TEKSTI: Juho-Eeli Tuori
KUVA: Jessica Niiranen
Suomalainen talouseliitti on tyytymätön ympäröivään yhteiskuntaan. Samaan aikaan se elää omassa todellisuudessaan ilman itsenäistä eliittikulttuuria.
Professori Anu Kantolan ja akatemiatutkija Hanna Kuuselan tietokirja Huipputuloiset (2019) sanallistaa Suomen varakkaimmasta promillesta kaiken sen, mikä olisi tuntunut yhtä uskottavalta fiktiona. Laadulliseen haastattelututkimukseen perustuvassa teoksessa varakkain promille viittaa 5000 suomalaiseen, jotka tuloverotietojen mukaan ovat vuosina 2007-2016 saaneet yhteenlasketusti eniten bruttotuloja. Tutkimusta varten haastateltiin yhteensä 90:tä huipputuloista.
Perijöiden, yrittäjien ja ammattijohtajien crème de la crème ei suhtaudu ympäröivään yhteiskuntaan optimistisina jälleenrakentajina, vaan muiden toimintaan turhautuneena eturyhmänä. Laiskuus, passiivisuus ja motivaation puute vaivaavat huipputuloisten puheissa niitä, jotka ovat hyvinvointipolitiikan nettosaajia. Työttömät, julkisen sektorin työntekijät ja sosiaalipalveluiden varassa elävät vapaamatkustajat muodostavat jarrun suomalaiselle talouskasvulle ja hyvinvoinnin kerryttämiselle. Progressiiviseen verotukseen, tulonsiirtoihin ja julkishallinnon byrokratiaan on pesiytynyt moraalikato, johon ainoastaan huipputuloisilta itseltään löytyy toimiva ratkaisu.
Vuosina 1990-2007 Suomen ylin tuloprosentti tuplasi osuutensa kaikkien suomalaisten yhteenlasketuista tuloista. Eliitti ei ole kuitenkaan reagoinut vahvistuneeseen asemaansa ryhmänä. Huipputuloisilla ei ole omaleimaista ylhäisö- tai elintapakulttuuria, vaikka he toimivatkin keskenään tiiviisti verkostoituneina. Konsensus-Suomelle satelee kiitospuheita oman elämän rakennuspalikkana, kun taas poliittisena mallina sitä lähinnä kritisoidaan.
Kritiikin älyllinen tulostuma löytyy Björn ”Nalle” Wahlroosin viimeisimmästä teoksesta Kuinkas tässä näin kävi? Miksi maallamme ei ollut malttia vaurastua (2019). Siitä olennaisen tiivistää kirja-arvostelussaan Helsingin yliopiston taloushistorian emeritusprofessori Sakari Heikkinen: ”Ammattiyhdistysliike polvilleen, verot alas ja hyvinvointivaltio pienemmäksi”.
Jos Wahlroosin ratkaisuehdotuksista siivoaa pois taloustieteelliset täytesanat ja pakotetut viittaukset omiin yhtiösidonnaisuuksiin, jäljelle jää itsevarma mutuilu.
Wahlroosin teoksen alkupuolisko on leppoisan toisteista suomalaisen taloushistorian kertausta. Metsä- ja konepajateollisuutta, idänkauppaa, Nokian nousua ja laskua. Sen edetessä entinen taloustieteen professori Wahlroos siirtää katseensa yritysjohtajan linsseihin, jolloin asetelma vaihtuu. Sanavarasto ja analyysiapparaatti typistyvät nopeasti tuttuihin buzzwordeihin – kustannuskilpailukykyyn, hintatasoon ja kolmikantaan. Ratkaisuksi Suomen taloudellisiin ongelmiin Wahlroos esittää kahta vaihtoehtoa: Digi-Suomea tai Wahlroosin suosimaa Kasvu-Suomea. Ensimmäisen mallin Wahlroos näyttää keksineen sen perusteella, mitä löysi Googlesta haulla ”digitaalinen kommunikaatio-, alusta-, jakamis- ja kiertotalous”. Kasvu-Suomessa Wahlroos tarjoaa sisällöllisesti oikeastaan sitä, minkä Heikkinen jo edellä tiivisti. Jos Wahlroosin ratkaisuehdotuksista siivoaa pois taloustieteelliset täytesanat ja pakotetut viittaukset omiin yhtiösidonnaisuuksiin, jäljelle jää itsevarma mutuilu. Koska Wahlroos on menestynyt yritysjohtaja, Wahlroosin tunteet Suomen taloudesta ovat totuus Suomen taloudesta ja eikö joku joskus jossain puhunut siitä valumateoriasta?
