Teksti: Miikka Pynnönen

Kuva: Adobe Stock

Hannah Arendtille julkinen tila oli poliittisen toiminnan elinehto, tekojen ja niille merkityksen antavan puheen areena. Entä kun julkiset tilat siirtyvät verkkoon ja kehot vaihtuvat virtuaalisiin identiteetteihin? Mitä sanottavaa Arendtilla voisi olla politiikan puolustukseksi älykaupungeissa?

Kaupungeissa asuu enemmän ihmisiä kuin koskaan aikaisemmin. Älykaupungit (smart cities) ovat yksi keino ratkaista kasvavan väestön mukanaan tuomia logistisia ja sosiaalisia ongelmia. 

Sijaintipalvelut selvittävät liikenneruuhkat, lähiravintolan poistoruoka ilmoittaa itsestään kotiinlähtöä suunnittelevalle luovalle työläiselle ja jalankulkijan langattomia verkkoja jatkuvasti tunnustelevalle mobiilipäätteelle saapuu ilmoitus vaaratilanteesta lenkkipolulla. 

Hienoa, eikö vain?

Demos Helsingin kaupunkikonsultti Maria Malho kirjoitti vuoden 2019 viimeisessä Tutkaimessa kahdesta eri älykaupunkimallista. Kiinalaisessa valtiojohtoisessa mallissa digitaalinen infrastruktuuri on luotu kaappaamaan yksilö valvonnan verkkoon, jolloin mahdollisuus itsenäiseen toimintaan on suljettu pois. Amerikkalaisessa Piilaakson mallissa kaupunkilaisista kerätty data taas myydään eteenpäin eniten tarjoaville. 

Malhon mukaan olisi korkea aika eurooppalaiselle, ihmislähtöiselle älykaupunkimallille, joka ei olisi valtion valvonnan väline eikä asettaisi hintalappua kansalaisten henkilökohtaisille tiedoille, vaan kunnioittaisi ihmisoikeuksia ja yksityisyyttä. 

Onhan se tunnustettava: demokratiassa olisimme tuskin koskaan antaneet julkiselle vallalle pääsyä siihen tietoon, jonka olemme vapaaehtoisesti luovuttaneet datajäteille. Koska tieto on valtaa, myös julkinen valta ostaa dataa tukkukauppana yrityksiltä: esimerkiksi Telialle sijaintitietojen myynti kaupungeille on jo tuottoisaa liiketoimintaa. Esimerkiksi Helsingin kaupunki on näiden tietojen avulla kartoittanut, mistä Suomen kunnista tultiin Malmin lentokentälle kuulemaan Ed Sheerania.

Älylaitteet ovat pääsy ihmisen sisimpään, heidän salaisiin tunteisiinsa ja ajatuksiinsa. Samalla sellaisia toimintoja, jotka ennen olivat yksilön päänsisäisen harkinnan varassa, kuten navigointia, kulutusvalintoja ja viestintää ulkoistetaan hivuttaen ja huomaamatta teknologioille. 

Ne tarjoavat myös välineen vallankäyttöön, kuten Kiinassa: ensimmäistä kertaa historiassa 10 000:n mielenosoittajan joukko ei ole vain kasvoton massa, vaan joukko profiileja, jotka kertovat, mistä he mielenosoitukseen saapuivat, mitä reittiä he käyttivät ja minne he sen jälkeen hajaantuivat. 

Kaupungit ovat tämän kehityksen kärjessä. Uusia datayhteiskuntia ja älykaupunkeja rakennettaessa olisikin syytä pohtia, mitä merkitystä näillä ratkaisuilla on demokratialle ja politiikalle laajemminkin.

“Hajota ja hallitse on edelleen käyttökelpoinen pimeän puolen politiikan ohjenuora.”

Kaupunkien olemus on pohdituttanut yhteiskunta-ajattelijoita halki vuosisatojen. Vaikka aito ja alkuperäinen antiikin demokratia olikin eksklusiivista harvainvaltaa, juuri kaupunkivaltioissa syntyi tarve yhteisten asioiden hoitamiselle, jotta yhteiselo hoituisi sujuvammin, toisin sanoen politiikalle. 

Hannah Arendtille politiikassa oli kyse ihmisenä olemisen korkeimmista tavoitteista, itsensä toteuttamisesta ja salaperäisen yksilöllisyyden ilmaisemisesta. Klassikkoteoksessaan Vita Activa – Ihmisenä olemisen ehdot hän kirjoittaa kaupunkivaltioista seuraavasti: 

“Polis, tarkasti ottaen, ei ole kaupunkivaltio sen fyysisessä sijainnissa; se on ihmisten järjestäytymistä, joka nousee yhdessä toimimisesta ja puhumisesta.” 

Ajatusta voidaan soveltaa nykyajan kaupunkeihin, jotka syntyvät yhä useammin verkossa, esimerkiksi kaupunginosaryhmissä, sosiaalisen median parlamenteissa ja verkkolehtien etusivuilla. 

