Teksti: Vilma Niskanen
Kuvitus: Ina Rantanen

Suomessa on yhä ala, jolla naisen euro on kolme senttiä – miksi ihmeessä?

Vuonna 2017 Tilastokeskuksen mukaan Suomen koko työmarkkinoilla naisten ansiot olivat
keskimäärin 84 % miesten ansioista. Ylen 12 urheilulajista tekemän selvityksen (Yle, 10.12.2017)
mukaan suomalaisen huippu-urheilijanaisen palkka oli vuonna 2016 keskimäärin kolme prosenttia
huippu-urheilijamiehen palkasta. Palkkauksen sukupuolten välinen epätasa-arvoisuus kuitenkin
vaihtelee eri urheilulajien välillä; suurimmat palkkaerot löytyvät palloilulajeissa ja pienimmät
yksilölajeista. Ylen selvityksen mukaan vuonna 2016 suomalainen naisjääkiekkoilija tienasi vain
0,3 senttiä miesjääkiekkoilijan eurosta. Jalkapallossa naisen euro oli neljä senttiä ja hiihdossa 64
senttiä.

“Tuntuu absurdilta, jos naisjuristi joutuisi itse maksamaan, jotta saa tehdä työtään, siinä
missä miesjuristi saisi palkkaa tekemästään työstä. Huippu-urheilussa vastaavanlainen asetelma on
kuitenkin arkipäivää.”

Paitsi että miesten ja naisten välinen palkkaero on epäreilu, hankaloittaa se naisurheilijoiden
urakehitystä. Naisurheilijoiden pienet tai olemattomat tulot johtavat siihen, etteivät he voi keskittyä
pelkkään urheiluun vaan joutuvat työskentelemään tai opiskelemaan urheilun ohella. Naiset
joutuvat usein jopa maksamaan huippu-urheilun harjoittamisesta. Palkkatilastojen valossa
miesurheilijat voivat siis harjoittaa ammattiurheilua huomattavasti naisia helpommin. Tuntuu
absurdilta, jos naisjuristi joutuisi itse maksamaan, jotta saa tehdä työtään, siinä missä miesjuristi
saisi palkkaa tekemästään työstä. Huippu-urheilussa vastaavanlainen asetelma on kuitenkin
arkipäivää.

“Urheilu-uutisointia seuraamalla voisi kuvitella, ettei huippu-urheilijoiden joukossa ole
naisia juuri lainkaan.”

Urheilussa jylläävät palkkaerot ovat kuitenkin vain osa alan tasa-arvo-ongelmaa. Valtakunnallisen
liikunta- ja urheiluorganisaatio Valon vuonna 2016 tekemästä Reilu Peli-kyselystä ilmenee, että
pienet lajit, vammaisurheilu sekä naisten urheilu jäävät mediassa paitsioon. Medianäkyvyys on
merkittävää eri lajien ja erilaisten urheilijoiden representaation kannalta, sillä representaatiot
rakentavat käsitystämme todellisuudesta. Medianäkyvyys on kuitenkin myös monien urheilijoiden
elannolle ehdottoman tärkeää; sponsorit suuntaavat varansa suurta mediahuomiota nauttiville aloille
ja urheilijoille. Täten epätasa-arvo medianäkyvyydessä vaikuttaa olennaisesti myös palkkaepätasa-
arvoon. Osaltaan urheilun epätasa-arvon oravanpyörän rattaita pyörittää myös kaupallisen median
logiikka, jossa uutisaiheisiin vaikuttavat kuluttajien kiinnostus, tottumukset ja arvot. Vallitsevasta
huomiotaloudesta huolimatta kaupallisellakin medialla olisi halutessaan valtaa lisätä kuluttajien
tietoisuutta urheilun monimuotoisuudesta satsaamalla erilaisten ja inklusiivisten representaatioiden
määrään ja laatuun, kuten Ylen urheilutoimitus on osin toiminut. Esimerkiksi naisten urheilun
laajempi ja kattavampi medianäkyvyys voisi parhaimmillaan olla myös askel kohti nykyistä tasa-
arvoisempaa palkkausta.

