Artikkelissa etsitään poliittisen oikeiston perustaa ja pohditaan, miksi on kaikkien etu pitää poliittiset kompassit ojennuksessa.

Teksti: Julius Lehtinen

Kuvitus: Vilma Puttonen

Poliittiset määritelmät herättävät aina vahvoja tunteita, etenkin kun on kyse siitä, mikä on poliittista oikeistoa ja mikä vasemmistoa. Vähintään yhtä vahvoja ovat niihin liitetyt määritelmät; modernissa maailmassa on oikeiston kohdalla muodostunut tavaksi vetää suoraviivaisesti linja markkinaliberalismista poliittiseen oikeistoon. Että markkinaliberalismi tarkoittaa oikeistoa ja oikeisto tarkoittaa markkinaliberalismia, se riittää.

Tämän yksinkertaistetun käsityksen käyttäminen on toisaalta ymmärrettävää hektisessä ja sirpaloituneessa julkisessa keskustelussa: se on helppo, yksinkertainen, nopea ja lyhyesti ajateltuna suhteellisen tarkka kuvaamaan sitä merkityssisältöä, jota keskustelussa halutaan välittää oikeistosta puhuttaessa. Yhdysvaltalaisen keskustelukulttuurin valtavirtaistuminen ja sieltä opitut argumentit näkyvät toki täälläkin. Kaksipuoluejärjestelmän vastakkainasettelua kiihdyttävät tiukat mustavalkoisuudet harvoin kuitenkaan sopivat Euroopan monipuoluejärjestelmiin, joissa poliittista oikeistolaisuutta on montaa erilaista.

Kun sama nopeasti oikeansuuntaisia mielikuvia herättävä nyrkkisääntö eksyy perusteluksi poliittisen oikeistolaisuuden rajoista ja sisällöstä, ollaan jo hakoteillä. Käytettäessä markkinaliberalismin ja taloudellisen vapauden ajamista synonyyminä oikeistolaisuuden kanssa ja sen riittävänä tekijänä, rajautuu ulkopuolelle oikeiston muotoja, jotka eivät markkinaliberalismia allekirjoita. Tilannetta ei ainakaan helpota se, että klassinen ja lähes kaikille tuttu poliittinen kompassinelikenttä usein typistetään mediassa muotoon, jossa oikeistolaisuuden ja vasemmistolaisuuden määrittää vain ja ainoastaan taloudellinen kanta.

Sekamelskassa hämärtyy oikeiston määritelmien ohella myös vasemmisto. Tuloksena yleisessä keskustelussa viljellään surutta termejä kommunistista sosialistiin, rasistiin, fasistiin, natsiin ja äärioikeistoon mitä erilaisimpia ryhmiä kohtaan. Ajatuskulkua radikaalisti ajavien mukaan esimerkiksi kokoomus ei ole aito oikeistopuolue, sillä sen väitetään harrastavan korporatismia ja “maan tavaksi” kutsuttua kaverille etujen ajamista. Itse asiassa se onkin siis sosialistipuolue, koska se ei ole markkinaoikeistoa. Ja näin ollen oikeasti vasemmistopuolue.

Samoin poliittisen oikeiston puutteellinen määritys johtaa pahimmillaan tilanteeseen, jossa kaikki oikeistolaiset nähdään samanlaisen linssin läpi: Francisco Francon ideologia on yhtä kuin Elina Lepomäen ideologia. Todellisuudessa Francolla on tietenkin suunnilleen yhtä paljon yhteistä Lepomäen kanssa kuin Mahatma Gandhilla on Josif Stalinin kanssa, molemmat vasemmistolaisia.

Klassisempi mutta kauempaa historiasta yhä esiin pulpahteleva esimerkki on sotien välisen Saksan kansallissosialistisen puolueen määrittely vasemmistolaiseksi – ylivoimaisen akateemisen konsensuksen vastaisesti. Kansallissosialismin aatteeseen kuuluu paitsi perinteisen oikeistolaiseksi luokiteltuja teemoja, myös modernin markkinaliberalismin oikeistoon rinnastavan käsityksen ulkopolisia elementtejä. Vasemmistoon mielletään viittaavan kirkkovastaisuus sekä jonkinasteinen kollektivismi ja valtionjohtoisuus taloudessa. Varsinkin jälkimmäinen istuu kovin huonosti moderniin oikeistomääritelmään, mikä osaltaan selittää hiljattain nousseen tavan liittää kansallissosialismi vasemmistoon.

”Poliittisen oikeiston parempi määrittely näyttää siis olevan kaikkien intresseissä.”