Arendtin suurennuslasin alla oli erityisesti ihminen poliittisena olentona ja se, miten heidän väliselleen toiminnalle ja puheelle voitaisiin luoda tilaa myös moderneissa yhteiskunnissa. Yhdessä Vita Activan hienoimmista kappaleista hän kirjoittaa:

“Vaikka yhteinen maailma on yhteinen kokoontumispaikka kaikille, jokaisella on siinä oma paikkansa. Nähdyksi ja kuulluksi tulemisella on merkitystä siksi, että kaikki näkevät ja kuulevat eri positiosta. Tämä on julkisen elämän tarkoitus…Maailman todellisuus voi ilmetä luotettavasti vain siellä, missä monet voivat nähdä asiat useasta näkökulmasta niin, että he tietävät näkevänsä saman maailman, täydellisen moninaisuuden näkökulmasta.”

Arendtin ajatuksissa kyti idealisoitu demokratia, jossa yksilöt saattoivat kokoontua yhteen puheen paikkaan ja ilmaista oman yksilöllisyytensä toisilleen, jakaa sen keitä he olivat ja miten he kokivat maailmansa. Tämä yhteinen maailma on kuitenkin uhattuna.

Arendtin mukaan ihmiset menettävät kykynsä toimia yhdessä, kun kokemus siitä, että he elävät yhteisessä maailmassa, häviää. Donald Trumpin Yhdysvalloissa jo valmiiksi jakautuneen kansakunnan polarisaatiota on hyödynnetty ja teollisesti kiihdytetty median avulla. Brexitiä edeltäneen Vote Leave-keinottelun yhteydessä masinoitiin valtava verkkokampanja, joka johti lopulta siihen, että kansalaiset eivät enää kirjaimellisesti olleet “samalla sivulla”. 

Julkinen keskustelu ja päätöksenteko halvaantuu, jos maailmaa ei nähdä enää yhteisenä: “hajota ja hallitse” onkin edelleen käyttökelpoinen pimeän puolen politiikan ohjenuora.

Suomessa aggressiivinen disinformointi ei vielä ole saanut tukevaa jalansijaa, mutta tietoyhteiskunnassa itsessään on valuvikoja, joiden ansiosta tieto ja taito kasaantuvat niille, joilla on niitä jo valmiiksi. 

Lukutaito ja kyky oppia uusien järjestelmien pelisäännöt eivät ole jakautuneet tasaisesti – en uskalla edes kuvitella, millaista olisi yrittää pyörittää Kelan tai Verohallinnon verkkoportaaleja puutteellisella suomenkielellä tai ilman tietoteknisiä perustaitoja. Medialukutaitoa taas vaaditaan, kun pitäisi erottaa toisistaan disinformaatio, natiivimainonta ja muut verkkosisältöjen laitamilla vaanivat haaskalinnut. 

Fyysisessä kaupungissa ihmisiä erottavat toisistaan rauta-aidat ja lasiseinät, mutta digitaalisissa ympäristöissä erot korostuvat näkymättömällä tavalla. Siinä missä toinen osaa etsiä tietoa ja arvioida kriittisesti algoritmien suodattamaa tietomassaa, toisella ei välttämättä ole edes älypuhelinta, jolla suunnistaa kaupungin yli niveltyvässä julkisen liikenteen verkostossa. Tieto on valtaa, sanoisi joku.

“Ymmärrystä digitaalisen maailman kuplista, kuiluista ja raja-aidoista tarvitaan etenkin silloin, kun suunnitellaan ihmisten arkea ohjaavia älykaupunkisovellutuksia tai digidemokratian rakenteita.”

“Valta syntyy ihmisten välille siellä, missä ihmiset toimivat yhdessä ja häviää sillä hetkellä, kun he hajaantuvat”, Arendt toteaa kuuluisassa määritelmässään. Hänelle valta oli jotain joka syntyy, kun tasavertaiset ihmiset ilmaisevat yksilöllisyytensä toisilleen teoissaan ja puheessaan, tunnustavat erilaisuutensa ja päättävät toimia yhdessä siitä huolimatta. Aktualisoituakseen valta kuitenkin vaatii edellä mainitun yhteisen tilan, jossa ihmiset voivat liittyä yhteen vaihtaakseen ajatuksia ja ryhtyäkseen toimintaan.

Tämän vuoksi tyrannit hallitsevat eristämällä itsensä kansalaisistaan ja kansalaiset toisistaan, Arendt kirjoittaa. Tyranniassa ihmiset eivät liity yhteen, eikä kukaan uskalla kyseenalaistaa status quoa, sillä naapuri voi olla ilmiantaja tai agentti. Toisin sanoen ihmisiltä viedään julkinen tila, jonne kokoontua turvallisesti ja miettiä siirtojaan suhteessa valtaapitäviin. 

