Kirjoittajat: Käytännöllisen filosofian opiskelijat Minne Mäki ja Arttu Uuranmäki

Kuva: Rosa Lehtokari

Speksi on vuotuinen, koko tiedekuntaa yhdistävä musiikillinen ja vuorovaikutuksellinen improvisaationäytelmä. Meiltä pyydettiin arvio valtsikan Yläkylän infernosta. Vastasimme esityksen innoittamalla, speksikulttuuria ruotivalla analyysidialogilla.

MINNE: Musta ois hyvä alottaa siitä, et miksi tää esitys on alun alkaen tehty. Mä koen, että sitä ei voi, tai on ainaki turhaa, arvioida siitä lähtökohdasta, miten ‘hyvää tai kiinnostavaa’ teatteria se on. Mä näen, et se on tehty pyrkimyksestä luoda yliopisto-opiskelijoiden välistä yhteisöllisyyttä. Tässä luodaan valtsikalaista opiskelijayhteisöä tällein naurun, komedian ja heittäytymisen kautta.

ARTTU: Joo tuntuu, et valtsikan kollektiivista kulttuuria ei rakenneta hirveen monessa muussa yhteydessä yhtä vahvasti.

M: En oo pitkään aikaan fiilistelly yhteisöllisyyttä niin paljoo ku ton esityksen lopussa. Ku speksi on niin interaktiivinen ja yleisö tulee siihen niin vahvasti osaks. Sit siinä on ollu se struggle, että pitää päästä esityksestä läpi omstartteineen yms. Kun on vihdoin vikan biisin aika, nii meininki on tosi eufoorista. Tuntuu, että ollaan päästy yhdessä sen koettelemuksen läpi. Se on ihanaa nähdä sellasta puhdasta iloa, mikä työryhmästä paistaa sen kaiken jälkeen.

A: Ohan se parasta, kun ihmiset tekee täydellä sydämellä jotakin, mikä on niille selkeesti tosi tärkeetä. Sillo on tosi helppo olla niiden puolella, tsemppaa vähän niinku kotijoukkuetta tai jotain.

M: Joo toi kotijoukkue on kyl kiva ajatus. Mä en oo koskaan osannu identifioida itteeni valtsikalaiseks, mut nyt vähän tuntu siltä.

A: Nii, se identifikoituminen on tosi hajanaisempaa filosofien keskuudessa.

M: Toisaalta vähän harmittaa, että speksissä kuitenkin viljellään pääosin aika ykspuolista yliopistokulttuuria, niinku känniläppää tai fuksit sammuneina Kuppalan lattialla -vitsejä. En oo varma, oliko sitä edes niin paljoo vai särähtikö muutamat kerrat vaan korvaan. Ne ei musta luo sellasta yhtenäistä valtsikaa tai me-tunnetta.

A: Aika vahvoilla stereotypioilla siinä pelataan, joo.

M: Eihän oo helppo kombo tehdä yleispätevää ja samanaikaisesti tiedostavaa komediaa, joka ei sulje ketään ulkopuolelle. Tai siis komedia, jossa ei loukata ketään, on tosi vaikee laji. Etenki kun se on tällasta suuremman näyttämön viihdettä.

A: Oli varmasti myös oikein lähtee tekemään komediaa, jossa nauretaan oman tiedekunnan sisäisille stereotypioille, kuten täs esityksessä olevalle Demos-porukalle. Et mielummin niin, kuin et lähtee tekee sellasta teosta, joka vahvistaa oman yhteisön ulkopuolisia, jo olemassa olevia, syrjiviä valta-rakenteita.

M: Mä haluisin kysyä sulta, et mikä susta oli paras läppä.

A: Se professorin upee omstart-runo! Joka siis oli yhestä nettimeemistä. Entä sulle?