Urheilu-uutisointia seuraamalla voisi melkein kuvitella, ettei huippu-urheilijoiden joukossa ole
naisia juuri lainkaan. Emmi Kankaanmäen pro gradu -tutkielman (Helsingin yliopisto, toukokuu
2020) mukaan Helsingin Sanomien urheilu-uutisista tammikuussa 2017 vain 10% koski naisten
urheilua tai naisurheilijoita. Kankaanmäen tutkimusaineistossa naisia koskeneista uutisista jopa
92% oli yksilölajeista. Sen sijaan miehistä uutisointi keskittyi joukkuelajeihin; vain 30% uutisista
oli yksilölajeista. Naisista uutisoidessa lajikirjo oli myös suppeampaa kuin miehistä uutisoidessa.
Kankaanmäki ei kuitenkaan havainnut tutkielmassaan naisurheilun trivialisointia eli toissijaisena
esittämistä miesurheilijoiden rinnalla, vaan uutisten tyyli oli sekä naisten että miesten kohdalla
asiakeskeistä ja urheilusuorituksiin keskittyvää. Esimerkiksi ulkonäön kommentointia ei esiintynyt
tutkimusaineiston uutisissa lainkaan. Urheilu-uutisoinnin sukupuolivinoumaa on tähän mennessä
tutkittu Suomessa varsin vähän, eikä esimerkiksi väitöskirjoja ole aiheesta juurikaan tehty.

Urheilijoiden palkan koko, medianäkyvyys ja sponsorointi kietoutuvat lopulta kysymykseen
arvostuksesta. Kuka ansaitsee olla huippu-urheilija? Kenen urheilu on arvokasta?

Usein vähäistä kiinnostusta naisurheilua kohtaan perustellaan miehiä huonommalla fyysisellä
suorituskyvyllä. Medianäkyvyyden ja palkkauksen valossa naisten ja miesten välinen epätasa-arvo
näyttäytyy palloilu- ja joukkuelajeissa suurempana kuin yksilölajeissa. Usein ajatellaan, ettei
esimerkiksi naisten jalkapallo ole yhtä laadukasta kuin miesten, koska naiset ovat miehiä hitaampia.
Sen sijaan monissa yksilölajeissa kuten hiihdossa ja lumilautailussa naisia ja miehiä ei vertailla
samalla tavalla keskenään. Kasvaisiko yleisön kiinnostus naisten joukkueurheilua kohtaan, jos pelattaisiin sekajoukkueilla, joissa olisi yhtä paljon naisia ja miehiä? Arvostettaisiinko tällöin myös
naispuolisia joukkueurheilijoita nykyistä enemmän yksilöinä?

Urheilusanomien artikkelin (IS, 12.12.2015) mukaan Suomessa naisten kilpaurheilun alku ajoittuu
1800-luvun loppuun, samoihin aikoihin kuin miestenkin. Olympialaisissakin naiset saivat kilpailla
ensimmäistä kertaa jo vuonna 1900. Perinteiset ja konservatiiviset sukupuoliroolit vaikuttavat
kuitenkin yhä vahvasti yleiseen mielipiteeseen siitä, kuka on arvokas urheilija. Esimerkiksi
urheiluhistorioitsija Hannu Eklund kirjoittaa mielipidekirjoituksessaan (HS, 16.2.2016), ettei tasa-
arvo toimi urheilussa, sillä miehet ovat yksinkertaisesti naisia parempia. Eklundin mukaan kyse on
evoluutiosta: ”[m]iehet ovat kilpailuhenkisiä, naiset perhekeskeisiä”. Eklund myös korostaa naisten
nauttivan enemmän pehmeistä arvoista kuin ennätyksistä tai kilpailemisesta.

“Siinä missä politiikassa on siirrytty tasa-arvokehityksessä aimo harppauksin eteenpäin,
on urheilumaailma jäänyt eittämättä jälkeen.”

Naisurheilun vähättely linkittyy laajaan yhteiskunnalliseen sukupuolidiskurssiin, jossa naiset on
historiallisesti nähty miehiä heikompina ja kyvyttömämpinä. Vanhanaikaisen näkemyksen mukaan
naiset kuuluvat miehiä vahvemmin yksityisen alueelle kuten kotiin ja miehet naisia vahvemmin
julkisen alueelle kuten kilpaurheiluun. Myös muilla julkisen aloilla, kuten politiikassa ja
yritysmaailmassa samankaltaiset käsitykset naisista miehiä kyvyttömämpinä tai huonompina ovat
vaikuttaneet pitkään. Siinä missä politiikassa on siirrytty tasa-arvokehityksessä aimo harppauksin
eteenpäin, on urheilumaailma jäänyt eittämättä jälkeen. Vaikkei naisurheilijoita pidettäisikään enää
suoranaisesti miesurheilijoita alempiarvoisina, elävät vanhanaikaiset käsitykset ”heikommasta”
sukupuolesta sitkeinä niin ihmisten mielissä kuin mediassa. Onko huippu-urheilussa riehuvasta
epätasa-arvosta vielä edes keskusteltu tarpeeksi?

