Teksti: Anna Koivukoski

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina 15.7. taloustieteen professori Bengt Holmströmin haastattelun, jossa hän avaa toimittaja Saska Saarikoskelle ajatuksiaan muun muassa luulosta ja tiedosta, pohjoismaisen yliopistosysteemin epäonnistumisesta, luovuuden ja vapauden suhteesta, avoimuuden seurauksista yhteiskunnalle, eurooppalaisten elämänasenteesta ja elämästä ylipäätään.

Bengt Holmström on yksi viidestä suomalaisesta nobelistista. Wikipedia kertoo, että Holmström valmistui kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1972 pääaineenaan matematiikka, siirtyi Yhdysvaltoihin ja väitteli Stanfrodin yliopistosta taloustieteestä 1978. Siitä lähtien hän on toiminut lähinnä yhdysvaltalaisissa yliopistoissa, mm. Yalessa, ja vuodesta 1994 maineikkaan Massachusetts Institute of Technologyn (MIT) taloustieteen professorina.  Hänelle myönnettiin vuonna 2016 taloustieteen Nobel-palkinto yhdessä Harvardin yliopiston taloustieteen professori Oliver Hartin kanssa sopimusteorian kehittämisestä.

Suomessa Holmström on antanut asiantuntijasuosituksia talouspoliittisessa päätöksenteossa ja osallistunut itsekin aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Julkisuudessa hän on viime aikoina kommentoinut politiikkaa varsin ristiriitaisesti. Esimerkiksi parin viime vuoden aikana hän on varoittanut eduskuntaa sote-uudistuksesta sekä kritisoinut koulutusleikkauksia ja puuttumista yliopistojen autonomiaan. Toisaalla hän on moittinut suomalaisia yliopistoja vapaudesta ja hyvinvointiyhteiskuntaa ihmisten henkisestä rapistamisesta. Toissasyksyisessä Ylen haastattelussa hän esitti, ettei työnteon tavoite ole kansantuotteen kasvu vaan merkityksen tuominen elämään. Siihen nähden nyt Helsingin Sanomissa esitetyt näkemykset tuntuvat omituisilta, sillä haastattelussa hän useaan otteeseen korostaa työnteon merkitystä nimenomaan talouskasvulle ja elannolle.

Helsingin Sanomien sunnuntainen haastattelu on valitettavasti maksumuurin takana. Yritän pureksia siitä vaikeimmin nieltävät palat ja tuoda Y-sukupolven edustajana esille ajatuksia, joilla Holmströmiä ei nähtävästi ole riittävästi haastettu, ja näkökulmia, jotka häneltä ilmeisesti ovat joskus kylmän sodan loppuvuosista alkaen menneet ohi.  Lisäksi tahtoisin esittää kylmiä faktoja ja tietoon perustuvia näkemyksiä, sillä artikkelin otsikon – ”Älä usko silmiäsi” – mukaisesti Holmström tahtoo osoittaa tietoja luuloksi. Tällaisia hän nimittää ”Kopernikus-ongelmiksi” aurinkokeskeisestä maailmankuvasta tunnetun tähtitieteilijän Nikolaus Kopernikuksen (1473–1543) mukaan. Holmströmin ajatuksia lukiessa käy sääliksi Kopernikusta, joka teki tieteellistä työtään pahaa aavistamattomana kuinka hänen nimeään hyväksikäytettäisiin puolen tuhatta vuotta myöhemmin.

”Onko tämä todellakin taloustieteen nobelistin suusta vai Soinin plokista?”

Usein Holmströmin aiemmat kannanotot ovat olleet omiaan herättämään poliittista keskustelua niin oikealla kuin vasemmallakin. Lisäksi ne ovat kuulostaneet harkituilta ja tietoon pohjautuvilta. Nyt valitettavasti näyttäisi siltä, että herra nobelistilla alkaa henkinen ote löystyä. Haastattelusta ei näet käy ilmi, että Holmströmillä olisi esittää mitään tuoreita, omaperäisiä näkökulmia yhteiskunnallisiin kysymyksiin tai varsinkaan uusia kysymyksiä pohdittavaksi, vaikka Saarikoski tarjoileekin hänen ajatuksiaan kuin suuria neronleimauksia.

