”Minähän olen tehnyt aika paljon elokuvia”, hän mainitsee kuin ohimennen ja jatkaa, ”En ole tuottanut bestsellereitä – en elokuvan enkä kirjallisuuden alalla – mutten ainakaan ole ollut itsesensuurin uhri kuten jotkut taiteilijat aikanaan muutama vuosikymmen sitten.”

Onko Suomessa ollut helpompaa olla taiteilija ja kulttuurivaikuttaja? Täällähän on olemassa lukuisia säätiöitä, palkintoja ja taiteilijaresidenssejä – sananvapaudesta puhumattakaan.

”Suomihan on hyvin pieni maa. Markkinaehtoisesti on vaikeaa tuottaa taidetta ja kulttuuria. Mutta suuri apujärjestelmämme korvaa osittain markkinapuutetta. Ei tällä tule rikkaaksi, muttei myöskään hyvin köyhäksi.”

Donner korostaa myös Suomen maantieteellistä asemaa periferiana – sillä on hänen mukaansa oma merkityksensä.

”Kun Brysselissä asuva poikani haluaa päästä näyttelyyn Pariisiin, sinne on junamatkaa vain puolitoista tuntia. Täältä kaikkialle kestää vähän pidempään. Mutta periferiamaisuudella on monia muitakin ulottuvuuksia, kuten esimerkiksi kielitaito. Kun osaa useampaa kieltä, pystyy seuraamaan maailmaa eri näkökulmista ja osallistumaan eri tavalla. Moni suomalainen taas – tarkoitan varsinkin taiteilijakenttää – puhuu suomen lisäksi vain englantia.”

Miten periferiamainen mentaliteetti on sitten vaikuttanut kulttuurikentän kehittymiseen? Donner miettii pitkään.

”Yhteiskuntaan jää kyllä ahtauden leima: on vähän ahdasta ja pientä. Tästä seuraa esimerkiksi se, että Suomessa on aivan liikaa yliopistoja. Filosofiamentorini Georg ­Henrik von Wright oli aikoinaan sitä mieltä, että yliopisto, jossa on alle 20 000 opiskelijaa, ei ole mikään yliopisto. Voit kuvitella, kuinka monesta pitäisi sitten luopua Suomessa.”

Boring countries – tylsät maat

Tilanne Suomessa on Donnerin mielestä erikoinen ja mielenkiintoinen. Täällä ei koskaan tapahtunut sellaista puhkaisua, räjähdysreaktiota, kuten esimerkiksi Baltian maissa Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, joista haluttiin maailmalle todella voimakkaasti. Tämä hyödytti Baltian maita. Donner pohtii, että nämä yhteiskunnat ovat tästä syystä monessa mielessä avoimempia maailmalla kuin suomalaiset.

”Suomi on keskiluokkaistunut yhteiskunta. Eikä se tarkoita pelkästään pahaa tai sitä, että meiltä puuttuisi kekseliäisyyttä tai luovuutta. Keskiluokkaistunut yhteiskunta on tasaisempi ja vakaampi kuin moni muu. Kun Unkari oli muuttumassa vuoden 1989 jälkeen ja tilanne valtiossa oli aika sekava, vanha tuttavani, unkarilainen kirjailija György Kondrád sanoi kaipaavansa boring countries – tylsiä maita – kuten Ruotsia tai Suomea. Hän ei tietenkään ymmärtänyt, että nämä tylsät maat olivat oikeasti tylsiä. Mutta hän oli oikeassa siinä mielessä, että ei-tylsät maat muuttuvat joskus – kuten Unkari tällä hetkellä – hyvinkin vastenmielisiksi. Suomea sen sijaan pidetään hyvin onnellisena maana: tulo- tai omaisuuserot eivät ole niin suuria verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltoihin. Kaikki vain ulkoiluttavat koiriaan, kun koko maa on niitä ja muita lemmikkejä täynnä.”

Kysyn, onko hänelläkin lemmikkejä.

”Ei. Mutta minulla on kaktus!”

Kenellä sitten on vastuu siitä, ettemme ­jumiutuisi mukavaan lemmikkitodellisuuteemme, vaan kulttuuri­elämä olisi vilkkaampi ja muutos näkyvämpi: päättäjillä vai yleisöllä?

”Sekä että. Yhteiskunnallakin on omat velvollisuutensa ja tehtävänsä. Joskus kauan sitten, 1990-luvun alussa, johdin sellaista kulttuurisuunnittelukomiteaa. Melkein kaikki ehdotuksemme toteutuivat. Tärkeintä meille oli antaa tilaa ja mahdollisuuksia luovalle toiminnalle. Loistava esimerkki tästä on Ruoholahdessa sijaitseva Kaapelitehdas – monitaiteelliselle kulttuurille tarkoitettu tila, jota silloin kaivattiin. Toinen esimerkki on silloisen Tennispalatsin suunnittelu kulttuuriseksi tilaksi. Aikoinaan rakennus aiottiin purkaa. Nykyään se toimii edelleenkin hyvin, vaikka haiseekin popcornilta. Yhteiskunnan, myös mikroyhteiskunnan, kuten Helsinki, on siis luotava uusia mahdollisuuksia kulttuuriselle toiminnalle.”

