Teksti Anni Juvonen

Kuvat Suvi Baloch

Ranskan maaseudulla puuhataan yhtä ihmiskunnan kunnianhimoisimmista projekteista. Hintalappu on miljardeja, mutta investointien ja pitkän uurastuksen palkintona häämöttää kiehtova näky: ihmisen kontrolloima maanpäällinen tähti, joka avaisi energiantuotantoon uuden aikakauden.

Saavun eteläiseen Ranskaan juuri, kun kuumimmat kesähelteet ovat taittumassa sateisempaan alkusyksyyn. Aix-en-Provencen vanhan kaupungin kivitalot ja paahteen kärventämä maa antavat kaupungille aavikkomaisen ilmeen, jota puhkovat lukuisten kaduille levittyvien kahviloiden markiisit.

Varsinainen syy oleskelulleni on kuitenkin vielä puolen tunnin ajomatkan päässä kaupungista. Siellä on työmaa, jonne rakentuu ITER eli kansainvälinen kokeellinen fuusioreaktori. EU rahoittaa hankkeesta lähes puolet, ja olen saanut paikan harjoittelijana Euroopan komission alaisen EU-viraston sivukonttorista, joka käsittelee pääasiassa hankkeen EU:lle kuuluvia rakennussopimuksia.  

Miljöönä on siis laventelipelloistaan ja seudulla villeinä kasvavista rosmariinista ja timjamista tunnettu rauhallinen Provencen maaseutu, vaikkei Ranskan toiseksi suurin metropoli Marseillekaan toki ole kovin kaukana .

Ennen kuin löydän vuokra-asunnon kaupungista, majailen työmaan lähellä sijaitsevassa kylässä. Kylän keskustassa on leipomo, kahvila, lihakauppa ja kylätalo, joka mainostaa sienentunnistusiltamia. Amerikankiinalainen kämppikseni ajaa järeärunkoisten plataanipuiden varjostamaa kylänraittia värikkäillä Oregonin osavaltion rekisterikilvillä varustetulla Mini Cooperilla. Koko omaisuus on tuotu valtamerikonteilla Atlantin yli. Se on täälläpäin tavallista. Monikansallinen tiedehanke vetää töihin asiantuntijoita kaikista rahoittajamaista, eli EU-maiden lisäksi Yhdysvalloista, Venäjältä, Kiinasta, Intiasta, Koreasta ja Japanista.

Myöhään illalla maaseudun hiljaisilla teillä liikkuva joutuu ajoittain odottelemaan, kun tien valtaa talon kokoisia komponentteja satamasta työmaalle kantava kuljetus. Joskus lähetys saapuu Japanista, joskus Italiasta. Eri osien valmistus on jaettu osallistujamaiden kesken, jotta uuden teknologian tietotaito jakautuu eri osapuolille.

Näin massiivista projektia ei mikään yksittäinen maa voisikaan saada aikaiseksi. Pienempiä kokeellisia fuusiohankkeita on maailmalla muitakin, mutta ITER on mittakaavaltaan niihin verrattuna kuitenkin valtava. Hanke on pitkä ja kallis, ja tiiviissä kytköksessä jatkuvasti kehittyvään fuusion tieteelliseen tutkimukseen. Lopulliseksi hinnaksi tulee ainakin parikymmentä miljardia euroa.

Kieppuva plasmadonitsi

Hankkeen työmaa on kuin pieni kaupunki, joka kuhisee eri kansallisuuksia. Omassa pienessä tiimissäni on lisäkseni puolalainen, romanialainen, unkarilainen ja italialainen sekä ranskalaistunut moldovalainen. Ranskalaisia on tietenkin paljon, ja välillä kestää hetken, ennen kuin saan selvää, puhuuko joku ranskaa vai englantia vahvalla ranskalaisella aksentilla. 

EU:n osuutta hankkeesta pyörittävän Fusion for Energy -viraston toimitilat ovat työmaakonteista kootussa kuutiossa työmaan laidalla. Kapeiden käytävien lattiat narisevat ja seiniä koristavat suurille papereille tulostetut prosessikaaviot. Jokainen kerros ja kulmaus näyttää identtiseltä ja eksyminen on helppoa. Kahviautomaatista saa turauksen jotakin kahvinkaltaista valmistetta.

