Kirjoittaja: Saara Pylkkänen
Kuvaaja: Maijastina Tuominen

Tänä syksynä on tehty huomioarvoltaan ehkä merkittävintä ympäristöaktivismia hetkeen, kun Just Stop Oil -ympäristöaktivistiryhmä on kohdistanut iskuja taideteoksiin Euroopan museoissa. Liikkeen tavoitteena on herättää ihmisiä ilmastokriisin todellisuuteen ja fossiilisten polttoaineiden rooliin kriisissä. Aktivistit vaativat uusien fossiilisten polttoaineiden lisensoinnin ja tuotannon pysäyttämistä. On kuvaavaa, että tällaisia investointeja yhä ylipäätään ollaan tekemässä. Ekokatastrofin estämisen sijaan poliittisen ja taloudellisen eliitin pyrkimys näyttää olevan ottaa kaikki irti nykyisestä järjestelmästä – nyt kun se vielä on mahdollista.

Tyypillisesti koskemattomaksi mielletty taide rinnastuu iskuissa ilmastoon, ja kultturipääomaan kohdistuvan uhan kokemuksen toivotaan siirtyvän myös ympäristöpääomaan. Näin pyritään nähdäkseni tuomaan esiin elinympäristöömme kohdistuva eksistentialistinen uhka sekä osoittamaan, että taidetta kulttuuripääomana arvostavan tulisi kiinnostua myös ilmastokriisistä.

Iskut ovat välineellisiä aktivistien agendan ja vaatimusten esiin tuomiselle, näkyvyyden näkökulmasta ihan perustellusti. Huomion kiinnittäminen ilmastokriisiin huomiotempausten ulkopuolella näyttää olevan tällä hetkellä haastavaa. Esimerkiksi Just Stop Oil -ryhmittymän öljynjalostamoihin kohdistamaa aktivismia ei juuri olla noteerattu mediassa.

Keskustelua seuratessani olen pohtinut nimenomaan näkyvyyden painottamista merkittävänä ilmastoaktivismin vaikuttavuuden kannalta. Millaisia vaikutuksia tosiasioiden valottamisella voi vielä olla – onko olemattomissa ilmastotoimissa ja nykyisen fossiilisiin polttoaineisiin nojaavan yhteiskuntajärjestyksen sitkeydessä todella kyse siitä, ettei ilmastonmuutoksen vakavuutta ymmärretä?

Ehkä investoinnit fossiiliteollisuuteen ja fossiileihin nojaavan järjestelmän kannatus saavat legitimiteettinsä siitä, että kaikki sen vaihtoehtojen tulkitaan olevan niin kurjia: elämä vihreän siirtymän jälkeen näyttäytyy vain materiaalisilta resursseiltaan kapeampana versiona nykyisyydestä. Taiteenkin sija saattaa näköalattomaksi koetussa tulevaisuudessa piirtyä kapeammaksi.

Tämän pääkirjoituksen voisi lukea vaikkapa kutsuna keskusteluun siitä, miltä ilmastoaktivisminkin vaatima fossiilivapaa tulevaisuus voisi näyttää. Aloittaa voi vaikkapa lukemalla Eero Lipposen jutun Pitäisikö meidän olla toivottomia Tutkaimen sivulta 17. “Toivottomille nautintoa ei tuota kuluttaminen vaan vapaa-aika, ajan ottaminen itselle, toisille ja luonnolle”, Lipponen kirjoittaa.

Myös Mii Vuorensalmen kirjoitus Oispa suojeltua metsää osallistuu keskusteluun siitä, voiko ympäristön tulevaisuuteen liittyviä kysymyksiä ottaa itse haltuun. Juttu löytyy Tutkaimen sivulta 31.

Uutta vuotta 2023 koko elonkirjolle toivottaen

Saara Pylkkänen
Tutkaimen päätoimittaja