Kun kaikkea oikeistolaisuutta käsitellään modernisti yhden muotin kautta syntyneenä, on vaarana assosioida kaikki oikeistolaiset identtisesti oikeistolaisiksi. Lepomäki yhdistyy nyt myös Adolf Hitleriin, vain koska oikeiston määritelmä on modernissa keskustelussa harhaanjohtava. Etäännyttääkseen oma ideologia natsismin kauheuksista, on sitten väitettävä kansallissosialismin todellisuudessa olleen “näiden toisten” synti: natsit olivat oikeasti vasemmistolaisia, etenkin kun eivät sovi markkinaliberaalin muottiin. Keskustelu hämärtyy absurdeihin mittoihin asti ja moukaroi historiankirjoitusta.

Jos oikeiston määritelmä ei nojaisi epähistorialliseen vaatimukseen taloudellisesta liberalismista vaan tunnistaisi erilaisia poliittisen oikeiston muotoja, yllä kuvattua ongelmaa ei olisi. Poliittisen oikeiston parempi määrittely näyttää siis olevan kaikkien intresseissä: se vähentää sekavaa leimakirvesvyyhtiä, jossa keskustelijat harvoin puhuvat samasta asiasta samoilla määrityksillä, sekä poistaa tarpeen mukiloida poliittista historiaa oman ideologian pönkittämiseksi.

Miksi taloudellinen liberalismi ei sitten ole riittävä ehto ja kattava määritelmä poliittiselle oikeistolle? Jo alustava historiakatsaus antaa osviittaa yksinkertaistuksen ongelmista.

Termi oikeisto sai alkunsa vallankumouksellisessa Ranskassa. Piakkoin vuoden 1789 jälkeen muodostetussa parlamentissa monarkistiset ainekset, jotka kannattivat tiukkaa feodaalihierarkiaa, traditionaalista järjestystä, absoluuttista monarkiaa sekä pappisvaltaisuutta, istuivat parlamentin presidentistä katsottuna oikealla puolella. Tästä juontuu muutaman vuosikymmenen päästä vakiintunut nimitys la droite, oikeisto.

Alkuperäinen poliittinen oikeisto ei ollut moksiskaan samoihin aikoihin virittyvästä taloudellisesta liberalismista. Adam Smithin vuonna 1776 julkaiseman Kansojen varallisuuden edustama vapaan talouden ajatusmaailma sekä sitä ajava vaurastuva kauppiasluokka koettiin alkuperäisen oikeiston piirissä, päinvastoin, uhaksi aatelissäädyn ja monarkian traditionaalisille sekä jumalallisille etuoikeuksille. Vastaavasti Smithin kutsuminen oikeistolaiseksi olisi vähintään anakronistista eikä hän moista määrettä olisi tunnistanut, niin paljon kuin herra tuntuisikin moderniin talousliberalismin oikeistomuottiin sopivan.

1800-luvun edetessä maanosan yhteiskuntien sosiaalinen rakenne alkoi muuttua, teollistumisen myötä väestö urbanisoitui ja ensimmäinen koneellistumisen aalto laski köyhän ja reilusti kasvaneen työväestön palkkoja. Samalla kohosivat teollistumisesta hyötyneiden kauppiaiden ja tehtailijoiden tuotot sekä vaikutusvalta.

Myös poliittiset jakolinjat hakivat uusia asemia. Alkaen vuoden 1848 “Euroopan hullusta vuodesta” nationalismin, liberalismin ja demokratian sävyttämine vallankumouspyrkimyksineen, osa poliittisesta oikeistosta asemoitui markkinatalouden puolustajaksi. Vuosisadan mittaan aateliston asema surkastui muiden luokkien laajetessa, mutta radikaalin demokratian ja arvoliberalismin vastustuksen tavoite ei juuri ollut muuttunut. Uudeksi tekijäksi 1800-luvun lopulla muodostui marxismi, jota vastaan vaurastuneen kauppiasluokan luonnollisesti kannatti taistella.

Havainnollistuksena siirtymästä toimii hyvin Yhdistyneiden Kuningaskuntien konservatiivipuolue, joka 1800-luvun puolivälissä ryhtyi laajentamaan kannatuspohjaansa ja alkoi hitaasti ottaa vapaata markkinataloutta ajaakseen. Kuitenkin vielä 1900-luvun alkupuolella puoluetta jakoi rajusti suhtautuminen vapaakauppaan, mikä kertoo muutoksen vaikeudesta.

Rinnalla säilyi koko kyseisen ajanjakson ajan kristillinen oikeisto, joka suhtautui vihamielisesti kaikkea liberalismia kohtaan, myös taloudellista sellaista, ja kannatti sen sijaan paternalistista hierarkiaa sekä luokkaharmoniaa. Samoin monarkistiset Karlistit Espanjassa sekä erilaiset nationalistit Saksassa, Ranskassa ja Venäjällä pitäytyivät antikapitalistisessa ja teollistumisvastaisessa ideologiassa. Onpa tähänkin päivään asti säilynyt markkinavastaisia oikeistoryhmittymiä Ranskan Nouvelle droitesta Yhdysvaltain paleokonservatismiin.

