Teksti: Eero Lipponen
Kuva: Unsplash

Ihmisen olemisella on ehtonsa, kuten syntyvyys ja kuolevaisuus, moneus ja kanssaeläminen. Tämä maapallo, jota kiihtyvällä tahdilla tuhotaan.

Ihmisen mahdollisuudet ovat noiden ehtojen rajoissa, rajatut. Silti ne ovat meidän näkökulmastamme miltei rajattomat. Suurin osa niistä on löytämättä kuin piiloleikin alussa. 

Ja kun leikki alkaa, ovat Historia ja Runoilija etsijöitä. Heidän tehtävänään on paljastaa. Ja kun he paljastavat, on kuin verho vedettäisiin auki. Alta ryntäisi lapsi: ”Laura nähty!” 

Runoilijan on ehdittävä ennen Historiaa. Muuten hän ei ole runoilija ensinkään. 

Franz Kafka ehti. Häntä on pidettävä runoilijana, vaikka hän kirjoittikin proosaa. Mutta profeetta hän ei ollut juuri siksi, että oli runoilija. 

Profeetat näkevät edeltä. Ei Kafka nähnyt sillä tavalla, esimerkiksi totalitarismia. Hän vain paljasti erään mahdollisuuden, joka ihmisen ehtoihin on aina sisältynyt. Ehti ennen historiaa. 

Ja jos maailma on jokseenkin kafkamainen tänään, ei kyse ole mistään muusta kuin siitä, että myöhempi historia on aktualisoinut sen, minkä Kafka näki ihmisen ehdoissa potentiaalisena. 

***

Pari vuotta sitten (30.3.2019) Helsingin Sanomat kertoi Paavo Teittisen artikkelissa Pitkä vuoro työntekijöiden kaltoinkohtelusta, jota oli tapahtunut Suomen nepalilaisissa ravintoloissa. 

Juttu oli jokseenkin järkyttävä. Työntekijöiden sorto oli ollut hätkähdyttävän räikeää noissa paikoissa, joissa perheet sunnuntaisin lounastavat. Hinduhenkinen ruokasali oli kätkenyt Hell’s Kitchenin seinänsä taa. 

Nepalilaisissa ravintoloissa oli todella raadettu. Tuntimäärät olivat olleet sellaisia, ettei työlainsäädäntö niihin millään taipunut tai taivu. Kokit kertovat artikkelissa kolmentoista ja neljäntoista tunnin päivistä.  

Illalla he olivat usein ”levänneet” sietämättömän ahtaasti. Yksi kokki kertoo Pitkä vuoro -artikkelissa jakaneensa kaksion kuuden muun työntekijän kanssa. 

Myös palkat olivat olleet surkeat, ja yritykset keskustella työoloista oli torpattu irtisanomisuhkauksilla. 

Nepalilaisten kokkien ja muiden vierastyöläisten tilanteessa potkuilla on pahimmassa tapauksessa kohtalokkaat seuraukset. Tilanteessa, jossa oleskelulupa on sidottu työlupaan, potkut merkitsevät usein paluuta kotimaahan tai painumista paperittomana maan alle. 

Ilmeisesti työntekijöitä ja heidän perheitään oli myös uhkailtu fyysisellä väkivallalla. Helsingin Sanomien artikkelissa kerrotaan kokista, joka oli päässyt Maahanmuuttoviraston alaiseen ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmään päätöksellä, jossa todetaan seuraavasti: 

”Kertomasi mukaan työnantajasi on suoraan vihjannut sinulle, että Nepalissa ihminen on helppo saada hengiltä.”

Valitettavaa on, että Helsingin Sanomien paljastukset Pitkä vuoro -jutussa eivät ole auttaneet nepalilaisia ulos ahdingosta. 8.3.2020 Helsingin Sanomat kertoi heidän edelleen olevan Loukussa, kuten uutisotsikko tilannetta luonnehtii. 

“Kun mitään ei tapahtunut [ensimmäisen artikkelin jälkeen], omistajat ovat alkaneet taas toimia kuten ennenkin. He ajattelevat olevansa koskemattomia”, sanoo yksi kokeista Helsingin Sanomien uudemmassa jutussa.

***

Mielestäni artikkelin kuvaama tilanne on läpikotaisin kafkamainen, hyvä esimerkki kafkamaisesta.

Jutun nepalilaisten työolosuhteet ovat kuin suoraan Amerikka romaanin hotellista, jossa keittiötytöt pyörtyilevät rasituksesta ja hissipojat nukkuvat seisaaltaan; suomalaiset viranomaiset ovat heidän tavoittamattomissaan niin kuin linna on Linna romaanin K.:n tavoittamattomissa; ja työnantajien kartelli on ryhmittynyt heitä vastaan miltei yhtä tiiviisti kuin tuomioistuimeksi muuttunut yhteiskunta on järjestäytynyt Josef K.:ta vastaan Oikeusjutussa

Mutta tässä ei ole kaikki. Tuollaisia tilanteita on kuvattu muissakin romaaneissa. Miksi nepalilaisten tilanne tuo mieleeni juuri Kafkan? Millä perusteella kutsun sitä kafkamaiseksi?

