Teksti: Veikka Hintikka
Kuvat: Armas Weselius

 

Ilmari Nurmista katsoo moni ylöspäin. Kun törmäsin Nurmiseen ennen haastattelua pikkuparlamentin vessassa, ymmärsin miksi: hän on todella pitkä.

 

Jos lähdetään listaamaan Nurmisen ominaisuuksia ja ansioita, jää pituus kuitenkin merkitykseltään vähäisempien joukkoon. Politiikan saralla Nurminen toimii kansanedustajana, aluevaltuutettuna sekä Suomen suurimpiin kuuluvan Tampereen kaupunginvaltuuston puheenjohtajana. Lisäksi hän vaikuttaa lukuisissa järjestöissä ja työskentelee Kelan valtuutettujen varapuheenjohtajana. Nurminen käsittelee työssään kysymyksiä, jotka vaikuttavat miljoonien suomalaisten – myös allekirjoittaneen – toimeentuloon. Nurminen on niin poliittisen, kuin hallinnollisen vallan sisäpiirissä, ja hänen vallankäyttöään voisi tarkastella kriittisesti monesta kulmasta. Tässä kontekstissa onkin hieman koomista, että ainoa titteli, joka saa vallan vahtikoiran räksyttämään – on ystävä. 

 

Tapaamme Nurmisen kanssa eduskunnassa translain käsittelyn lomassa. Haastatteluajan sopiminen aiheutti hieman haasteita, kun Nurmisen työmatka Roomaan sekoitti alkuperäisen aikataulun. Matkasta en kysy, mutta translain käsittely ei suju täysin toivotulla tavalla. Kun totean vaikuttavan siltä, että asiat ylipäänsä tökkivät nykypäivän politiikassa, Nurminen on hieman eri linjoilla. Hänen mielestään demokraattinen päätöksenteko on hitaudestaan huolimatta ainoa järjestelmä, joka on osoittanut toimivuutensa, lopulta kaikki vaikuttaminen palaa politiikkaan. 

 

“Mutta on myös totta, että emme me poliittisina päättäjinä pysty tekemään riittävästi. On niin paljon erilaisia mielipiteitä ja eri puolueita, tarvittais vielä kunnianhimosempaa toimintaa esimerkiksi ilmastonmuutoksen kanssa. Ja esimerkiksi nyt translaki, meillä on aina ollut hallituksessa joku KD, joka on tehnyt siitä kynnyskysymyksen ja estänyt sen eteenpäin menemisen. Eli on tässä asioiden eteenpäin viemisessä tiettyjä haasteita.” 

 

Nurmisen kuvaama tilanne, jossa kyky poliittisen konsensuksen löytämiseen on heikentynyt, kytkeytyy myös akateemiseen keskusteluun liberaalin demokratian kriisistä. Nykypäivän julkisen keskustelun mullistanut sosiaalinen media ja uutisoinnin kasvanut reaktiivisuus ovat muokanneet niin politiikan, kuin mediajulkisuuden luonnetta. Nykypäivän poliitikot eivät enää ole kritiikin yläpuolella, Kekkonen ei onnistuisi mediakontrollissaan 2020-luvulla. Toimintatapojen uudistuessa meille tarjoutuu uusia mahdollisuuksia kommunikoida ja tehdä politiikkaa.

 

Ilmari Nurminen on erityisen kiinnostava henkilö juuri mediajulkisuuden murroksen näkökulmasta. Nurmisen ura ja erikoislaatuinen asema pääministeri Marinin lähipiirissä tunnetaan paljolti kohujen kautta. Tutkain haastatteli Nurmista viimeksi vuonna 2015. Vuosien aikana moni asia on muuttunut – niin mediassa, yhteiskunnassa, kuin Nurmisen asemassakin. Kuluneiden 7. vuoden aikana eduskunnan nuorimmasta kansanedustajasta on kuoriutunut yksi valtakunnan puhutuimmista poliitikoista, valtiovallan sisäpiiriläinen. 

“Meillä on aina ollut hallituksessa joku KD, joka on tehnyt siitä kynnyskysymyksen ja estänyt sen eteenpäin menemisen. Eli on tässä asioiden eteenpäin viemisessä tiettyjä haasteita.”

