Teksti: Anna Koskela ja Vilma Niskanen
Kuvitus: Ina Rantanen

Siinä missä henkilökohtainen palaute on tiivis osa oppimisprosessia lukiossa ja monilla työpaikoilla, vaikuttaa palautteen saanti yliopistossa suoranaiselta mahdottomuudelta. Miksi ihmeessä?

Ensimmäinen opiskeluvuosi yliopistossa lähenee loppuaan. Saavutuksina tältä vuodelta on kertynyt kymmenisen tenttivastausta, kaksi esseetä, kolme oppimispäiväkirjaa ja mitä monimuotoisimpia ryhmätöitä. Yhdestäkään tekeleestä ei ole annettu henkilökohtaista palautetta, vaikka se olisi ollut tarpeen. Joka periodin jälkeen Weboodiin on heilahdellut liuta numeroita ja hyväksytty/hylätty -merkintöjä. Pelkkä arvosana jättää kuitenkin poikkeuksetta kylmäksi, eikä kerro, mikä esseessä oli hyvää ja missä kohtaa petrattavaa. Toistuvatko eri kurssien tenttivastauksissa kenties samat ongelmat? Miten oppimisen on tarkoitus kumuloitua, jos ei ikinä saa tietää, missä onnistui ja mikä meni pieleen?

Emme ole ainoita, joita palautteen puuttuminen yliopistossa turhauttaa. Tampereen yliopiston tutkijoiden Pekka Räihän, Ville Mankin ja Kristiina Samppalan vuonna 2019 tekemässä tutkimuksessa vain puolet yliopisto-opiskelijoista kokee saavansa tarpeeksi palautetta. Samaan aikaan yli kaksi kolmasosaa opiskelijoista kokee saamansa palautteen hyödylliseksi. Tutkimuksen mukaan opiskelijat ovat myös yleisesti tyytymättömiä saamaansa palautteeseen ja tyytymättömyys sen kuin lisääntyy opintojen edetessä. 

Parhaimmillaan henkilökohtainen palaute voi saada opiskelijan tuntemaan, että hänestä välitetään ja että tehty työ on tärkeää. Tätä kautta palaute voi motivoida ja voimaannuttaa opiskelijaa. Tampereen yliopiston tutkimus osoittaa, että monet opiskelijat satsaavat työhönsä enemmän, kun tietävät saavansa palautetta. Palaute myös luo dialogia ja vuorovaikutusta opiskelijan ja opettajan välille, mikä puolestaan edesauttaa opiskelijan kiinnittymistä yliopistoyhteisöön. Toisaalta palaute voi olla tutkimuksen mukaan kurja tai ahdistava kokemus sellaiselle opiskelijalle, joka haluaa vain läpäistä kurssinsa rimaa hipoen ja kerätä opintopisteitä.

“Miten oppimisen on tarkoitus kumuloitua, jos ei ikinä saa tietää, missä onnistui ja mikä meni pieleen?”

Miksi palautetta ei anneta?

Opettajilta opiskelijoille antaman palautteen määrä ja laatu vaihtelevat yliopistossa suuresti sekä eri tiedekuntien että yksittäisten kurssien välillä. Tarkkoja yleispäteviä kriteereitä palautteen antamiselle ei ole. 

Politiikan ja viestinnän kandiohjelman johtaja Janne Matikainen arvelee suurimpia syitä palautteen puuttumiselle olevan resurssien vähäisyys ja palautekulttuurin puuttuminen. Luentokursseilla saattaa olla reilusti yli sata opiskelijaa, ja jo pelkkä tehtävien arviointi on Matikaisen sanoin vaativa urakka. Henkilökohtaisen palautteen lisääminen olisi nykyisten resurssien puitteissa työlästä. Matikaisen mukaan opiskelijoiden töissä toistuvat usein samankaltaiset heikkoudet ja vahvuudet, minkä vuoksi esimerkiksi kurssin kaikille opiskelijoille yhteisesti annettu palaute koetaan nykyisessä tilanteessa toimivimmaksi tavaksi antaa palautetta.

Kurssien suuriin osallistujamääriin vaikuttavat nykyiset koulutusohjelmat, joihin on yhdistetty useita eri tieteenaloja. Matikaisen mukaan tieteenalat pystyivät keskittymään yksittäisiin opiskelijoihin paremmin ennen nykyisiä koulutusohjelmia. Hän kuitenkin epäilee, ettei henkilökohtaista palautetta edes silloin juurikaan annettu, mikä kertoo palautekulttuurin puutteesta yliopistoissa. Ajatellaanko kenties, etteivät opiskelijat kaipaa palautetta?

“En usko, että kukaan näin ajattelisi. Ehkä ajatellaan, että suoritus eli opintopisteet kiinnostavat opiskelijoita eniten, mutta kyllä jokainen opettaja tietää palautteen merkityksen.”