Kieltämättä Holmströmin kielikuvat ovat varsin herkullisia. Retoriikka tuo monin paikoin mieleen pikemmin ulkoministeri Timo Soinin sutkaukset kuin teräväpäisen nobelistin pohdinnat, kiinnostavimpana esimerkkinä ehkä sote-uudistusta käsittelevä kohta:

”Holmströmin mielestä sote-uudistus on esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun monimutkaista uudistusta yritetään tehdä jatkuvassa julkisuuden valokeilassa.”

”Se, että kansa seuraa koko ajan, kun makkaraa tehdään – ei siitä mitään tule. Pitäisi odottaa, että makkara on valmis, ja katsoa sitten, maistuuko se vai ei.”

Onko tämä todellakin taloustieteen nobelistin suusta vai Soinin plokista? Mahtaa Soinia harmittaa, ettei itse keksinyt noin osuvaa vertausta.

No. Täytyy muistaa, että Holmström on palkittu taloustieteessä, ei retoriikassa, argumentoinnissa tai logiikassa. Tai varsinkaan politiikan tutkimuksessa.

Holmströmin mukaan on matemaattinen tosiasia, että liika läpinäkyvyys tuottaa huonoa politiikkaa. Hän kertoo haastattelussa varoittaneensa poliitikoita läpinäkyvyyden vaikutuksista, josta hänellä myös on varsin lennokkaita vertauksia.  Holmström mm. vertaa poliitikoiden tilannetta amerikkalaiseen lääkäriin, joka saattaa jättää vaikean leikkauksen tekemättä siinä pelossa, että joutuisi vastuuseen hoitovirheestään.

Herää kysymys, milloin päättävät poliitikot olisivat viimeksi todella joutuneet henkilökohtaisesti vastuuseen ja korvausvelvollisuuteen virheistään.  Järjestelmä kun ei toimi ihan samalla tavalla kuin amerikkalaiset potilasvahinkovakuutukset.

Kysymyksiä herättää myös seuraava kommentti: ”Sympatisoin hyvin paljon poliitikkoja. Se on kiittämätön tehtävä. Aika vähästä lentävät ihmiset nyt ulos viroistaan.”

Holmström ei tarkenna, mistä viroista ihmiset lentävät ulos ja kuinka vähäisistä syistä. Asiayhteydestä päätellen hän viittaa poliitikoihin. Tällä vuosituhannella kohun saattelemina on kieltämättä eronnut useampi ministeri: vuonna 2002 silloinen kulttuuriministeri Suvi Lindén myönnettyään valtionapua perheensä osittain omistamalle golfkentälle, seuraavana vuonna pääministeri Anneli Jäätteenmäki valehdeltuaan Irak-vuodon yhteydessä, vuonna 2008 silloinen ulkoministeri Ilkka Kanerva julkisuuteen tulleen tekstiviestikohun seurauksena ja vuonna 2013 kehitysministeri Heidi Hautala estettyään Arctia Shipping -yhtiötä tekemästä rikosilmoitusta Greenpeace-aktivistien vallattua jäänmurtajia. Ketään heistä ei erotettu, vaan ministerit pyysivät eroa itse sen jälkeen kun heidän toimintansa ministerinä (tai Kanervan tapauksessa ministerin asemassa olevana yksityishenkilönä) oli asetettu kyseenalaiseksi.