 

Kysyn Nurmiselta, miten hän itse kokee asemansa muuttuneen seitsemässä vuodessa. Ovatko vallan ja vastuun kasvaminen vaikuttaneet häneen henkilönä ja poliitikkona? 

 

 “Koen tulleeni ihmisenä vahvemmaksi, alussa olin paljon epävarmempi. Eduskuntatyöstä sanotaan aina, että nahka parkkiintuu – mikä mielestäni pitää paikkansa. Työssä saa kolhuja, höykyttäminen pakottaa seisomaan omilla jaloilla. On vain pakko keskittyä omaan päämääräänsä ja tehdä sen eteen parhaansa. Ei voi olla riippuvainen siitä, mitä muut sanovat tai tekevät. Eli ehkä vuosien aikana on selkeytynyt juuri omaan työhön keskittymisen merkitys.”

 

Nurminen korostaa perinteistä “keep your head down and work hard” -mentaliteettia, mutta poliitikkona hän joutuu välttämättä myös tavoittelemaan ääniä ja kannatusta sekä itselleen, että ajamalleen aatteelle. Keskeinen väline tähän on mediahuomio, jonka saaminen ei ole toistaiseksi tuottanut Nurmiselle ongelmia. Perinteisen poliittisen sanonnan mukaan kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta. Miten Nurminen kokee saamansa julkisuuden ja sen luonteen?

 

“Luulen jokaisen poliitikon toivovan, että pääsisi ajamillaan asioilla julkisuuteen. Aika harvoin nämä asiat kuitenkaan on niin kiinnostavia, että niistä uutisoidaan. Se on vähän ristiriitainen asia. Jokainen poliitikko tarvii sen, että heidän työnsä on näkyvää, ihmiset tietää siitä ja seuraa heitä. Eli ehkä julkisuus on jossain määrin tietty välttämättömyys ja työn varjopuoli. Mun mielestäni se ei saisi kuitenkaan mennä liian pitkälle.” 

 

Julkisuudessa esitetyt kuvat poliitikoista eivät ole neutraaleja tai pysyviä. Käynnissä on jatkuva neuvottelu siitä, millaista imagoa poliitikot pyrkivät itse itselleen luomaan ja millaisia tulkintoja media ja kansalaiset muodostavat heidän toimistaan. Eturivin poliitikkojen imagot ovat usein vaivalla luotuja ja tunnistettavia. Sauli Niinistö esimerkiksi esiintyy mielellään nöyränä kansanmiehenä. Ilmari Nurmisen julkinen imago valtakunnanpolitiikan tasolla lienee ennen kaikkea pääministerin bile-kamu. Median määrittelyvalta voikin olla luonteeltaan aika ehdoton.

 

Myös puolueet uudelleenmäärittelevät imagojaan jatkuvasti. Aiemmassa Tutkaimen haastattelussa Nurminen puhuu SDP:n pyrkimyksestä profiloitua paremmin nuorten keskuudessa. Kysyn Ilmarin näkemystä puolueen muutoksesta. Onko tavoitteessa nyt onnistuttu, entä miten se otetaan vastaan puolueen sisällä?

 

Nurminen vastaa pitkästi ja pohtii SDP:n palanneen arvopolitiikkaan Sanna Marinin johdolla. “Sanna itsessään henkilönä ja puolueen puheenjohtajana on tehnyt tosi paljon puolueen eteen – Koen, että SDP on nyt paljon houkuttelevampi vaihtoehto nuorille.” Puolue on kuulemma yhtenäinen johtajansa ja uuden linjan takana. Mediassa on kuitenkin tuotu esiin myös puolueen sisäistä nimetöntä kritiikkiä, joka on kohdistunut erityisesti Marinin tekemiin valintoihin ja tämän “sisäpiiriin”.

“Luulen jokaisen poliitikon toivovan, että pääsisi ajamillaan asioilla julkisuuteen. Aika harvoin nämä asiat kuitenkaan on niin kiinnostavia, että niistä uutisoidaan.”