Yliopiston palautekulttuurin ongelmat

Toisin kuin opettajien opiskelijoille antama palaute, on opiskelijoilta kerättävä kurssipalaute vakiintunut palautekäytäntö yliopistossa. Opiskelijapalaute on osa koulutuksen laatujärjestelmää sekä yliopiston itsearviointia. Moni opiskelija kokeekin tärkeäksi, että opetuksen tasosta ja tavoista voi antaa palautetta. Yliopistoja myös palkitaan tulosneuvotteluissa opiskelijapalautteen keräämisestä. Tampereen yliopiston tutkimuksen mukaan opiskelijoiden antaman kurssipalautteen hyödyllisyydestä ei kuitenkaan ole takeita. Sen sijaan opiskelijoille annettava palaute olisi tutkimuksen mukaan opiskelijoiden antamaa palautetta tärkeämpää ja hyödyllisempää. Miksei resursseja suunnata yleisten kurssipalautteiden sijaan opiskelijoille annettavaan palautteeseen? 

Yliopistossa opiskelijalta oletetaan hyvää itseohjautuvuutta, mikä voi olla yksi syy yliopiston puutteelliselle palautekulttuurille. Kaikki opiskelijat eivät kuitenkaan ole luonnostaan yhtä itseohjautuvia kuin yliopistossa oletetaan. Koska vallitsevassa yliopistokulttuurissa vastuun omasta oppimisesta ajatellaan olevan ennen kaikkea opiskelijalla, ei palautetta ehkä nähdä yhtä hyödyllisenä ja tärkeänä kuin se tutkimusten mukaan on. Kuitenkin myös itseohjautuvuus on taito, jonka oppimisessa henkilökohtainen palaute auttaisi. 

Laatu- ja määrävaatimuksista vapaa palaute ei kuitenkaan ole itseisarvoista. Tampereen yliopiston tutkimuksen mukaan opiskelijat hyödyntävät saamaansa palautetta usein kehnosti tai eivät lainkaan. Jos palaute ei vaikuta oppimiseen, on se pelkkää informaatiota. Kimmo Svinhufvudin teoksen Kokonaisvaltainen kirjoittaminen mukaan sekä palautteen antaminen että sen vastaanottaminen ovat taitoja, joita täytyy opetella. Jos yliopiston palautekulttuuria halutaan todella kehittää, tulisi siis sekä palautteen antamista että vastaanottamista opettaa ja opetella. 

Vertaispalautteen kiemurat

Yliopistokursseilla yleisin palautteen muoto on vertaispalaute, jossa opiskelijat arvioivat toistensa töitä. Ajatuksena vertaispalaute kuulostaa täydelliseltä: muiden opiskelijoiden töitä lukiessa opiskelija voi verrata omaa osaamistaan vertaisiinsa ja toisaalta muiden opiskelijoiden palaute auttaa häntä kehittymään. Käytännössä tämä ei kuitenkaan aina onnistu. Opiskelijoina kokemuksemme vertaispalautteesta ovat osoittaneet sen melko hyödyttömäksi, sillä opiskelijat ovat usein arkoja kritisoimaan toistensa töitä ja palautteesta tulee helposti pelkkää kehumista. Kynnys kritisoida saattaa johtua esimerkiksi loukkaamisen tai epäsuosioon joutumisen pelosta opiskelijoiden keskuudessa. Vertaispalautteen eteen ei myöskään aina nähdä juurikaan vaivaa, eikä opiskelijoilla ole valmiuksia arvioida toistensa töitä samanlaisella asiantuntijuudella kuin professoreilla.

Ehkäpä vertaispalautteen toimimattomuus johtuu nimenomaan palautekulttuurin puuttumisesta. Oikein toteutettuna se voisi olla arvokas keino kehittää omaa osaamistaan. Hyödyllistä vertaispalautetta ei voida kuitenkaan odottaa, mikäli siihen ei lainkaan opasteta.

“Jos yliopiston palautekulttuuria halutaan todella kehittää, tulisi sekä palautteen antamista että vastaanottamista opettaa ja opetella.”

Menestys palautteen varassa  

On tärkeää muistaa palautteen olevan aina vallankäyttöä; myös, kun sitä päätetään jättää antamatta. Yliopiston vähäinen kiinnostus suunnata lisää resursseja palautekulttuurin parantamiseen luo kuvaa yliopistomaailmasta, jossa opiskelijat halutaan yliopistolaitokseen mahdollisimman nopeasti sisään ja taas mahdollisimman nopeasti ulos työelämään. Palautteen puute viestittää opiskelijoille, ettei heidän oppimisprosessinsa ja tekemänsä työ ole lisäresurssien tai vaivan arvoista. Tutkimusten mukaan palaute voi muun muassa lisätä syvällistä oppimista sekä merkityksellisyyden tunnetta ja edistää yliopistoyhteisöön kiinnittymistä. Yliopistoyhteisöön kiinnittyminen puolestaan paitsi parantaa opiskelijoiden opintomenestystä, niin nopeuttaa opiskelijoiden valmistumista. Yliopiston palautekulttuurin kehittämisestä voisi siis jokaisen opiskelijan lisäksi hyötyä parhaimmillaan koko yhteiskunta. 

 

Artikkelissa käytetyt lähteet:

Svinhufvud, K. (2016). Kokonaisvaltainen kirjoittaminen (3.painos). Helsinki: Art House.

Räihä, P., Mankki, V. & Samppala, K. (2019). Kirjallisen palautteen merkitys yliopisto-opiskelijalle. Yliopistopedagogiikka, 26(2), 8-22.