Jos ministerin erokaan ei tapahdu aivan kevyin perustein, rivikansanedustaja ei ”lennä” ulos virastaan yhtään helpommin. Helsingin Sanomat kirjoitti viime vuoden lopulla kansanedustajien erottamisen vaikeudesta sen jälkeen, kun perussuomalaisten kansanedustaja Teuvo Hakkarainen oli käynyt käsiksi kokoomuksen kansanedustaja Veera Ruohoon. Eduskunta voi erottaa kansanedustajan vankeustuomion tai pitkän selitystä vailla olevan poissaolon vuoksi, mutta silloinkin kynnys on korkea. Pelkkä sakkotuomio ei siis riitä erottamisperusteeksi. Esimerkiksi Hakkarainen tuomittiin sakkoihin pahoinpitelystä ja seksuaalisesta ahdistelusta ja hän erosi vapaaehtoisesti puolueensa 2. varapuheenjohtajan tehtävistä, mutta eduskunnassa sanktiot jäivät puhemiehen huomautukseen ja eduskuntaryhmän vakavaan varoitukseen. Jotta kansanedustajan erottaminen voitaisiin panna täytäntöön tuomion perusteella, tuomion on oltava lainvoimainen eli siitä ei enää voi valittaa. Tämän jälkeen on jonkun kansanedustajan tehtävä erottamisesta aloite, perustuslakivaliokunnan annettava siitä lausunto, ja päätöksen on saatava taakseen kahden kolmasosan enemmistö. Tältä osin Holmström tiedon voi osoittaa luuloksi. Kopernikus.

”Vaan läpinäkyvyys poliittisessa päätöksenteossa on Holmströmin mukaan huono asia ilmeisesti myös kansalle, joka ei ymmärrä omaa parastaan.”

Seuraava sitaatti voisi sekin olla suoraan Soinin sutkauksista:

”Kompromissin tekeminen on ollut hirveän olennainen osa järkevää politiikan tekoa. Jos minä tykkään omenista ja sinä appelsiineista, voimme sopia, että sinä annat minulle omenia, jos minä annan sinulle appelsiineja. Taloustieteen mukaan se on ihan hyvä tapa.”

Taloustieteilijänä Holmström varmasti tietää mistä puhuu. Vaihtokauppaa voidaan käydä omenoilla ja appelsiineilla. Kompromisseja tarvitaan, mutta politiikan teko olisi kuitenkin hyvä pystyä erottamaan taloustieteestä. Politiikka tarkoittaa kaikenlaisten yhteisten asioiden hoitamista eikä asioita voi yksinkertaistaa hedelmien vaihtamiseen.

Täytyy jälleen kerran muistuttaa itseään, ettei Holmström ole yhteiskuntatieteilijä.

”Kansasta” ja” ihmisistä” Holmström puhuu paljon, mutta vähemmän imartelevaan sävyyn:

”Ihmisten perushypoteesi on, että kentälle on tullut huonompia poliitikkoja, mutta sen voi sulkea lähes varmuudella pois.”

”Kansa on lähtenyt sille linjalle, että sen pitää saada nähdä enemmän ja päättää enemmän asioista.”

”Ihmiset vertaavat nykytilannetta menneisyyteen, jolloin tietoa oli tarjolla vähemmän. –Samasta syystä ihmiset kuvittelevat, että rikollisuus on lisääntynyt, kun tilastointi on parantunut.”

”Kansa ei varmasti ajattele sitä näin syvällisesti, mutta se voi olla funktionaalisesti järkevää.”

Haastattelussa toimittaja Saarikoski huomauttaa, ettei sote-uudistuksen kaltaisia isoja asioita voi sopia salaa kabineteissa.

Vaan läpinäkyvyys poliittisessa päätöksenteossa on Holmströmin mukaan huono asia ilmeisesti myös kansalle, joka ei ymmärrä omaa parastaan. Tähänkin hän keksii osuvan vertauksen: ”Läpinäkyvyyttä pitää olla tarvittava määrä. Se on instrumentti. Sanotaan, että auringonvalo on paras basillien tappaja, mutta sillä on negatiivinenkin puolensa.”

Erityisesti Holmström moittii sosiaalista mediaa, joka on tehnyt poliitikoiden esiintymisestä kokoaikaista:

”Holmströmin mukaan politiikan läpinäkyvyys on aina pelkkä illuusio. Kun asioita twiitataan tai vuodetaan julkisuuteen, ihmiset kuvittelevat näkevänsä todellisuuden, mutta oikeasti he kurkistelevat pikkuruisesta avaimenreiästä.”