Kävelymatka lounaalle vie kauas alueen toiselle puolen. Pääsisi sinne bussillakin, tai ahtautumalla minikokoiseen mopoautoon. Reitti kulkee ohi rakennuksen, jonne reaktori rakentuu. Pari kuukautta saapumiseni jälkeen se on saanut pintaansa kiiltävät levyt, jotka heijastelevat Provencen aurinkoa häivyttäen rakennusta osaksi alavaa maisemaa, jota reunustaa horisontissa siintävä vuoristo. Se mitä sisälle osa kerrallaan rakentuu, on oikeastaan itsekin eräänlainen aurinko – fuusio on auringon ja muiden tähtien energian lähde.  

”Se mitä sisälle osa kerrallaan rakentuu, on oikeastaan itsekin eräänlainen aurinko – fuusio on auringon ja muiden tähtien energian lähde.”

Pääsen myös vierailulle työmaan ytimeen. Kurkin kaiteen yli reaktorihuoneeseen, johon on siis tarkoitus saada aikaan yksi ihmiskunnan kipeimmin kaipaamista teknologian ihmeistä: päästötön voimalaitos, jonka polttoaine ei loppuisi käytännössä koskaan. Voimalaitos, jonka prototyyppi siis nyt on rakenteilla, tuottaisi sähköä fossiilisiin polttoaineisiin suhteutettuna hyvin vähällä määrällä polttoainetta. Näkymä havainnekuvissa on futuristinen. Reaktorikammiossa hehkuu kieppuva vaaleanpunainen plasmadonitsi, jota ympäröi maailman suurin ja voimakkain koskaan valmistettu magneetti.

Ydinvoimaa ilman onnettomuusvaaraa ja massiivista jäteongelmaa

Kyseessä on siis ydinreaktori, mutta atomiytimet on tarkoitus saada käyttäytymään päinvastaisesti kuin perinteisessä fissioydinvoimalaitoksessa. Ne on saatava yhdistymään toisiinsa, fuusioitumaan. Siihen tarvitaan järjetön pätsi. Kuumuutta on oltava enemmän kuin auringossa, noin kymmenkertaisesti: 150 miljoonaa astetta. Kuumuuden vastapainoksi tarvitaan järkälemäiset viilennysjärjestelmät.

Fuusioreaktio on herkkä. Jos reaktio häiriintyy, se lopahtaa ja viilenee nopeasti. Se poistaa onnettomuusriskin, mutta on samalla suurin haaste. Ongelmana on reaktion ylläpitäminen niin kauan, että sillä voitaisiin tuottaa enemmän energiaa kuin sen aikaansaamiseen kuluu. Siinä ei ole vielä toistaiseksi onnistuttu. 

Uraanin sijaan fuusioreaktion ylläpitoon tarvitaan vetyä. ITERissä energianlähteenä käytetään vedyn isotooppeja deuteriumia ja tritiumia, eli massaltaan raskaampia vetyatomeita. Deuteriumia voidaan uuttaa merivedestä ja tritiumia on tarkoitus tuottaa reaktorissa litiumin avulla. Litiumia voidaan louhia maaperästä, mutta merissä sitä, kuten deuteriumiakin, on miljoonien vuosien tarpeiksi.  

Ydinjätteestä ei päästäisi täysin eroon, mutta sitä syntyisi hyvin vähän ja sen vaarattomuus saavutettaisiin noin sadassa vuodessa. Ero olisi valtava fissiovoimaloissa syntyvään, jopa satojatuhansia vuosia haitallisen radioaktiivisena säilyvään jätteeseen ja sen määrään.

Työtä seuraavien sukupolvien hyväksi

En ole kuitenkaan insinööri enkä luonnontieteilijä, joten reaktorivierailun jälkeen omat päiväni kuluvat vedyn isotooppien käyttäytymisen pohtimisen sijaan satasivuisten sopimusnivaskojen äärellä. Valtavassa rakennushankkeessa miljoona euroa alkaa tuntua vähitellen pieneltä summalta, jolla ei saa aikaan paljoakaan ja jonka kaikenlaiset viivästykset haukkaavat hetkessä. Papereissa vilisee LVI-putkia, 3D-malleja ja kaivurin katkomia sähköjohtoja. Haasteena on tulkita insinöörien kirjoittamia selostuksia ja kaavioita joten kuten yleistajuisiksi.

