Teksi: Eero Lipponen
Kuva: Sputniknews

Lapsuudenkuvia Puruveden rannalta on Eero Lipposen kirjoittama lyhyt tekstisarja. Pienet mökkimaisemaan sijoittuvat “ajatuskuvat” ja tuokiokuvaukset lähestyvät teemoja muistamisen logiikasta miehiseen ahertamiseen ja tarinoiden merkityksestä leikkimisen riemuun. Lipposen fragmenttisarjan kolme ensimmäistä osaa – Mökkitie, Vanha piha ja Laituri – ovat julkaistu täällä ja täällä. Loput sarjan teksteistä julkaistaan Tutkaimessa kesän edetessä.

Makuualkovi

Olin pienenä lapsena kömpelö. Rakastin dinosauruksia, joiden nimet ja ulkonäön osasin ulkoa, ja rakastin Taru sormusten herrasta -kirjoja, joita isäni luki minulle uneen asti. Ja niin kömpelö olin, että kun minulle heitettiin palloa ja olisi pitänyt ottaa koppi, käteni eivät totelleet ja rintani otti osuman, ja silloin minä ihmettelin vain, miksi minua näin kiusataan. 

Tätä en kylläkään muista. Tämän olen vain kuullut. Ja se on sitäkin ihmeellisempää, kun minusta myöhemmin tuli jalkapallon harrastaja. 

Sen noista ajoista kuitenkin muistan, että kaipasin yksinäisyyttä ja kaipasin rauhaa, rakastin pieniä paikkoja, joissa olin suojassa palloilta ja joissa ylenmääräinen hälinä ei tullut mielikuvituksen tielle.  

Rakastin ohutta valoa kotipihamme kuusen alla, kuten rakastin pihapensaiden lehtiholveja sekä pieniä vaatekaappeja, joissa paitojen ja mekkojen ornamentit kertoivat tarinoita vieraista maista. Rakastin kaikkia noita pieniä soppia, joissa aika hidasti luovuttaakseen kertomuksensa. 

Noissa paikoissa minua rauhoitti hurina, kun autot ajoivat ohi ja minun korviini oli lempeä se suhina, kun tuuli kosketti pensaita. Ja usein jossain kuului naapurin lasten kiljahdukset, kun joku ampui vesipyssyllä; ja toisaalla aikuisten huudot, kun ne ylittivät naapureita erottavan tien vain kysyäkseen öljyä ruohonleikkuriin tai jotain erikoista jauhoa johonkin kummalliseen leivokseen. 

Ja suojapaikasta aikuisten huudot kuulostivat siltä kuin ne tulisivat jostain toisesta todellisuudesta, kuin ne olisivat lähtöisin paikasta, jossa aika on nuorta ja nopeaa, ja sellaista että sillä on kiire kaikkialle, todellisuudesta, jossa sataa palloja ja vaaditaan syli täydeltä koppeja, jossa vaaditaan reippautta ja edellytetään että tervehtii, kun naapurin aikuiset tulevat käymään. Ja sitäkin vaaditaan, että apupyöristä pitää tiettyyn ikään mennessä luopua ja että pallosta ottaa koppi ja…

Mutta pihakuusen alla tai lehtiholvin kaartuessa pään yllä samoin kuin vaatekaapin hämärässä aika oli vanhaa, hidasta, lempeää ihan kuin se istuisi kiikkutuolissa, josta katselisi välinpitämättömänä nuorempien touhuja. Noissa paikoissa ajan lempeä vanhuksen syli otti minut vastaan ihan kuin olisi jo pitkään odottanut luokseen, kuin ei muuta tahtoisikaan kuin pidellä lasta ja kertoa tarinoita. 

***

Samankaltainen soppi oli makuualkovi mökin takaosassa. Sielläkin minua odottivat tarinat. Ja vanhuskin siellä oli ja syli, jos sitä sattui tarvitsemaan. Sinne pääsyä olin odottanut, ensin koko vuoden ja sitten yhden ainoan kesäpäivän. Ja lopulta odotus täyttyi noina iltoina, kun olimme mökillä ja alkoviin saattoi siirtyä, kun pimeys oli jo laskeutunut ja mansikkasoppa pyyhittynä suupieliin. 

Alkovin erotti tuvasta ohut verho, jonka takana varomaton tulija törmäsi heti eräänlaiseen kynnykseen, jonka muodostivat yhteen työnnetyt sängyt. Mutta me tiesimme, että alkoviin piti mennä ikään kuin ryömimällä: ensin tehdä kädellä lapsenmentävä aukko verhoon ja sitten vain ryömiä aina perälle asti, aina tyynylle asti. 

Verhon takana serkku kiipesi yläsänkyyn, jonka alle itse kävin odottamaan, että Mummu aloittaisi tarinan, jonka hän aloitti, kun oli ensin asettunut makuulle siskoni viereen, huoneen toiseen sänkyyn. 

Lopulta Mummu avasi kirjan yölampun valossa. Kirjan nimi oli Mustalaissatuja, ja se on kokoelma tšekkiläiskirjailija Marie Voříškován keräämää suullista perinnettä. Tarina, jota usein luettiin ja jonka muistan hyviin, kertoo nuoresta mustalaisesta nimeltä Kalo Dant. Heimonsa mukana koko ikänsä matkannut Dant on kaksissakymmenissä nähnyt niin paljon maita ja mantuja, että pelkää pian törmäävänsä maailman reunaan. Mutta Dant ”riemastuu kuullessaan heimon vanhusten puhelevan, että maailmoita on seitsemän”. Tuon ilouutisen innoittamana Dant lähtee tutkimaan kaikkia noita unenomaisia maailmoja. 

Kuuntelin Mummun lukemista aina seisemänteen maailmaan saakka. Kuin kankaalle heijastettuna näin jokaisen niistä yläsängyn pohjassa, johon ne pinoutuivat päällekkäin kuin Danten helvetin tasot. Välillä nuo tasot raottuivat sälekaihtimien tapaan. Silloin saatoin havahtua yläsängyn lautojen oksankohtiin, noihin ilkeisiin silmiin, jotka joka yö valvoivat untani. Mutta juuri uneen en noiden silmien vuoksi uskaltanut vaipua. Noiden silmien herkeämättömyys ei sallinut omieni herjetä. Pelkäsin, että sillä hetkellä, kun lasken luomeni lepäämään, nuo himmertävät viirut kasvavat terävähampaisen ketun hahmoon. Ja sitten tuo kettu, joka on tietysti nälkäinen, raatelee minut tilaan, joka on varmasti heikko. 

Lopulta kuitenkin nukahdin niin kuin melkein aina nukahdin. Sillä hetkellä serkku oli kuorsaamalla tärisyttänyt yläsänkyä jo hyvän aikaa. Sisko – meistä nuorin – tuhissut nenä tyynyä vasten pienen tuokion. Kalo Dant leijaillut lohikäärmeen selässä takaisin ensimmäiseen maailmaan. Mummu hiipinyt pimeässä isovanhempiemme makuuhuoneeseen. Hän ei ollut toivottanut hyvää yötä, koska luuli, ettemme uneltamme olisi kuulleet sanoja.