Kritiikkiä roolistaan Marinin lähellä Nurminen kommentoi tottuneesti. “Mitä tulee Sannaan, näen suhteemme vain hyvänä asiana. Olen tuntenut Sannan tosi pitkään ja olemme aina olleet ystäviä. Lähdimme yhdessä demarinuoriin ja politiikkaan. Näen, että minulla on oma roolini jossa toimin ja vaikutan, Sannalla on omansa. – Ajattelen myös, että ystävänä minun roolini on auttaa ja tukea. Mitä korkeammalle ihminen menee, sitä vähemmän tällä on luotettuja ja ystäviä. Politiikassa myös tarvitaan aina muita, kukaan ei voi päättää yksin yhteistyölle perustuvassa järjestelmässä.”

 

Nurmisen ja Marinin suhde on hyvä esimerkki siitä, miten politiikassa ystävyydet saavat niiden henkilökohtaisen merkityksen ohella myös poliittisia ulottuvuuksia. Poliittiset verkostot ja henkilökohtaiset suhteet määrittävät yksilön toimintamahdollisuuksia, sekä mahdollistaen että rajoittaen niitä. Yksityisen ja julkisen erottelu onkin politiikassa perinteisesti vaikeaa. 

 

Keskustelemme politiikan viihteellistymisestä ja kohujen yleistymisestä. Vaikuttaako julkisen-  ja henkilökohtaisen elämän limittyminen Nurmisen politiikkaan?

 

“Mun mielestä pitää vaan olla oma itsensä. Kohuilla ja kaiveluillahan halutaan käytännössä vaan lytätä sua. Politiikka on selvästi viihteellistynyt, media myös pyrkii tekemään siitä sellaista. En itse pyri mihinkään viihteellisyyteen tai tämän tyyppiseen julkisuuteen, en ikinä vaikka kommentoi mitään. Kaikki mitä mediassa kerrotaan on muiden kirjoittamia spekulaatioita ja vastaavia: en halua lähteä siihen mukaan. Olen tehnyt silleen, että mä toimin, elän ja teen työtäni – en anna sen vaikuttaa muhun. Totta kai se on myös harmi, totta kai tuntuu välillä epäoikeudenmukaiselta, kun esimerkiksi näkee jonkun kirjoituksen omasta toiminnastaan. Haluaisin vaan sanoa, että mitä sitten – eihän tässä ollut mitään pahaa. Haluais vaan laittaa asian oikeaan kontekstiin, avata sen tilanteen ja ne taustat. Mutta sehän ei auta, eli aina kun sanoo jotain niin asia vaan kasvaa ja kasvaa.”

 

Nurminen haluaakin pystyä elämään, kuten eläisi ilman politiikkaa ja sen tuomaa julkisuutta. “Mulla on ollut erilaisia kolhuja. Mutta tiedättekö, mitä sitten, vaikka oon ollut Sannan kanssa vaikka baarissa tai käynyt vapaa-ajalla jossakin – en oo tehnyt siinä mitään väärää. Vaikka siitä tuleekin jotain moraalipaheksuntaa, niin pitää muistaa, että ei siinä oikeasti ole mitään pohjaa. Se on mun elämää. Mä hoidan mun työn ja oon hyvä siinä.”

 

Lisäksi Nurminen pyrkii tietoisesti rajaamaan yksityiselämäänsä julkisuuden ulkopuolelle: “Oon pyrkinyt siihen, että julkisuuteen puhun vaan työasioista. Koen, että niistä asioista oon tilivelvollinen. En mä oo kenellekään tilivelvollinen siitä, kenen kanssa oon ja mitä teen työn ulkopuolella, menin sitten syömään tai kuntosalille. Eikä mun tarvi sitä sitten kommentoida, niin kuin ei kenenkään muunkaan. Tällä haluun samalla myös suojella vaikka mun ystäviä ja perhettä; en halua niille sitä samaa, mitä mä oon joutunut kokeen.” 

 

Nurminen mieltää politiikkaan sisältyvän julkisen roolin lopulta melko kapeaksi. On yhteiskunnallisesti kiinnostavaa tarkastella, kenen ehdoilla poliitikkojen yksityisyydelleen asettamat rajat ylittyvät. Kenen tehtävä on määrittää julkisen aseman yksityisyyden rajat?

