Teksti: Amanda Alvesalo
Kuvitus: Ina Rantanen
Amanda Alvesalo ottaa kantaa suomileijonan symboliikkaan ja harkitsee yhden naisen kaulakorukapinaa.
”Onko kenelläkään tietoa, mistä saisi ostettua sellaisen Suomileijona-kaulakorun? Tuolla Maahanmuuttajat- (vai olisiko ollut Rasismi-) palstalla lähti hyvin kiintoisa idea liikkeelle isänmaallisuuden näyttämisestä vaattein ja koruin. Don’t mean to hurt anyone, haluan vain tunnustaa omaa maatani. :-)”
Näin tiedusteli nimimerkki ”Perussuomalainen nainen” Suomi24-keskustelufoorumilla kesäkuussa 2005. Idea ”isänmaallisuuden” näyttämisestä pukeutumisessa ei ole todellakaan keksitty vuonna 2005, mutta sen antama viesti on muuttunut hitaasti ja varmasti. Siinä missä suomileijona on aiemmin kuulunut kaikille suomalaisille, puettuna se symboloi nykyään jotain muuta. Kaulassa roikkuva suomileijona ei ole merkki enää vain rakkaudesta isänmaata, vaan myös vihasta muukalaisia kohtaan.
Kuinka tässä näin on päässyt käymään?
Symbolien voimaa ei tule herkästi ajatelleeksi, vaikka ne ympäröivät meitä jatkuvasti. Olemme kuin symboleja ympäristöstämme jatkuvasti hakevia skannereita, ja siinä homo sapiens on juuri niin ihmeellinen ja muista poikkeava eläin. Merkittävimmin symbolit ympäröivät meitä kielessä. Olemme päättäneet jonkin kirjainyhdistelmän merkitsevän jotakin ja samalla yhdistämme siihen mielikuvia. Vähitellen olemme oppineet myös sanoihin liittyvien konnotaatioiden vaikutusta ajatteluumme ja sitä kautta valintoihimme. Ellei vaikutuksia ymmärrä, esimerkiksi esimies sanan korvaaminen esihenkilöllä voi tuntua naurettavalta hössötykseltä.
Eri ihmisten suusta sanat symboloivat eri asioita. Siinä missä vaaleaihoisen suusta n-sana on äärimmäisen halventava loukkaus, tummaihoinen voi sanoa sanan liittäessään itsensä yhteisöön, kääntää sen merkityksen päälaelleen ja ottaa vallan sen käytöstä itselleen. Symboliikka siis elää ja siitä käydään jatkuvaa taistelua.
Sanattomien symbolien ilmaisuvoima on kenties helpommin ymmärrettävää, ja voimaa niillä on vähintään yhtä paljon kuin sanoilla. Yrityksillä, puolueilla ja järjestöillä on nimien lisäksi aina logot, joihin liitämme usein vahvojakin mielikuvia. Luksusbrändit vaalivat logojaan ja pyrkivät ylläpitämään niiden herättämää mielikuvaa glamourista. Symboli kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Kuinkas sitten valtiolliset symbolit? Suomen lippu ja vaakuna ovat yhteistä omaisuutta. Ne edustavat Suomea ja kaikkia suomalaisia. Siitä huolimatta suomileijona elää alkuperäistä elämäänsä lähinnä virallisissa asiayhteyksissä ja silloin, kun Leijonat pelaavat jääkiekkoa. Muutoin arkielämässä sen merkitys on omittu pitkälti nationalistisiin ja rasistisiin käyttötarkoituksiin, yksityistetty lupaa kysymättä. Omimiseen sortuneet ihmisryhmät syyttävät kansainvälisyyttä ja monikulttuurisuutta kannattavia ihmisiä isänmaan hylkäämisestä ja halventamisesta, jolloin he ajattelevat Suomen vaakunan symboloivan vastakkaisia arvoja. Käsitys suomalaisuudesta ja sen arvostamisesta on yksioikoinen; ei kannateta EU:ta, ei suvaita maahanmuuttajia. Tässä oikeamielisten huoneessa on vähän liikkumatilaa ja vielä vähemmän happea.
”Nationalistit ja rasistit eivät näe sinistä ja valkoista, vaan mustaa ja valkoista.”