Kirjan alaotsikko viittaa suuren suomalaisen johtajan, presidentti Urho Kekkosen vuonna 1952 julkaisemaan talouspoliittiseen pamflettiin. Tälle asteelle yhteys pamflettiin jää, sillä Wahlroos ei käsittele sitä sen kummemmin. Oleellista onkin symboliikka. Vahvojen, liiallista demokraattisuutta karsastavien johtajien fetisointi on vahva teema myös Huipputuloisissa. Yhdellä haastatelluista on Kekkosen ja Putinin kuvat työhuoneensa seinällä. Toisille riittää toive ohituskaistasta, jolla tehokkaampi päätöksenteko voisi tarvittaessa sivuuttaa parlamentaarisen politiikan.
Kuten Kantola Imagen haastattelussa toteaa, suomalaisten huipputuloisten demokratiavastaisuus myötäilee laajemmin länsimaihin levinnyttä ajatusmallia, jonka mukaan demokratia on tehoton tapa järjestää yhteisiä asioita. Talouselämästä lainattujen johtamismallien avulla valtiota halutaan johtaa kuin yritystä. Organisaation tuottaviin osiin investoidaan ja tehottomat osat joutuvat saneeraukseen.
Wahlroosin ja Huipputuloisissa haastateltujen opetuslastensa politiikka-ihanteita ei ohjaa ajatus autoritaarisuudesta, vaan pseudodemokratiasta, jota myös liikkeenjohdoksi kutsutaan. Eri intressiryhmien kiistely ja moniäänisyys on hyvää ja tavoiteltavaa, kunhan ylimmällä johdolla on aina veto-oikeus sen vaientamiseen.
Kun henkilökohtaisten etujen maksimointi ja sitä tukeva ideologisuus löytävät sopivan leikkauspisteen, kokonaiskuva hämärtyy.
Huipputuloiset kuvaa suomalaisten eliittikertomusten muutosta kansallisen ja globaalin ristipaineessa. Periksiantamattomuutta ja nöyryyttä korostava protestanttinen työetiikka yhdistyy vaivatta kansainväliselle talouseliitille tyypilliseen retoriikkaan. Ensimmäisellä voidaan perustella saavutettu yhteiskunnallinen asema, jälkimmäisellä puhtaasti yksityinen menestys. Omaisuuden kasautumista oikeutetaan yleishyödyllisillä motiiveilla, kuten maksetuilla veroilla. Sen sijaan veronkierron kaltainen, pelkästään kiertäjää hyödyttävä eduntavoittelu nojaa huipputuloisten puheissa välttämättömyyteen. Osaava työvoima, pääomat ja investoinnit liukenevat kansainvälisillä finanssimarkkinoilla kannustavamman verotuksen maihin, jos taloudellista sääntelyä ei kevennetä ja ei alistuta kiihtyvään verokilpailuun.
Suurin osa varakkaimmasta promillesta pitää hyvinvointivaltiokehityksen hedelmiä, kuten vakaata yhteiskuntarauhaa, laadukasta koulutusta, julkista terveydenhuoltoa ja yleistä tasa-arvoisuutta edellytyksinä heidän nykyiselle vauraudelleen. Silti juuri näitä osa-alueita ylläpitävää rakennelmaa tulisi merkittävästi karsia. Tätä paradoksia ei haastateltu promille tunnu hahmottavan. Syytä tälle voidaan etsiä kaikesta putkikatseisesta eturyhmäajattelusta: kun henkilökohtaisten etujen maksimointi ja sitä tukeva ideologisuus löytävät sopivan leikkauspisteen, kokonaiskuva hämärtyy. Näin yksityisen hyvinvoinnin kasvu ja periaatteellinen julkisen sektorin vastustaminen lyövät promillen mielissä kättä ja monimutkaisempien syy-seuraussuhteiden hahmottamiselle ei löydy tarvetta. Kantolan tavaramerkiksi muodostunut one-liner ”hyvien kehien valtio”, toisin sanoen promillenkin arvostama sosiaalisen liikkuvuuden Suomi, on historiallisesti rakennettu yksityisen ja julkisen puolen kompromisseilla.
