Teksti: Arttu Uuranmäki
Kuva: Venla Kalliokoski
2010-luku on ollut länsimaissa ylikansallisten poliittisten liikkeiden aikaa. Occupy Wall Streetin, Black Lives Matterin ja Me Toon lisäksi lukuisat toisiinsa limittyvät ympäristöliikkeet ovat vallanneet tilaa niin ihmisten mielikuvissa kuin Helsingin kaduilla. Vaikka ympäristöliikkeet koskettavat myös sosiaalisia vaatimuksia ja liittyvät vahvasti esimerkiksi talouden uudelleenjaon kysymyksiin, niiden perspektiivi on laajempi: kokonaisten ekosysteemien ja jopa ihmislajin tulevaisuus.
On kiinnostavaa tarkastella, missä yhteiskunnallisessa ympäristössä nämä liikkeet elävät. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa liberalismille ei näy varteenotettavaa vastinetta. Tässä yksilön oikeuksia, ja vastavuoroisesti yksilön vastuuta, korostavassa kulttuurissa ja instituutiokentässä kansalaisliikkeet vaativat ratkaisuja kansanedustuslaitoksilta ja muilta vallankäyttäjiltä.
Kun yksilö on kaiken keskiössä, tuppaavat olemaan myös helpot ratkaisut: Tee enemmän töitä. Älä riko lakia. Kunnioita ihmisiä ympärilläsi. Kuluta vähemmän.
Sen sijaan kollektiiviset ja rakenteisiin kohdistuvat ratkaisuehdotukset eivät meinaa saada niiden vaatimaa jalansijaa. Tämä siitäkin huolimatta, että korona-pandemia näytti meille kaikille, kuinka vastuu laaja-alaisen kriisin ratkaisemisesta ei voi jäädä yksinomaan yksilöiden omantunnon kysymykseksi. “Korona teki näkyväksi sen, miten riippuvaisia olemme infrastruktuurista. Se ohjaa [ympäristöön vaikuttavaa] kulutusta tiettyyn suuntaan”, asian tiivistää Tampereen yliopiston tutkijatohtori Lauri Lahikainen Ylen haastattelussa (5.9.2020).
Samaisessa artikkelissa kerrotaan, kuinka esimerkiksi yksilöiden päästöjä mittaava hiilijalanjälkilaskuri syntyi alun alkaen öljy- ja energiajätti BP:n vastuullisuuskampanjasta. Tarkoitus oli siirtää huomio yritysten tuottamista päästöistä yksilöiden vastuuseen.
Tässä kohden monet yksilön vastuuta peräänkuuluttavat tahot nostavat esiin, että yritysten tuotteet päätyvät lopulta aina yksilöiden kuluttamiksi. Tällöin kuitenkin siirretään liikaa vastuuta pois suuryrityksiltä ja muilta yhteisöiltä, ja toisaalta keskitytään liikaa vastuullisuudesta vänkäämiseen. Vastuun asettaminen suuntaan tai toiseen on poliittinen, kulttuurinen ja oikeudellinenkin kysymys. Julkinen keskustelu junnaa Suomessakin herkästi vastuun kysymyksessä, samaan aikaan kun yhä suurempi joukko kaipaa ongelmaan konkreettisia ratkaisuja, vastuusta viis.
Jos Climate Watch -datapalvelua on uskominen, noin 70% globaaleista päästöistä syntyy energian tuotannossa. Tällöin on tehokkainta vaikuttaa näihin päästöihin puuttumalla suoraan energiayhtiöiden toimintaan. Tai jos yksilöiden vastuusta halutaan yhä pitää kiinni, kuluttajien omaantuntoon luottamisen sijaan on tehokkaampaa ohjata yksilöiden kulutusta muovaamalla yhteiskunnan rakenteita. Vastuun pohtiminen tässä kohtaa on hedelmätöntä ilmastokriisin ratkaisun suhteen.
Niin pitkään kuin liberalistiset valtiot eivät kykene sovittamaan pakkomiellettään yksilöstä globaalien kriisien vaatimiin ratkaisuihin, ei suurta muutosta ole näköpiirissä, oli sitten kyseessä globaali sosiaalinen eriarvoisuus tai ympäristökriisi. Ironista onkin, että yksilö on samanaikaisesti länsimaisten valtioiden kirkkain timantti ja sokea piste.
Tuskin osasivat John Locke tai Ayn Rand aavistaa, millaisen sopan he lopulta keittäisivät.
Linkit:
