Teksti: Elisabeth Mäkiö, kuvitus Aura Savolainen

Politiikkaa seuratessa ei ole viime aikoina voinut välttyä yhdeltä teemalta – sodalta. Mitä kovemmaksi turvallisuuspuhe on käynyt, sitä kapeammaksi sen näkökenttä on kutistunut.

Puolustusministerimme etsiessä keinoja estää ”epäisänmaallisen” reserviläisten paon, samaisia reserviläisiä kannustetaan aamu-TV:ssä olemaan ”elämänsä kunnossa” vuonna 2025. Ruotsissa puolestaan on (taas) menty meitä pidemmälle ja suoranaisesti kehotettu kansalaisia varautumaan Venäjän hyökkäykseen. Naton ydinaseiden kauttakulusta tuli presidentinvaalitenttien hittikysymys. Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on koettu todellinen new year, new me -hetki ilmapiirin muuttuessa jatkuvasti kovemmaksi.  

Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 muutti tietysti suomalaista Venäjä- ja turvallisuusajattelua peruuttamattomasti. Poliitikot syyttävät kilvan toisiaan sinisilmäisyydestä Venäjän suhteen. Suomessa reagoitiin määrätietoisesti muuttuneeseen ulkopoliittiseen turvallisuustilanteeseen eikä vakavastiotettavia Venäjän tekoja oikeuttavia soraääniä ole juuri kuultu. Muutoksessa on kuitenkin myös ikävä puoli: turvallisuusajattelun kapeneminen. 

Samaan aikaan, kun Suomessa keskityttiin väittelemään jalkaväkimiinojen ja ydinaseiden tarpeellisuudesta, reserviläisten kunnosta ja aseellisen puolustuksen tärkeydestä, monet muut asiat katosivat turvallisuuskuvasta kokonaan.

Gazassa tapahtuva palestiinalaisten kansanmurha niputettiin geneeriseen ”Lähi-Idän konfliktit”-kategoriaan, hallituksen ajamat historialliset leikkaukset köyhimpien toimeentuloon ja niistä seuranneet lakot ollaan laajalti ohitettu sormenheristelyllä Hakaniemen suuntaan. Lisäksi ketään ei tunnu enää kiinnostavan nuorten syrjäytyminen, joitakin kädenlämpöisiä A-studion keskusteluiltoja lukuun ottamatta.

Kaiken lisäksi presidentinvaalien kysymyksenasetteluihin hiipi vaivihkaa uusi asetelma, jossa vastakkain ovat kansainväliset ihmisoikeuksia koskevat sopimukset ja kansallinen turvallisuus.

Harva on kuitenkaan kyseenalaistanut tätä vastakkainasettelua tai todennut tilanteen olevan oikeastaan päinvastainen – ihmisoikeuksien toteutuminen ja yhteisten sääntöjen noudattaminen kun useimmiten luovat turvaa, eivät heikennä sitä. Yhteisistä asioista huolehtimista ei edelleenkään nähdä turvallisuuspoliittisena tekijänä. Kaikesta kokonaisturvallisuuspuheesta huolimatta turvallisuutta ei hahmoteta kokonaisvaltaisesti. 

Jo nyt esimerkiksi Gazan sodalla on ollut kauaskantoisia turvallisuuspoliittisia vaikutuksia. Iso-Britanniassa on varoitettu ”ennennäkemättömästä” islamilaisen terrorismin uhan noususta nuorten radikalisoituessa, kun taas Osama bin-Ladenin ajatukset muslimeista ja USA:sta löysivät yllättävän, uuden kannattajakunnan yhdysvaltalaisista teineistä TikTok-sovelluksen kautta.

Suomessa yhtälöön voidaan lisätä vielä jatkuvasti epävarmemmat tulevaisuudennäkymät, heikko työllisyystilanne, alati heikkenevä toimeentulo matalapalkka-aloilla, ”maahanmuuttokriittisyyden” nimellä ratsastava rasismi, ankara talouskuri ja erityisesti poikien kasvava näköalattomuus. Ei ole vaikea keksiä, millaiset tahot löytävät otollisen kohderyhmän turhautuneista nuorista miehistä, joita yhdistää nyt myös suru ja raivo palestiinalaisten kohtelusta.

Gazan tilanteen lisäksi myös kotimaiset kehityskulut ansaitsisivat tulla nähdyksi turvallisuuspoliittisen linssin läpi. Hallituksen leikkauksia vastustavan lakkopäivän mielenosoituksessa näkyi useita kylttejä, joissa vaadittiin turvaa.

Taloudellisen turvan ja turvallisuuden yhteys onkin päässyt viime aikoina unohtumaan monilta oikean laidan poliitikoilta – syrjäytymisestä ja köyhyydestä ei juuri puhuta, ja silloin kun puhutaan, ne leimataan uusliberaalin tyylin mukaisesti yksilöiden ongelmaksi. Poliittisen kentän oikealta laidalta ratkaisuksi tarjotaan joko rajojen laittamista kiinni ja henkisesti impivaaralaisen mökin nurkasta käsin vihervasemmistolaisille lällättelyä tai Petteri Orpoa Yhteisvastuukeräyksen kansikuvapoikana. 

Sääntöpohjainen maailmanjärjestys, jossa heikommasta pidetään huolta, palvelee ensisijaisesti pieniä, Suomen kaltaisia valtioita. Tämän lisäksi hyvinvoivat ihmiset – kaikkialla – luovat turvallisuutta. Maailmassa, jossa globalisaatio ei ole enää pitkiin aikoihin ollut vaihto- vaan elinehto, on lyhytnäköistä olla huomaamatta, minkälaisia turvallisuuspoliittisia vaikutuksia päätökset kantavat – silloinkin kun kyseessä ei ole naapurivaltion aseellinen hyökkäys eurooppalaiseen maahan.