M: Mä nauroin ihan kippurassa sille ‘onko rumpalilla kapulat valmiina’-replalle, jonka jälkeen rumpalilta tippu kapula. Musta tuntu, et kukaan muu ei nauranu sille, mut puujalkavitsit ja se pieni kiusallisuus siinä vetos muhun. Se oli kyl jännä. Mulle tuli tosi ulkopuolinen olo ja hävetti, et olin nauranu. Et sit ku se kuitenkin on aika hegemoninen huumoriympäristö, nii se sulkee yksittäisen katsojan tosi voimakkaasti ulkopuolelleen tollasissa tapauksissa. Mä en taas tiiä nettimeemeistä mitään, nii en osaa nauraa sille, minkä isompi yleisö nappaa.

A: Ohan se niin, et kun se kokemus on tosi yhteisöllinen, niin sit se, että katsoja poikkeaa siitä yhteisöstä, korostuu tosi voimakkaasti.

M: Mut kokonaisuutena toi oli kumminki aika lempee, tuntu ettei tarvinnu pelätä ulkopuolisuutta.

A: Joo ei munkaan mielestä. Mut tietty, koska se tilanne elää koko ajan katsomon osallistumisen kautta, nii on vaikee rakentaa tarkasti sellasta tilaa tai komediaesitystä, joka ois täysin inklusiivinen tai moraalisesti vesitiivis. Tai kyl mä muutamasta omstart-alotteesta -ja toteutuksesta mietin, et onks ne oikeesti ihan sillee kaikille hauskoja juttuja. Et aika paljon on myös katsojakunnan ja niiden arvopohjan vastuulla. Mut jos vedetään keskustelua vielä enemmän ite esitykseen, niin kyl mä viihdyin koko sydämestäni. Vihaan aina eniten kaikissa disneyleffoissa niitä laulukohtauksia, mut täs tykkäsin niistä ihan sikana.

M: Joo sama, et fiilasin ennen kaikkea musaa. Kova bändi.

A: Oon miettiny, että kuinka omstart-kulttuuri tekee näyttelijäntyöstä helvetin paljon vaikeempaa. Silloin musanumeroissa sä voit hioa loppuun asti sen ”koreografian” tai setin, ja vetää sen hyvin. Kun taas näytellyissä kohtauksissa omstart jatkuvasti rikkoo esim. kohtaukseen ohjattua rytmiä.

M: Nii, kohtaukset on kaikkien ja ei oikeen kenenkään käsissä.

A: Näyttelijän autonomia ja improvisaatiokyky korostuu ihan tosi paljon.

M: Joo, esiintyjien tulee olla koko ajan tosi välkkyinä, et tuleeks sinne väliin jotain heittoja. Ylipäätään koko speksin muoto ei tee mahdolliseksi sellasta syvälle menevää näyttelijäntyötä. Tai et joku Stanislavski ei olis mahollista.

A: Nii, ja toisaalta se on myös se speksin tyylilaji. Eihän viihteellisyydessä oo mitään ongelmaa, vaan se on tosi ihanaa ja arvokasta ja tärkeää omassa roolissaan.

M: Nii jep.

A: Mut kyl mä ymmärrän sun pointin, et se sitoo itsessään speksikulttuurii.

M: Yhteisöllisyyden merkitys on speksin esiintymistilanteessa tosi paljon suuremmassa roolissa, kuin mitä se on melko lailla missään muussa esittävässä taiteessa. Se perustuu niin voimakkaasti yhteisön palvelemiseen eikä johonkin henkilökohtaiseen taiteelliseen visioon. Tolla työryhmällä pitää olla tosi turvallinen olo yhdessä, jotta ne kykenee tollaseen heittäytymiseen.

A: Onhan esiintymistilanne tosi paljon turvattomampaa esiintyjälle, jos sulla ei tosiaan oo sitä settii, mikä on opeteltu tarkasti ulkoa.