”Se kanava on hirveän ohut. Ihmiset eivät näe kontekstia eivätkä kokonaisuutta, mutta vaarana on, että he kuvittelevat tietävänsä kaiken tarvittavan.”

Voidaan kysyä, kuinka laaja tämä avaimenreikä oli ennen sosiaalista mediaa. Silloin kokonaisuus ehkä välittyi niille, jotka lukivat päivittäin useampia sanomalehtiä, seurasivat aktiivisesti radio- ja televisiouutisia ja kävivät eduskunnan kyselytunneilla. Monille riittivät iltalehtien lööpit kioskeilla. Sosiaalinen media tarjoaa varmasti kapeita kanavia seurata politiikkaa haluamastaan näkökulmasta ja sen ansiosta valeuutiset ja mielipidekuplissa keksityt totuudet pääsevät helpommin leviämään. Väitän kuitenkin, että se on tuonut paljon lisää moniäänisyyttä, uusia kanavia ja avaimenreikiä yhteiskunnalliseen keskusteluun ja uutisointiin.

On politiikan kannalta hyvä, että päättäjien ajatuksia voi lukea blogista ja seurata tapahtumia sosiaalisesta mediasta, että heidät voi tavoittaa sähköpostilla ja heitä voi panostaa omilla blogikirjoituksilla ja päivityksillä, jos niille saa tarpeeksi näkyvyyttä. Pelkkien kurkistelureikien lisäksi sosiaalinen media mahdollistaa äänenkäyttökanavan, periaatteessa jopa dialogin. Kukaanhan ei pakota poliitikkoja twiittaamaan, mutta usein erilaiset kanavat ovat hyvä keino tuoda ajatuksia julki ja edistää myös omaa poliittista uraa.

Holmström lisää: ”En usko, että näitä järjestelmiä on alkujaan tehty sellaisiksi kuin ne ovat, jotta pahat ihmiset saisivat tehdä salaa pahoja asioita.”

Mikäli Holmström viittaa järjestelmillä yhteiskuntajärjestelmään, demokraattiseen päätöksentekoon, vallan kolmijako-oppiin – ne on tehty sen varmistamiseksi, etteivät pahat ihmiset saisi tehdä salaa pahoja asioita ja mikäli niin uhkaisi käydä, kehityksen kulkuun pystyttäisiin puuttumaan ajoissa. Sananvapaus, mielipiteen- ja kokoontumisenvapaus, lehdistönvapaus ja riippumattomat tiedotusvälineet sekä vahva kansalaisyhteiskunta ovat osa tätä järjestelmää.

Nykyaikainen media on hyvä väline tiedonkulussa ja ihmisten tavoittamisessa. Se mahdollistaa päätöksenteon seurannan, sen kommentoinnin, päätöksentekijöiden haastamisen, mielipiteiden esille tuomisen ja yhteisiin asioihin vaikuttamisen. Ennen kaikkea jatkuva informaatio mahdollistaa mielipiteiden muodostamisen tiedon pohjalta. Jos yleisö saisi tietää vain sote-uudistuksen tavoitteista, niukat välikommentit ja silloin tällöin julkisuuteen vuotavat huhut tai isommat ongelmat poliitikkojen itsensä suodattamana, olisi mahdotonta saada kokonaiskäsitystä asioista tai riittävää oikeaa asiatietoa. Ihanne kuitenkin olisi perustaa päätökset perusteellisesti tutkittuun tietoon eikä luuloihin ja kabineteissa kähmittyihin sopimuksiin.

Läpinäkyvyys ei ole vain instrumentti, se on itseisarvo.

Satunnaiset mediaskandaalit tai jonkun poliitikon mielen pahoittaminen on pieni hinta demokratiasta ja avoimuudesta. Kansanedustaja ei ”lennä ulos virastaan” mediakohun vuoksi. Mikäli media onnistuisi paljastamaan jotain niin raskauttavaa, että se johtaisi kansanedustajan vankeustuomioon ja erottamiseen, media olisi toiminut aivan oikein ja osoittaisi, että sille todella on paikkansa demokraattisessa yhteiskunnassa.