Digitaalisessa tyranniassa, kuten Kiinassa, toisinajattelija suljetaan verkkopimentoon, jossa hänen viestinsä eivät edes teoriassa voi tavoittaa ketään toista.

Suomalaisia tuskin uhkaa painajaisten Kiina-ilmiö tai brutaali verkkosensuuri. Datayhteiskunnissa poliittisen toiminnan herkkää näyttäytymistilaa tulisi tästä huolimatta suojella laeilla, jotta pirstoutuneet todellisuudet eivät johtaisi ihmisten erkanemiseen toisistaan ja digitaalisen maailman “varallisuuseroihin”. 

Ymmärrystä digitaalisen maailman kuplista, kuiluista ja raja-aidoista tarvitaan etenkin silloin, kun suunnitellaan ihmisten arkea ohjaavia älykaupunkisovellutuksia tai digidemokratian raameja.

Digijuristeille riittää tulevaisuudessa töitä. Pitäisi määritellä, miten kasvojentunnistusta, mainosten yksilöintiä, sijaintitietoja, terveysdataa ja muita digimaailman mahdollisuuksia hyödynnetään kaupungeissa niin, että ihmisten oikeudet ja vapaudet turvataan. 

Yhteiskuntatieteilijöiden pitäisi kuitenkin ensin vastata kysymykseen siitä, mitä nämä demokratian edellyttämät oikeudet ja vapaudet ovat, sillä pelin säännöt ovat muuttuneet  täysin.

Esimerkki: kansalaisuus on entisinä aikoina ollut joko alamaisuutta tai protesti vallanpitäjille, siis eräänlainen staattinen tila. Älykaupunkien digitaalisessa infrastruktuurissa kansalaisuus alkaa muistuttaa enemmänkin dialogia, jossa kaupunkikuvaan sirotellut bluetooth-majakat pommittavat yksilön älylaseja pop-up-ilmoituksilla ja mainostaulut mukautuvat tämän ennaltatiedettyihin mieltymyksiin.

Mielenilmausten ja vastarinnan tukahduttaminen ovat olleet rumia ja kömpelöitä toimia, jotka ovat vaatineet esimerkiksi fyysisen joukkovoiman hajottamista kyynelkaasulla ja kumiluodeilla. Nykyisellään riittäisi mobiilimaksujen hetkellinen sulkeminen valikoidulta joukolta niin, että joukkoliikennettä käyttäen ei pääse osoittamaan mieltään. 

Verkkoympäristöissä myös kansalaistottelemattomuus on vaikeaa – kehollaan kun ei voi tehdä vastarintaa verkkopoliisia tai algoritmia vastaan.

Hannah Arendtin inspiraationa olivat 1900-luvun totalitaariset liikkeet. Elämäntyössään hän käsitteli sitä, miten ihmiset toimivat yhteiskunnissa, jotka näyttivät sulkevan pois kaikki mahdollisuudet todelliseen kohtaamiseen ja vapaaseen keskusteluun. Hän päätyi toteamaan, että ihmisten yhteisen toiminnan alue, joka kunnioittaa ihmiskunnan moninaisuutta, on “hauras”. 

Dataan perustuvat yhteiskunnat pitäisikin jo kaavoitusvaiheessa järjestää niin, että ne tarjoavat ihmisille mahdollisuuksia toimintaan, eivätkä jaa heitä eri todellisuuksiin vallakkaiden tai myyntimiesten pillin mukaan. 

Fyysisesti samassa tilassa olevat ihmiset jakavat yhteisen aisteilla havaittavan todellisuuden, virtuaalisissa tiloissa vaikuttamisyritysten väliintulo on paljon helpompaa.

Pitäisi myös löytää yhteisymmärrys siitä, kenellä on oikeus päättää siitä, kuka verkossa näkee ja mitä? Ketkä pääsevät keskustelemaan ja päättämään asioista tietoverkoissa, joiden piti olla “kaikille avoimia”? 

Paluuta menneeseen lienee turha haikailla. Modernin ihmisen sielua tarkastellut Arendt toteaa kuin sivulauseessa, että jokaisesta ihmisen omistamasta teknologiasta tulee lopulta hänen olemassaolonsa ehto: jotain niin hyödyllistä, että siitä on vaikeaa luopua.

Urbaani ihminen tuskin osaisi elää ilman karttasovellusta ja mobiilimaksuja. Mikäli elektromagneettinen pulssi pyyhkisi mukanaan tietoyhteydet ja tekisi älypuhelimistamme romurautaa, sopeutuminen mobiiliverkkoja edeltävän ajan kaltaiseen elämään voisi olla tuskallista.

Tuskin luopuisimme niistä edes vapauksiamme vastaan.

Esseessä lainataan Hannah Arendtin teosta Vita Activa – Ihmisenä olemisen ehdot (Vastapaino 2016). Käännökset ovat kirjoittajan omia.