 

Historiallisesti poliittisen uutisoinnin rajoja ovat määrittäneet pitkälti perinteiset uutismediat. Nurminen kertoo, että median uutisointi uusimmista bilevideoista on nyt käsittelyssä julkisen sanan neuvostossa. Sosiaalisen median myötä mediaympäristö on kuitenkin muuttunut perinteisen median monopolista miljoonien erilaisten toimijoiden verkostoksi, jossa kaikkia julkaisuja ei arvioida journalististen periaatteiden mukaan. Tällöin juttujen – ja niissä käsiteltävien ihmisten yksityisyyden – arvo määräytyy yhä enemmän some-alustojen huomiotalouden markkinoilla; alustojen, algoritmien ja myytävyyden ehdoilla.

“Se on mun elämää. Mä hoidan mun työn ja oon hyvä siinä.”

Julkisuuden aiheuttamista kipuiluista huolimatta Nurminen kertoo edelleen uskovansa politiikkaan ja vaikutusmahdollisuuksiinsa.“Elämme demokraattisessa järjestelmässä; politiikka on  periaatteessa ainoa tapa missä todellinen vaikuttaminen tapahtuu, esimerkiksi lakien säätämisen kautta. Kaikki palaa lopulta politiikkaan.”

 

Myös Nurmisen tulevaisuudensuunnitelmat ovat poliittiset, joskin avoimet: “Uskon, että politiikassa ei periaatteessa voi päättää ja tavoitella mitään spesifiä. Sun vaan pitää tehdä omat hommat niin hyvin kun voit ja sitten asiat usein jotenkin loksahtaa paikalleen kun tulee jokin tietty tilanne. — Totta kai kaikki, jotka on politiikassa haluaa vastuuta ja valtaa. Eli kaikilla varmasti on halu edetä poliittisella uralla.” 

 

Poliitikko tavoittelee ja käyttääkin työkseen tälle vaaleissa mandatoitua valtaa – miksi Nurminen päätyi sitä tavoittelemaan? “Esimerkiksi translakiin liittyen salissa kuultiin aika kamaliakin puheenvuoroja. Siinä konkretisoituu, että miten ja miksi voin viedä ajamiani asioita eteenpäin. Politiikassahan ei ole yksinvaltiutta – harvoin voit yksin sanella miten asiat tulee hoitaa vaan asiat tapahtuvat pikkuhiljaa. Usein kuulee hämmästelyä siitä, miten tämäkin asia voi olla vielä hoitamatta. Demokratiassa vallankäyttö ja päätökset näkyvät pitkällä aikavälillä.” 

 

Lopulta vastauksesta vallantavoittelun päällimmäiseksi syyksi nousevat antiklimaattiset tärkeiden asioiden, kuten hallitusohjelman mukaisten linjausten, ajaminen, halu auttaa ihmisiä ja muuttaa maailmaa. 

 

Lopussa nousivat esiin myös vallan tavoittelun eri muodot puoluepolitiikan ulkopuolella. Vaikka yhteiskunnalliset olosuhteet muuttuvat, vallan legitimiteetti juontuu lopulta samaan paikkaan. Nurmisen sanoin: “Mikä tahansa järjestö perustuu joukkovoimaan; yhdessä saadaan asioita näkyviksi.”

 

Nykyisessä mediaympäristössä on relevanttia pohtia, mitä asioita nostamme yhdessä julkisuuteen. Kenen arvoja ja tarkoitusperiä julkinen keskustelu edistää? Kuka otetaan mukaan joukkoon, kuka suljetaan siitä ulos? Ennen kaikkea; kuka pääsee määrittämään julkisen keskustelun, sekä sen jakolinjojen ehdot ja toimintalogiikan? 

 

Vastauksia on eittämättä lukuisia. Kautta historian yhteiskuntajärjestelmien tehokkaimpia ylläpitäjiä ja kannattajia ovat kuitenkin yleensä ne, joita status quo eniten hyödyttää. Siispä voi olla kiinnostavaa kysyä, kenen vaurautta, valtaa ja hyvinvointia sosiaalinen media ja huomiotalous edistävät eniten: 

a) Perinteisen median ja vallanpitäjien, b) kansalaisten ja yhteiskunnan, c) Metan, Googlen ja niiden osakkeenomistajien?