Holmströmin puhe avoimuudesta ja sen turmiollisesta vaikutuksesta on demokratiaa ja ”kansan” normaalia harkintakykyä halventavaa. Ikään kuin ihmisten elämään vaikuttavat tärkeät päätökset olisi pidettävä heiltä pimennossa ja paljastettava vasta sitten kun mihinkään ei enää voi vaikuttaa, koska mahdolliset mediaskandaalit voivat häiritä poliitikkojen työtä. Onkohan Holmström koskaan kuullut sellaisesta, että demokraattisessa yhteiskunnassa media on neljäs valtiomahti eli vallan vahtikoira?

”Maailma on jo aikaa sitten tullut vaiheeseen, jossa työura ei ala valmistumisesta vaan se aloitetaan opiskeluaikana tai jo kauan ennen sitä.”

Pohjoismaisista yliopistoista Holmström puolestaan toteaa:
”Pohjoismaat edustavat korkeaa koulutasoa, mutta yliopistot ovat olleet katastrofaalisia, koska siellä lähdetään siitä, että yliopistossa saa olla vapaa.”

Tämä on aika omituinen väite siihen nähden, että pohjoismaisia yliopistoja on maiden yhteensä 27 miljoonaan ihmisen väkilukuun nähden tunnetuimmilla ranking-listoilla hyvin edustettuina: Academic Ranking of World Universities -listalta löytyy 500 parhaan joukosta 25 yliopistoa, joista suomalaisia viisi. Seitsemän pohjoismaista yliopistoa on sadan parhaan listalla, Helsingin yliopisto sijalla 56. The World University Rankingin listoilta 500 parhaan joukosta löytyy yhdeksän suomalaisyliopistoa, joista Helsinki on sijalla 90. Yhteensä pohjoismaisia yliopistoja 500 parhaan joukossa on peräti 39, joista sadan parhaan joukossa neljä.

Rankingit eivät tietenkään anna kattavaa kuvaa yliopistojen tasosta. Holmströmin olisi hyvä käyttää muutama vuosi perehtymällä pohjoismaisissa yliopistoissa tehtävään tutkimustyöhön, jotta voisi sanoa jotakin sen laadukkuudesta. Ainakin huippututkimusta ja huippuyksikköjä riittää, viimeisimpänä taloustieteen huippuyksikkö Helsinki Graduate School of Economics (GSE), josta pääministeri Juha Sipilä kertoi Holmströmin Nobel-palkinnon juhlakokouksen yhteydessä viime syksynä huomattuaan, ”miten tärkeää tutkimukseen perustuva tieto on”.

Opetus pohjoismaisissa yliopistoissa ei varmasti ole niin henkilökohtaista kuin pohjoisamerikkalaisissa huippuyliopistoissa ja varsinkin perusopetus kärsii resurssipulasta, mutta siitä voinee syyttää viimeaikaista koulutuskielteistä leikkauspolitiikkaa. Yliopistojen tasoa ja merkitystä ei sitä paitsi voi arvioida pelkällä tutkimuksen tai opetuksen tasolla, alumnilistoilla tai yksittäisten valmistuneiden myöhemmillä saavutuksilla vaan niiden yhteiskunnallisella vaikuttavuudella. Suomessa esimerkiksi opettajat ovat keskimäärin erittäin osaavia, terveydenhuollon taso on korkea, kotimaista ja käännöskirjallisuutta paljon, kulttuuritarjonta kattavaa, infrastruktuuri toimivaa, teknologia kehittynyttä, media vapaa ja korruptio vähäistä. Olisiko yliopistoilla ja ehkä jopa vapaudella jotain tekemistä asian kanssa?

Holmström on useasti kritisoinut hidasta opiskelu- ja valmistumistahtia ja tekee sen taas:

”Ei meillä ole varaa siihen, että nuoret alkavat 30-vuotiaina pikkuhiljaa valmistua. Tätä yritetään puolustaa sillä, että heistä tulee elämäntaitoisia tai muuta, mutta kyllä tämä maapallo on tulossa vaiheeseen, jossa joutuu tekemään enemmän työtä, jotta saa ruokaa pöydälle.”