Moni ITERissä työskentelevä insinööri on taustaltaan perinteisen ydinvoiman parista. Hätkähdyttävää on, että koska olemme Ranskassa, se voi tarkoittaa myös ydinvoimaloiden sivutuotteita, ydinaseita. Erään projektipäällikön ansioluettelosta käy ilmi, että ura on lähtenyt käyntiin 1990-luvulla ydinkokeiden parissa Ranskan atolleilla ja ydinaseriisunnassa Siperiassa. Kauhun tasapaino on myös fyysisesti lähellä: työmaan viereisellä tontilla sijaitsee ydinenergian tutkimuskeskus CEA, jonka yhtenä tehtävänä on Ranskan puolustusvoimien ydinkärkiin liittyvä tutkimus ja kehitystyö. Tässäkin suhteessa fuusioenergia olisi kuitenkin toista maata ja rauhan asialla. Sen lopputuotteita ei voisi jalostaa ydinaseiksi.

Moni motivoituukin ajatuksesta, että on rakentamassa parempaa maailmaa lapsilleen. Hankkeen lupauksena on uusi aikakausi ilman eräitä aikakautemme piinaavimpia ongelmia. Fossiilisten energianlähteiden päästöt ja rajallisuus pakottavat etsimään uusia energiantuotantomuotoja, joilla vastata jatkuvasti kasvavaan energiantarpeeseen. Uusiutuvan energian käyttömahdollisuuksia rajoittavat ainakin toistaiseksi muun muassa sähkön varastoinnin vaikeus.

Polttoaineen tuottaminen vedestä voisi auttaa jättämään historiaan myös energiaan liittyvät geopoliittiset riippuvuudet, jännitteet ja konfliktit. Myös EU:n intressit ovat ilmeiset. Yli puolet EU:n alueella käytettävästä energiasta tulee tällä hetkellä unionin rajojen ulkopuolelta.  

”Polttoaineen tuottaminen vedestä voisi auttaa jättämään historiaan myös energiaan liittyvät geopoliittiset riippuvuudet, jännitteet ja konfliktit.”

Ilmastonmuutoksen hillintään hanke on kuitenkin auttamattoman myöhässä, koska kriittiset hetket ovat käsillä nyt ja parina seuraavana vuosikymmenenä. Tämänhetkisen aikataulun mukaan reaktorin plasma on tarkoitus saada hehkumaan ensimmäistä kertaa vuonna 2025. Jos fuusio saadaan toimimaan, ensimmäisiä sähköä kuluttajille tuottavia fuusiovoimaloita voitaisiin nähdä aikaisintaan 2050-luvulla.

Aikajänne on pitkällä tulevaisuudessa ja mahdollinen onnistuminen koituu seuraavien sukupolvien hyväksi. Hankkeen äärellä oman elämän pituus asettuu planeetan kokoisiin mittasuhteisiin. Se on rauhoittavaa. Mittakaavaan asettuu myös se panos, mitä kukin voi maailmalle antaa. Samalla se muistuttaa yhteistyön voimasta ja kauneudesta. Fuusiovoiman ja ITER-hankkeen parissa toimii tuhansia ihmisiä, eikä kukaan yksin vie uutta teknologiaa ja kaupungin kokoista rakennushanketta eteenpäin kuin pienen muurahaisen puuhastelun verran.  

Epävarmuuden äärellä

Illallispöydässä viinilasin äärellä kollega aloittaa keskustelun hieman varoen. Mitä jos se ei toimikaan? Se on ihan mahdollista. Fuusiovoimaan liittyy paljon epävarmuuksia. Joidenkin mielestä hanke on järjetön, rahan ja ajan tuhlausta. Mutta ehkä vielä järjettömämpää olisi olla yrittämättä, kun mahdollisuus siihen on olemassa. Maailmassa ei myöskään voine olla liikaa hankkeita, joissa yli 80 prosenttia maailman BKT:stä edustavat valtiot, joiden välillä on monenlaisia poliittisia jännitteitä, työskentelevät kohti yhteistä tavoitetta vuosikymmenten ajan. 

Toivoa saattaa, että vuosikymmenten päästä käytössämme ylipäätään on edelleen riittävästi luonnonvaroja, joita ITERin kaltaisen huipputeknologisen laitoksen rakentaminen edellyttää. Mutta jos hyvin käy, vielä tällä vuosisadalla jossain kytketään lamppuihin maanpäällisen tähden tuottamaa valoa.