M: Sellanen alottelevan, jännityksestä kärsivän näyttelijän nyrkkisääntö on et kuvittelee yleisön täysin alastomaks, mut tässä yleisö voikin tosta vaan pukee ne vaatteet takaisin päälle ja ottaa halutessaan vallan käsiinsä. Eli siis heittää pahoja omstartteja.

A: Sehän tässä on kiinnostavaa, et usein teatterissa puhutaan siitä, että esiintyjät johtaa katsojia, et työryhmä on ohjaksissa ja yleisö seuraa perässä. Nii tässä se suhde onkin vastavuoronen. Mikä tekee siitä tosi hurjaa.

M: Siinä on katsojalle jotain videopelimäistä. Jos sä haluat olla tosi paljon äänessä ja muokata sitä esitystilannetta, nii sä voit. Se on vaan kehtaamiskysymys. Työryhmältä pitää vaan löytyy jäätävä sisäinen luottamus. Mä arvostan tosi paljon sitä, miten täysiä esiintyjät veti.

A: Joo sama! Tai et onhan toi ihan tosi kusinen asetelma näyttelijän kannalta. Se, et pitää olla improamassa, hereillä ja autonominen, ja toisaalta seurata tarkkaan ohjausta ja käsistä, niin onhan se hurja kombo.

M: Pohjimmiltaan musta speksissä on kyse siitä, että yleisöllä on hyvä olo ittestään. Siitä, että ne on osannu heittää hyviä omstartteja sinne sekaan. Tietyllä tavalla se omstartin toteuttaminen on melko pitkälle näyttelijältä sitä, että sä teet sen nöyryyttävän jutun mitä sulta pyydetään, ja joskus lisäät jotain ylimääräistä siihen. Jengi nauraa jo sille, että sä teet sen mitä sulta pyydetään ja heittäydyt. Esiintyjät vastaa siihen, mitä yleisö näkee ja haluaa nähdä.

A: Mut ehkä se mua on vähän häirinny speksissä yleisesti, että näyttelijäntyössä sitten korostuu erityisen vahvasti kyky briljeerata, vaikka näyttelijä voi olla lahjakas ja osaava tosi monilla muillakin tavoilla.

M: Tuntuu, et se tietyllä tavalla on myös tosi maskuliininen kulttuuri, et tietynlainen läppä tuntuu tehoavan. Sellasella pienellä ja herkällä tekemisellä ei pääse kauheen pitkälle speksi-ympäristössä, mikä on harmi. Mut se on tää tyylilajikysymys.

A: Nii ei se oo välttämättä hyvä tai huono.

M: Esitykseen samaistumisen kannalta speksi on kans tosi erilaista, ku teatterissa yleensä. Jos usein samaistutaan tarinaan ja hahmoihin, niin speksissä samaistuu siihen näyttelijään sen hahmon takana, ja siihen esitystekoon. Speksi lähenee kyl jotain performanssia.

A: Musta speksissä on pohjimmiltaan paljon enemmän kysymys siitä, mitä sen itse esitetyn tarinan ulkopuolella tapahtuu. Nimenomaan se yhteisöllisyys, jännite yleisön ja esiintyjien välillä, yhteinen koitos.

M: Yhteinen itsensä likoon paneminen.

A: Nii, ja siitä selviytyminen.

M: Ihanaa, että valtsikassa yhä leikitään. Vaikka esimerkiksi käsiohjelmassa korostetaankin sitä, miten ammattimaista se työskentely on ollu, että työryhmällehän tää on myös ennen kaikkea duunia. Mut silti tää näyttäytyy mulle eritoten terveenä leikkinä, mikä on kyl tosi hyvää vastapainoa sille, mihin nykyinen yliopistoympäristö on opiskelijoita ajamassa.

A: Nii, eihän leikki ja ammattimaisuus sulje toisiaan pois.

Valtsikan speksi 2019, Yläkylän inferno, on nähtävissä aina sunnuntaihin 24.2. saakka. Lisätietoja löytyy osoitteesta https://valtsikanspeksi.com/speksi2019/.