Hyvä Holmström. Maailma on jo aikaa sitten tullut vaiheeseen, jossa työura ei ala valmistumisesta vaan se aloitetaan opiskeluaikana tai jo kauan ennen sitä. Ei meillä ole varaa siihen, että mentäisiin suoraan koulusta yliopistoon tai että opiskeltaisiin täysipäiväisesti ja valmistuttaisiin ilman työkokemusta. Ainakin omalla kohdallani opinnot ovat venyneet nimenomaan työnteon takia. Jos olisin voinut vain opiskella, olisin todennäköisesti valmistunut aikapäiviä sitten, mutta silloin minulla ei olisi työkokemusta omalta tai muiltakaan aloilta eikä kukaan todennäköisesti olisi tahtonut palkata vastavalmistunutta maisteria, joka ei ole hankkinut mitään osaamista yliopiston ulkopuolelta.

Jos itse en olisi joutunut tekemään runsaasti töitä ja toisaalta saanut myös mahdollisuutta tehdä vapaaehtoistyötä ja vaihto-opintoja ulkomailla opintojeni ohella, en olisi nähnyt yhteiskunnasta eri puolia ja tavannut esimerkiksi eri-ikäisiä ja erikielisiä, eri arvomaailmaa edustavia, eri koulutus- ja kulttuuritaustoista tulevia tai vaikkapa koko työuransa postissa tai tehtaalla uurastaneita, en olisi tuottanut verotuloja, en olisi pystynyt kehittämään kielitaitoani, en olisi oppinut erilaisia sosiaalisia, tietoteknisiä, kommunikatiivisia tai käytännöllisiä taitoja joita yliopistolla ei opi mutta joista on hyötyä myös oman alani töissä ja elämässä ylipäänsä, enkä saanut sitä elämänkokemusta jota yliopistolla ei saa. Se ei ole huono asia.

Ei välttämättä olisi edes hyvä, jos kaikki valmistuvat lääkärit, lakimiehet, opettajat, sosiaalityöntekijät ja vaikkapa yhteiskunta- ja taloustietelijät olisivat alle 25-vuotiaita, joilla ei ole mitään työkokemusta tai mitään kokemusta oikeasta elämästä. Varsinkin jälkimmäisillä se tuottaa kovin kapeita näkemyksiä. Yhdysvalloissa opiskellaan joko vanhempien rahoilla, stipendillä tai hirveällä riskillä opintolainalla, mutta tällaista systeemiä tuskin kukaan toivoo Suomeen.

”Kaikille elämän tarkoitus ei ole henkilökohtaisen varallisuuden maksimoiminen, eteneminen omalla urallaan tai ylipäänsä menestyminen kilpailuyhteiskunnassa.”

Hitaasta eurooppalaisesta elämänmenosta Holmström ei piittaa:

”Kyllä minä ymmärrän, että eurooppalaisten mielestä olisi kiva istua ja juoda punaviiniä ja katsoa Välimerta ja pohtia elämän tarkoitusta. Tykkään minäkin siitä.”

”Mutta vaikka amerikkalaiset olisivat eurooppalaisten silmissä liian aggressiivisia, niin samalla tavalla kiinalaisten mielestä amerikkalaiset ovat hitaita – ja Eurooppa toivottoman hidas.”– Kerron Holmströmille amerikkalaisista naapureistani, jotka viettävät vuodessa viikon kesälomaa ja tarkastavat silloinkin joka päivä työsähköpostinsa.

”That’s life. Eivät eurooppalaiset voi pysäyttää kelloa. Tutulla kantarellipaikalla käy nyt muitakin, ja joudut kilpailemaan niistä sienistä.”

