Nyt, kun Suomessa valtaan on valittu puolue, joka tallaa köyhiä ja puolustaa rikkaita, mietin kuinka kestävää on politiikalla jatkaa varallisuuden eriytymistä ja kasauttamista pienelle osalle väestöä – vaikka sitä kuinka perusteltaisiin valtion velkaantumistahdin hidastamisella. Rikkaille ei voi antaa loputtomasti rahaa, sillä ensinnäkin se alkaa ennen pitkää polarisoimaan yhteiskuntaa taloudellisesti liikaa; köyhät ryhtyy kapinaan, ja toiseksi valtio tarvitsee rikkaiden verotuloja. Rikkaat ovat vankasti systeemin eli valtion puolella länsimaissa, (ja globaalistikin useimmissa maissa), ja systeemi rikkaiden, mutta paradoksaalista on se, että valtio ei tajua tarvitsevansa rikkaita enemmän kuin rikkaat tarvitsevat valtiota.
Otetaan Osmanien valtakunta ja sen 1700-luvun lopulla alkanut tuho esimerkiksi: muiden tekijöiden ohessa valtiovalta alkoi tuolloin vapauttaa rikkaita maanomistajia verotuksesta vähän liikaa, siten pienentäen valtion kassaa sekä ajaen enemmän ihmisiä merkittävään köyhyyteen. Varallisuus- ja elintasoerot kasvoivat suuriksi, tuotanto pienentyi, valtion vaikutusvalta sen kansalaisiin heikentyi (valta desentralisoitui eli hajautui useammille tahoille pois hallinnolta) ja lopulta ulkopuoliset kilpailijat alkoivat saada haltuunsa imperiumin osia ja syrjäyttämään sen globaalista kaupasta.
Suhteellisen pysyväinen yhteiskuntamuoto eli imperiumikin voi siis hajota, vaikka sen vakautta ylläpitää moni asia. Suuren valtion hajoaminen johtuu todennäköisesti eniten sisäisistä syistä – ainakin alussa. Haluan pohtia, mikä saa voimakkaan valtion hajoamaan, monien vuosikymmenten tai -satojen jälkeen. Kun riistosuhteet köyhiin ovat vakiintuneet, niitä helposti viedään yhä pidemmälle esimerkiksi ulkomaisen kaupan tai kysynnän lisääntyessä. Mutta milloin riisto on liiallista niin, että sitä ei voida enää ylläpitää tai että ihmiset alkavat kapinoida tai sotia?
Puhun hetken imperiumien vahvuuksista. Imperiumit voivat olla hyvinkin pysyviä, vaikka ne tuottaisivatkin epäinhimillisiä olosuhteita monille, koska ihmiset sosialisoituvat systeemiin niin kokonaisvaltaisesti: imperiumeilla (tai yhteiskunnilla) on siis alkutilanteessa jo merkittävä psykologis-sosiologinen etu. Ihmisten mukautuvaisuus normeihin ja rooleihin, sekä “vanhaan valtaan” on niin voimakasta, että imperiumit voivat pitkäänkin hyväksikäyttää ja riistää niiden alaisia ihmisiä. Riistoon perustuvalla yhteiskunnalla on myös ainaisia riskejä: mitä enemmän vauraus ja valta alkavat kasautua muutamille ryhmille tai yksilöille, sitä vähemmän jää ihmisiä, joilla on mitään syitä pitää valtiota pystyssä. Nämä valtiovaltaa epävakauttavat riskitekijät ovatkin saaneet kaikki historian imperiumit lopulta kaatumaan, ainakin tilapäisesti.
Palataan nykyajan länsimaiseen yhteiskuntaan. Valtaapitävien täytyisi tajuta, ettei valtiota voida ylläpitää pelkästään köyhien tai alemman keskiluokan työstä riistämällä. Siitä ei saada tarpeeksi rahaa. Pitkällä tähtäimellä ei ole kestävää miellyttää pelkästään rikkaita ja eläkeläisiä. Toisaalta plutokratia eli poliittinen järjestelmä, jossa valtaa pitävät vauraat, voi yhteiskuntajärjestelmänä kestää yllättävänkin kauan. Lisäksi länsimaat saavat jatkuvalla syötöllä resursseja imperiumiensa tueksi uuskolonialistisista järjestelyistä, joilla globaalista etelästä kasautetaan rahaa pohjoiseen. Näistä riistosuhteista länsimaat pitelevät nyt henkensä edestä kiinni.
Esimerkiksi Yhdysvallat huristaa vielä eteenpäin, vaikka yhteiskunta on jo äärimmäisen polarisoitunut ja taloudellinen eriarvoisuus mittavaa. Järjestelmästä tuleekin eräänlainen kehä, jossa rikkaat ovat vakiinnuttaneet paikkansa sekä politiikassa että sen rahoittajana, ja täten pitelevät käsissään yhteiskunnan ylintä valtaa. Vaikka rikkaiden rikastuttaminen ei olisi itse valtiolle sen kestävyyden kannalta paras tie, tulee se valituksi niin kauan kun vallan kahvassa istuvat samojen mahtisukujen jälkeläiset ikäpolvi toisensa jälkeen. Tärkeä aspekti systeemissä on pitää myös toista joukkoa sopuisana: keskiluokkaa ja ylempää keskiluokkaa. He eivät ikinä muutu eliitiksi, mutta rikkaiden heille tiputtamat toivonmuruset – mahdollisuus laittaa lapset yliopistoon, hankkia omakotitalo valkoiselta esikaupunkialueelta ja niin edelleen – saavat myös heidät tukemaan ultimaattista plutokratiaa.
Sen kuitenkin sanon ja uskon, että mikään imperiumi ei ole ikuinen. Niin, Euroopan ja Yhdysvaltojen loistolle annan ehkä sadan vuoden armonajan, mutta sitä pidempään ei tämä imperiumi kestä.
Teksti: Helmi Purhonen