Me Too ja tulevaisuuden näkymät

Uusista mahdollisuuksista keskustellessamme puhe siirtyy luonnollisesti ajankohtaisiin ilmiöihin ja siihen, miten ne vaikuttavat kulttuurin tulevaisuuteen. Yksi huomattavimmista on ollut Me Too -kampanja ja tästä seurannut naisen aseman muutos, tai ainakin sen syvällisempi käsitteleminen yhteiskunnassa. Jotkut Donnerin ohjaamista ja kirjoittamista elokuvista tutkivat tavalla tai toisella erilaisia naisia ja naiseuden aspekteja: sekä aiemmat, kuten Anna (1970) tai Miestä ei voi raiskata (1978), että uudemmat, kuten Armi elää! (2015). Miten kulttuurikenttä hahmottuu naisen aseman muutoksen myötä? Mikä on muutoksessa tärkeintä? Donner vakavoituu ja vastaa hyvin keskittyneenä.

”Olen useaan otteeseen korostanut taloudellisen tasa-arvon merkitystä. Ilman sitä Me Too ei voi mielestäni toteutua täysin. Naisten ja miesten palkat erottuvat edelleenkin suurella prosenttimäärällä. Nainen on itsenäinen silloin, kun hän on taloudellisesti itsenäinen.”

Kysyn, mitä muuta hän toivoisi tulevaisuudessa muuttuvan, eteenkin kulttuuripolitiikan kannalta. Donnerin on vaikea vastata. Kuten koko keskustelun aikana muutenkin, myös nyt hän on hyvin tietoinen ajan hauraudesta omalla kohdallaan, ja korostaa sitä jatkuvasti kenties huomaamatta itse. Jokaisen henkilönimen kuultuani saan myös tietää, onko kyseinen ihminen vielä elossa vai menehtynyt, ja eri terveysvaivojen asettamat rajoitukset nousevat esiin useamman kerran.

”Minulla on ikää sentään vähän enemmän”, Donner hymyilee, ”Että ei minulla kovin suuria tulevaisuudensuunnitelmia ole. En kuitenkaan pidä siitä, miten kulttuurikehitystä pyritään ohjailemaan hallituksen kautta. Esimerkiksi ministeriö jakaa erilaisia määräyksiä Suomen elokuvasäätiön toimintaa koskien. Aivan turhanpäiväistä. Instituutioiden eri aloilla pitäisi itse vastata kulttuuritoiminnasta. Ne ovat kyllä valtion tukemia, mutta tarkempia määräyksiä niille ei sovi ruveta antamaan. Joten näpit irti!”

Väite suurien suunnitelmien puutteesta ei kuitenkaan pitäne paikkansa: Donner on juuri julkaissut uuden kirjan (Suomi | Finland. Viimeinen taisto, Otava), joka on sekoitus päiväkirjoja ja yhteiskunnallisia kannanottoja. Lisäksi hän paljastaa kirjoittavansa uutta elokuvakäsikirjoitusta. Myös kirjoittaminen Lähi-idästä kiinnostaa, jonne pitäisi siksi päästä matkustamaan. Hän tarkentaa, että ainoastaan poliittisen päätöksenteon kanssa hän ei halua enää olla missään tekemisissä.

Ovatko taide- ja kulttuuriprosessiin liikaa sekaantuvat poliitikot suomalaisen kulttuuritulevaisuuden suurin uhka?

”En sellaista uhkaa näe. Paljon tärkeämpiä, vakavampia uhkia ovat todelliset, ihmisiin yleisesti vaikuttavat tekijät: ilmastonmuutos, kansainvälinen tilanne ja sen arvaamattomuus, joka vallitsee eri puolilla maailmaa.”

“Kaikkia ja kaikkea on epäiltävä.”

Mikä antaa Jörn Donnerille eniten toivoa maailman tulevaisuudesta? Hän hymähtää taas.

”Se on niin abstraktia, etten osaisi sanoa mikä olisi niin toivoa herättävää – paitsi todeta, että ihminen on kekseliäs eläin. Ehkä me pystymme voittamaan joitakin kohtaamistamme vaikeuksista.”

Kun kysyn, olisiko hänellä neuvoja nuorelle ­sukupolvelle, hän vastaa heti: ”Kaikkea ja kaikkia on epäiltävä. Karl Marx tapasi toistaa sitä – vaikkei itse loppujen lopuksi kyseenalaistanut ihan kaikkea. Mutta se on hyvä ­lähtökohta.”

Aikamme on loppumaisillaan, mutten voi lähteä pois kysymättä: kenenä tai millaisena hän toivoisi tulevansa muistetuksi? Donner harkitsee hiljaa:

”Kysyvänä ihmisenä. Tulla muistetuksi kyseenalaistamisesta, uteliaisuudestani.”

Lähtiessäni toivotan Donnerille ­uteliaisuutta ­herättävää kevättä – ja liikutun taas. Kuinka paljon ­voikaan mahtua yhteen elämään. Se jos mikä antaa toivoa ­yksilön vaikuttamisvoimasta ja tulevaisuudesta. Donner ­suhtautuu koko tilanteeseen huomattavasti maltillisemmin: ”­Lähetätkö sitten sen lehden, kun se on valmis?” Minä lähetän.