Teksti: Kaisla Huhta
Kuvitus: Jaakko Kemppainen
Vuosi 2020 tuli päätökseen ja samalla se merkkaa myös omalta osaltani eräänlaista muutosvaihetta; olen valmistumassa valtsikasta kandiksi vuoden vaihteen tienoilla. Näiden reilun kahden vuoden aikana, olen ollut mukana tilaamassa haalareita ja haalarimerkkejä, järjestämässä ratikkarisseä, ollut osana ainejärjestötoimintaa, toiminut opintovastaavana, juontanut yhdet vujut, ollut tuutorina ja siivonnut kerran jos toisenkin Kuppalaa.
Viime keväänä korona keskeytti opinnot ja järjestötoiminnan ja huomasin olevani ensimmäistä kertaa elämässäni tyhjän päällä mitä järjestötoimintaan tulee. Ei säännöllisiä kokouksia uudella, ei sitsien keittiövuoroja, ei nakkilistoja. Olin kauhuissani. Ahdistus valtasi kehoni. Mitä olen, jos en ole järjestötoimija ja yleinen pöhisijä?
Olen saanut valtavasti järjestötoiminnasta ja tutoroinnista; ystäviä, kokemuksia, kärsivällisyyttä, vastuuta ja oma-aloitteisuutta. Samaan aikaan se on tuonut pakonomaisen tarpeen suorittaa, aikatauluttaa, arvottaa ja osallistua. Tunnistan saman piirteen monissa ystävissäni – järjestötoiminnasta, poliittisesta toiminnasta ja kaikesta ylimääräisestä pöhinästä on tullut tapa elää ja suorittaa.
Koen tämän keskeisenä ongelmana tiedekunnassamme ja epäilen, että en ole yksin. Nostan käteni pystyyn myös virheen merkiksi: olen ollut ja olen yhä osa ongelmaa. Nimeni on varmasti näkynyt aivan liian monessa postauksessa ja tiedostan lisänneeni painetta osallistua, järjestää ja vaikuttaa – vaikkakin pitkään sitä tiedostamatta.
Valtsika on aina opiskelijoidensa näköinen tiedekunta. Yliopisto ei kaadu, jos ainejärjestöjen hallitukset tai edarivaalilistat eivät tule täyteen. Tiedekunnassamme puhutaan paljon jaksamisesta, mutta tuntuu, että kulttuurimme tukee jotain aivan muuta. On ylpeys, jos pystyt suorittamaan paljon ja mahdollisimman monessa eri paikassa.
Lähden osaksi ainejärjestön hallitusta taas ensi vuonna. Teen sen ilolla sekä tiedostaen omat rajani ja kykyni, enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Koronavuosi opetti minulle, että ainejärjestöt tai CV:n täyttäminen pesteillä ei ole se elämän tärkein asia. Se pakotti minut (ja varmasti monet muut) pysähtymään ja katsomaan asioita uudesta perspektiivistä.
Tämä ei ole vastalause ainejärjestöjä, osakuntia, toimikuntia, poliittisia tai yhteiskunnallisia järjestöjä vastaan. Tämä on toive siitä, että hyvin rankan vuoden jälkeen, voisimme olla armollisempia toisillemme. Kunnioittaa ihmisten tavoitteita ja toiveita ja pyrkiä eroon suorittamisesta ja sitä tukevasta kulttuurista.