Promillen argumentaatio on pahimmillaan koomisen yksipuolista ja monen mielestä sen välittämä arvomaailma on vähintään kyseenalainen. Promillea on siis turhankin helppo kritisoida. Vaikka moraalinäkökulman pyrkisi sivuuttamaan, edessä ammottaa silti sosiaalis-kulttuurinen tyhjiö. Mikä on se suomalaisten rikkaiden luoma erillinen todellisuus, jota muiden kansanryhmien tulisi tavoitella, kadehtia tai etäisesti kunnioittaa?
Promillen minäkuvan esteettinen mielenkiintoisuus hajoaa sen keskiluokkaisuuteen. Kaukana ovat fantasiat ranskalais- tai brittiläisaateliston salonkipiireistä ja aristokraattisesta sivistyksestä. Jäljelle jääneet tavoitteet tiivistyvät laadukkaaseen autoon, turvalliseen asuinympäristöön ja Stockmannin Herkun tasoiseen ruokaan. Haastateltujen huipputuloisten samaistuminen keskiluokkaan on tuttua myös muista viimeaikaisista eliittitutkimuksista. Samaistumalla keskiarvoon todelliset varallisuuserot pystytään häivyttämään taka-alalle.
Viitepisteet angloamerikkalaiseen kulttuuriperimään löytyvät lähinnä tylsän konservatiivisesta moraalipuheesta, jossa julkisia palveluja hyödyntävät ihmiset ovat joko palvelut ansaitsevia tai koko järjestelmää hyväkseen käyttäviä.
Ei tarvitse paeta menneisyyteen saadakseen vertailupintaa. Myös jälkiteollisen kapitalismin tuottama kuvasto tyylikkäistä menestyjäyksilöistä loistaa Huipputuloisessa poissaolollaan. Siinä ylin tulopromille esiintyy globalisaation lainalaisuuksiin sopeutuneena harmaana insinöörieliittinä, joiden joukossa materiaalisesti pröystäilevät rikkaat ovat sääntöä vahvistavia poikkeuksia. Ei Jay-Z:tä tai edesmennyttä Karl Lagerfieldia, vaan Anne Berneriä ja Risto Siilasmaata.
Viitepisteet angloamerikkalaiseen kulttuuriperimään löytyvät lähinnä tylsän konservatiivisesta moraalipuheesta, jossa julkisia palveluja hyödyntävät ihmiset ovat joko palvelut ansaitsevia tai koko järjestelmää hyväkseen käyttäviä. Kaikki raikas, hauska tai värikäs puuttuu. Rikkaimman promillen edustajat vaikuttavat mielipiteistään huolimatta (ja juuri niiden takia) olevan suomalaisen sosiaalidemokratian lapsia.
Muun muassa psykohistorioitsija Juha Siltala on kirjoittanut siitä, kuinka keskiluokan luottamuksen ja turvallisuuden tunteet ovat viime vuosina heikentyneet ja epävarmuuden tunteet lisääntyneet. Suomalainen rahaeliitti on pysytellyt keskiluokkaiseen elämään liittyvän taloudellisen epävarmuuden ulkopuolella. Samalla se on omaksunut viestintäänsä keskiluokan kulttuuriset symbolit, kuten ahkeruuden ja säästeliään kulutuksen.
Ruotsin kaltaisissa vakiintuneemman eliittikulttuurin verokkimaissa hyvää on se, että erot ylimmän kerman ja muiden välillä ovat usein läpinäkyvämpiä. Pääomaköyhän Suomen varakkain promille vastustaa tyylitajuttomasti omaa asemaansa eliittinä ja kertoo kuuluisaa tarinaa samasta veneestä, jossa samanlaiset suomalaiset soutavat samoilla airoilla.
Vuonna 2013 länsinaapuriimme kirjoille muuttaneen Wahlroosin yksityiselämä erottuu tässä yhteydessä joukosta. Menneisyyden aatelisia jäljittelevä kartanoelämä Ruotsin kuninkaan kanssa vietettyine fasaaninmetsästysretkineen on ylemmyydentuntoisuudessaan avointa. Wahlroos ei edes yritä kosiskella tavallisuutta.