Artikkelissa Holmström paheksuu eurooppalaisia, jotka käyttävät aikaansa elämän tarkoituksen pohtimiseen. Jos esittää noin kovia väitteitä, olisi nimenomaan syytä pohtia elämän tarkoitusta. Kukaan ei voi kieltää toista käyttämästä omaa elämäänsä työhön kaiken muun kustannuksella, mutta toisaalta kukaan ei voi toisilta edellyttää samaa. Kaikki eivät ole sitä mieltä, että elämässä olisi perimmältään kyse resurssikilpailusta, joka kasvaisi ja kasvaisi ja vaatisi koko ajan kovempia panoksia, kunnes heikommat kuolevat ja lopulta ajamme kaikki itsemme hengiltä.

Kaikille elämän tarkoitus ei ole henkilökohtaisen varallisuuden maksimoiminen, eteneminen omalla urallaan tai ylipäänsä menestyminen kilpailuyhteiskunnassa. Pohjimmiltaan on kyse siitä, mitä elämältä haluamme ja minkä koemme olevan elämän tarkoitus omalla kohdallamme. Tätä olisi hyvä jokaisen pohtia. Ihmiskunnan ja ympäristön hyvinvoinnin ja tulevaisuuden kannalta tieteelliset saavutukset ja työnteko yhteisen hyvän eteen on tärkeää, mutta niistä ei ole paljonkaan hyötyä, jos työn ainoa arvo on jonkun oma urakehitys tai taloudellisen pääoman kasvattaminen.

Holmström kertoo kiinalaisen verkkokauppayhtiön Alibaban finanssiosastosta, jonka työntekijöiden keski-ikä on 26 vuotta. Hänen mukaansa kiinalaiset pitävät Amerikkaa hitaana ja Eurooppaa toivottoman hitaana. Puheista välittyy ihannointi kiinalaista tehokkuutta kohtaan.

Tässä kohti voidaan kysyä, haluammeko ottaa esimerkiksi Kiinan esikuvakseksemme. Meneekö Kiinalla tai Amerikalla paremmin ja missä mielessä? Jos asiaa tarkastellaan pelkästään taloudellisin mittarein ja siinäkin vain talouskasvun perusteella, saadaan melko kapea käsitys. Jos nyt vaikka mietitään Suomea, löydetään aika monta listaa, jonka huipulle pääsemme ja jossa niin Kiina kuin Amerikkakin jäävät kauas taakse: koulutusvertailut, sukupuolten tasa-arvo, korruption vähyys, ihmisten onnellisuus, lehdistönvapaus, eliniänodote, vankiluku ja järjestäytyneen rikollisuuden vähyys, vapaus, vauraus, turvallisuus, oikeuslaitoksen riippumattomuus, omistusoikeuden suoja, inhimillinen hyvinvointi, perusoikeuksien suojelu…

Nämä kaikki kertonevat valtioiden tilasta ja ihmisten elämästä enemmän kuin pelkkä talouskasvu tai Nobel-palkintojen lukumäärä.

”Avaa silmäsi, Bengt Holmström.”

Maapallo on ”joutunut siihen vaiheeseen, jossa joutuu tekemään enemmän töitä, jotta saa ruokaa pöydälle” juuri tähän loputtomaan kulutukseen ja kasvuun perustuvan systeemin ja elämäntyylin takia, ja sille pitää nimenomaan keksiä vaihtoehtoja, jotta kierre katkeaisi. Uskon, että on vielä enemmän ihmisiä, joille elämän tarkoitus on oman ja toisten onnellisuuden ja hyvinvoinnin lisääminen ja ympäristön pitäminen sellaisena, että se mahdollistaa elämän tarkoituksen toteuttamisen tulevaisuudessakin. Ainakin olisi, jos heille annettaisiin mahdollisuus ajatella vapaasti eli tavalla, jota Holmström niin kovasti vieroksuu.

Avaa silmäsi, Bengt Holmström. Maailma ei välttämättä ole sitä mitä luulet tai näytä kaikille samalta kuin sinulle.

 

Anna Koivukoski on yhteiskunnallisen muutoksen maisteriohjelman poliittisen historian opiskelija ja harjoittelija Tutkijakollegiumissa.

Artikkelin kuva: Wikimedia Commons