Kilpaurheilussa epätasa-arvoa on havaittavissa myös urheilusarjojen peruspilarissa, dikotomisessa
kategorisoinnissa naisiin ja miehiin. Sukupuolen moninaisuutta tunnistamattoman jaottelun syynä
ovat toki naisten ja miesten erilaiset fyysiset suorituskyvyt, mutta paljolti kyse on myös
arvostuksesta, hyväksymisestä ja jopa ihmisoikeuksista. Muun muassa trans- ja muunsukupuolisille
kategorisointikäytäntö voi olla halveeraava tai tehdä huippu-urheilussa menestymisestä mahdotonta.
Kansainvälisen olympiakomitean sääntöjen mukaan transnaisilla on oikeus kilpailla naisten
sarjoissa, jos testosteronitasot ovat tarpeeksi alhaiset. Urheilumaailmasta löytyy monenlaisia
äänenpainoja; jotkut urheilijat näkevät transnaisilla olevan liikaa kilpailuetua cisnaisiin verrattuna,
toiset pitävät testosteronisääntöä epäreiluna ja kategorisointikäytännettä sukupuolivähemmistöjä
syrjivänä. Iltalehden uutisessa (IL, 18.4.2020) psykologian tohtori Marja Kokkonen kertoo pitävänsä testosteronisääntöä syrjivänä, ihmisoikeuksia polkevana ja mahdollisesti terveydelle
vaarallisena. Kokkonen ehdottaakin, että urheilijat voisivat itse valita sarjan, johon osallistuvat.

Kaiken kaikkiaan urheilumaailman tasa-arvo-ongelman eri ulottuvuudet vaikuttavat merkittävästi
toisiinsa. Diskurssi naisista miehiä “heikompana” sukupuolena vaikuttaa medianäkyvyyteen, joka
puolestaan ohjaa sponsoreiden rahoitusvalintoja. Iso osa monen urheilijan tuloista saadaan
sponsoreilta. Alan epätasa-arvo ei kuitenkaan rajoitu ainoastaan sukupuolten välille. Yle uutisoi
viime heinäkuussa (Yle, 15.7.2020), etteivät vammaisurheilijat saa yleisurheilukilpailuissa lainkaan
startti- tai palkintorahaa, toisin kuin vammattomat urheilijat. Entinen jääkiekkoilija Janne Puhakka
puolestaan kertoi syksyllä 2019 ensimmäisenä suomalaisena ammattijääkiekkoilijana olevansa
homoseksuaali, mikä herätti laajaa keskustelua siitä, onko seksuaalivähemmistöön kuuluminen yhä
tabu urheilumaailmassa. Koska urheilu on osa yhteiskuntaa, ei ala ole myöskään vapaa esimerkiksi
rasistisista rakenteista. Medianäkyvyyden ja palkkaerojen valossa näyttää jopa siltä, että ainakin
naisvihamieliset asenteet ovat urheilumaailamssa ylikorostuneita muuhun yhteiskuntaan nähden.

Onneksi joitakin askeleita kohti aiempaa tasa-arvoisempaa urheilumaailmaa on jo otettu. Muun
muassa Palloliiton päätös ryhtyä maksamaan naisten ja miesten maajoukkueille yhtä suuria
pisterahoja vuonna 2019 ja Punainen kortti rasismille -hanke ovat osa viime vuosien tasa-
arvoistumiskehitystä. Yksittäisistä kehityskuluista huolimatta työnsarkaa on jäljellä paljon.
Urheilumaailma tuskin tasa-arvoistuu merkittävästi, jos vastuu kehityksestä jätetään markkinoille
tai ihmisten asenteiden vaivihkaiselle muutokselle. Varmaa on, ettei maaliin päästä ilman tasa-arvoa
edistävää poliittista päätöksentekoa.