Todellisuudessa isänmaallisuus ei ole yksinkertainen muotti. Isänmaallisuus voidaan nähdä oman kulttuurin arvostamisena ja ylpeytenä sitä kohtaan. Ylpeyttä voivat tuntea kaikki kansanryhmät muihin mielipiteisiin katsomatta. Nationalismi puolestaan tuo isänmaallisuuteen vastakkainasettelun, äärimmillään väkivallan ja sodan. Aiemmin sitä on tarvittu Suomessa itsenäisyyden ja Suomen kansallisvaltion muodostamiseksi. Nykyään nationalistit haaveilevat Suomessa lähinnä valtion täydellisestä suvereniteetista globalisaation ja EU:n integraatiokehityksen armoilla. Suomen ulkopuoliset toimijat nähdään uhkana pikemmin, kuin ymmärretään niiden tarjoamat mahdollisuudet oman maan asioiden edistämiseksi.
Yksinkertainen me ja ne -ajattelu yhdistyy usein myös rasismiin, ksenofobiaan ja muihin tuhoisiin ilmiöihin, joilla ei ole tekemistä itse kokemani isänmaallisuuden kanssa. Minun isänmaallisuuteni on iloa omasta kulttuurista, kiinnostusta sen historiaa ja ihmisiä kohtaan. Sillä ei ole tekemistä vihan tai muiden kulttuurien ylenkatsomisen kanssa. Terve isänmaallisuus myös suvaitsee.
Nationalistit ja rasistit eivät näe sinistä ja valkoista, vaan mustaa ja valkoista. Kansainvälisyys ei ole vastakohta isänmaallisuudelle, eikä EU integraatio ole uhka suomalaiselle kulttuurille. Halu tehdä Suomesta itseään isompi suuren maailman neuvottelupöydissä on omanlaistaan isänmaallisuutta. Metsien suojaan vetäytyminen ei edistä suomalaisten asemaa väistämättäkin globaalissa maailmassa. Onkin erittäin surullista, että sana ”isänmaallisuus” itsessään on saanut niin ikäviä merkityksiä, että se yhdistetään pitkälti nationalismiin. Meidän pitäisi tietää paremmin.
Kyse ei ole myöskään siitä, etteivätkö erilaisuutta suvaitsevat ihmiset haluaisi korostaa suomalaisuuttaan. Se tehdään vain eri tavalla. Viher-vassareiden ykköskeulakuva Sanna Marin on luennoinut Suomesta ja suomalaisuudesta ympäri maailmaa, herättänyt ihailua korostaessaan suomalaisen yhteiskunnan hyveitä. Esittelyyn liittyy aina vihjaus: ”Katsokaa! Meillä monet asiat hoidetaan paremmin kuin teillä. Ottakaahan mallia.” Jos tämä ei ole ylpeyttä isänmaata ja sen eteen raataneita esivanhempia kohtaan, niin mikä sitten. Suomileijona kaulassa on vain yksi tapa osoittaa ylpeyttä, ja usein sen näkevät vain toiset samanmieliset suomalaiset, jotka kaipaavat yhteisöä ja ryhmää, johon kuulua.
Milloin minun rakkaan isänmaani symbolit annettiin yksinoikeudella nationalistien ja rasistien käyttöön? Kyse ei ole verisestä taistelusta, vaan omimisesta, jonka olemme antaneet tapahtua puolihuomaamattamme. Olemme antaneet tiettyjen ihmisryhmien antaa sille merkityksiä, jotka eivät liity Suomeen välttämättä millään tavalla. Asia on toisinaan nostettu keskusteluun, mutta mitään ei ole tapahtunut. Jotkin vaatevalmistajat, kuten Makia ja Finlayson, ovat ottaneet suomileijonan käyttöön mallistossaan, mutta ongelma on, ettei tarpeeksi moni suomalainen ole ottanut asiaa omakseen, tulistunut kuten tämä yhden naisen kaulakorukapinaa harkitseva kirjoittaja.
Ratkaisu on nimittäin yksinkertainen: Jos kaikenlaiset ihmiset arvoja ja mielipiteitä katsomatta ottaisivat suomileijonan rohkeasti käyttöönsä, se saisi vähitellen takaisin oikean arvonsa suomalaisten aidosti yhteisenä symbolina. Toistaiseksi nettipalstoilla neuvotaan pukemaan Kalevala-koru suomileijonan sijaan epämiellyttävien mielleyhtymien välttämiseksi. Todellisuudessa suomileijona tulisi omia takaisin yhteiseen käyttöön ennakkoluuloista välittämättä.
Suomalaisen symbolin kuuluminen suomalaisille on itseisarvo. Suomalaisuutta, kuten muitakin kulttuureja, on syytä vaalia ja arvostaa. Ihmislajin, homo symbolicuksen, ja sen kulttuurien monipuolisuus on käsittämätön rikkaus, jota on syytä juhlia muita syrjimättömin symbolein – suomileijona mukaan luettuna.