Historiasta määritelmään

Sen sijaan, että vapaiden markkinoiden ajaminen toimisi välttämättömänä ehtona poliittiselle oikeistolaisuudelle, oikeistolaisuuden määrittelemiseen tarkemmin on käytetty suhtautumista tiettyjen sosiaalisten hierarkioiden väistämättömyyteen, luonnollisuuteen, normaaliuteen ja haluttavuuteen.

Haluttavaa ja tarpeellista hierarkiaa on historian aikana puolustettu ja johdettu monelta perustalta. Alkuperäinen Ranskan vallankumouksen ultrarojalistinen oikeisto perusteli aristokratian sekä kuninkaanvallan tarpeellisuutta perinteellä ja jumalallisella oikeutuksella. Myöhemmät monarkistit ja nationalistit 1800-luvulla veistivät ideologiansa pitkälti samasta puusta. 1900-luvulla nousseet fasistiset ja natsistiset liikkeet perustelivat yhteiskunnan hierarkiaa erityisesti etnisyyksiä arvottamalla: rotubiologian kautta saatiin oikeutettu, luonnollinen ja haluttava hierarkia yhteiskuntaan. Tietyillä etnisillä piirteillä ansaitsi luonnollisesti olla ylempänä hierarkiassa.

Modernisti eriarvoisuutta ja yhteiskunnan hierarkkisuutta perustellaan pääosin taloudellisen vapauden kautta: objektiivisten markkinoiden luoma hierarkia on sen kannattajille ehdottoman luonnollinen, normaali ja haluttava, jopa väistämätön, kun talous vapautetaan. Vaikka kyseinen ajatuslinja oikeiston piirissä sai alkunsa jo 1800-luvun puolella, saavutti se hegemonian vasta Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin uusliberalismin myötä 1900-luvun toisella puoliskolla. Tämän monopolin voikin katsoa olevan yksi avaintekijöistä nykyistä diskurssia ja määrittelyä sekoittamassa.

Taloudellinen oikeistolaisuus ja vapaiden markkinoiden kannatus näyttäytyy tältä pohjalta vain yhtenä oikeutuksena yhteiskunnan sosiaaliselle hierarkialle muiden joukossa. Käsitys havainnollistuu helpoiten ymmärtämällä poliittisen oikeistolaisuuden kattoterminä, jonka sisällä on oikeutus tietynlaiselle sosiaaliselle hierarkialle johdettu eriävin tavoin historiassa – jumalallisesta traditiosta rotubiologiaan ja vapaisiin markkinoihin.

Oikeiston määrittely hierarkioiden oikeuttamisen kautta on paitsi keskustelua selkiyttävää, myös hyödyksi poliittisen kentän molemmille päädyille, sekä holistinen näkemys aina kiihkeästä poliittisesta aiheesta. Jos ja kun ymmärretään poliittisen oikeiston käsitteen muodostuminen sekä nyanssit, poistuu peruste käsittää se yhtenäisenä ja homogeenisenä kollektiivina. Hierarkian ajaminen rotubiologialla on yhtä kaukana markkinaliberalismista kuin tasa-arvon ajaminen neuvostososialismilla väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden sijaan. Silti ensimmäinen pari lukeutuu poliittiseen oikeistoon ja jälkimmäinen pari poliittiseen vasemmistoon.

Samalla poistuu tarve pahoinpidellä historiaa. Kun markkinaliberalismi ei yhdistä kannattajaansa holokaustiin, ei tarvitse kummankin alalajin oikeistolaisuudesta huolimatta väittää natsismin olleen vasemmistolainen ideologia. Aivan yhtä lailla kun kansalaistottelemattomuus ei yhdistä toteuttajaansa vankileirien saaristoon, ei tarvitse kummankin alalajin vasemmistolaisuudesta huolimatta väittää neuvostototalitarismin olleen oikeistolainen ideologia.

Antikapitalistinen oikeisto on lähes koko termin olemassaolon ajan elänyt markkinamyönteisen oikeiston rinnalla. Vasta viimeisen 50 vuoden aikana talousliberalismi on ottanut poliittisen oikeiston määrittelystä niskalenkin, mutta sen ei voi antaa hämärtää poliittisten kysymysten määrittelyä. Erityisesti, kun markkinoihin skeptisesti suhtautuva uusoikeisto on nostanut päätään viimeisten vuosien aikana, on määritelmien tarkkuus jälleen tuoreesti tarpeen.