***

Nykyisin kun mietin nepalilaisten kokkien ahdinkoa, tulee mieleeni Kafkan teoksista ensimmäisenä Muodonmuutos.

Jo novellin ensimmäinen aukeama kertoo kaiken oleellisen päähenkilö Gregor Samsan tukalasta tilanteesta. Gregor on ilmeisen tunnollinen ja ahkera kauppamatkustaja, joka kaikesta huolimatta vihaa työtään: ”Hyvä Jumala – – olenpa minä valinnut ammatin!” Hän unelmoi lopputilin ottamisesta. 

Se on hänelle kuitenkin täysin mahdotonta. Gregor on nelihenkisestä perheestä ainoa työssäkäyvä. Sisko on liian nuori työskentelemään; isä ja äiti ovat liian vanhoja. Sitä paitsi siskolle toivotaan hyvää koulutusta ja vanhemmilla on velkaa. Gregor yksin on elättäjä.  

Tähän tilanteeseen Gregor herää levottomien unien jälkeen vailla aamutarmokkuutta. Vielä pahempaa: hän on muuttunut syöpäläiseksi.

Ja nyt ötökänhahmoinen Gregor on aamujunasta myöhässä. Vanhemmat ja sisar huhuilevat toisista huoneista selityksiä. Perheen olohuoneeseen pelmahtaa myös työpaikan edustaja, prokuristi, joka alkaa tivata Gregoria töihin. 

Gregorilla on vaikeuksia vastata: ääni on alkanut muuttua eläimelliseksi. Eikä sängystäkään ole helppo kierähtää jaloilleen, kun on kovakuoriainen ja selällään.  

Ensimmäinen ratkaiseva käänne novellissa tapahtuu, kun Gregor vihdoin saa jalkansa järjestykseen, nousee tuolin avulla oven kahvaan ja vääntää ötökänsuullaan lukon auki. Perhe ja prokuristi näkevät hänet ötökkänä ensimmäistä kertaa. Järkytys on valtava ja vastaisku väistämätön. Isä ajaa pojan pakoon. Perhe sulkee Gregorin omaan huoneeseensa.  

Näin Gregorilta viedään joitakin erityisiä oikeuksia yhteisössään, perheessään. Ainakin häneltä riistetään liikkumisen vapaus ja oikeus vastata omista asioistaan. Tästä lähtien sisko muun muassa valitsee mitä Gregor saa syödäkseen. Kutsuttakoon tätä oikeudenriistoa yksinkertaiseksi ulossulkemiseksi

***

Protesti olisi Samsan tilanteessa luonnollinen ratkaisu. Selvää on, että hänen tulisi saada mennä olohuoneeseen lyömään nyrkkiä pöytään ja puhumaan painavia sanoja: peli ei vetele!

Ongelmana vain on, ettei hänen puhettaan ymmärretä, vaikka hän edelleen saa muiden puheesta selvää. Eikä hän saa tahtoaan läpi edes omaa huonettaan koskevissa, kaikista yksityisimmissä, kysymyksissä. 

Grete-sisko käy Gregorin huoneessa, ja havaitsee veljensä uuden harrastuksen: seinillä kiipeilyn. Hän haluaa auttaa veljeään noiden eläimellisten taipumusten toteuttamisessa. Huonekalut on vietävä tieltä pois, hän pohtii. 

Mutta Gregor ei kiipeilyinnostaan huolimatta ole valmis luopumaan huonekaluistaan. Ne edustavat hänelle inhimillisyyttä, josta hän haluaa yhä pitää kiinni.  

Sisko on kuitenkin päättänyt jo hänen puolestaan ja pyytänyt äidin avukseen. Gregor seuraa huoneen tyhjennystä kauhuissaan, vailla kykyä vastalauseeseen: ”Naiset tyhjensivät hänen huonettaan; ottivat häneltä kaiken mistä hän piti; arkun, jossa oli lehtisaha ja muita työkaluja, he olivat jo kantaneet pois”.

Gregorin pyrkimys ilmaista vastarintaa päättyy surkeasti. Hän tarrautuu koko ötökänruumiillaan tauluun, jonka haluaa pelastaa. Kun äiti huomaa tämän, hän pyörtyy järkytyksestä. Pian isä on jo paikalla ja viskoo omenoita Gregoria päin. Vaikeasti haavoittuneen Gregorin hengen pelastaa vain äidin pyyntö: säästäisitte poikamme.

Tässä vaiheessa novellia on jo selvää, ettei Gregorilta ole ainoastaan anastettu joitakin erityisiä oikeuksia, kuten liikkumavapautta tai mielipiteenvapautta, vaikka on selvää, ettei ainakaan edellinen oikeus neljän seinän sisällä toteudu, ja jos jälkimmäinen hänellä vielä onkin, ei hän sillä enää mitään tee: miettiköön mitä haluaa, houkka! Pikemminkin Gregorilta on viety oikeus yhteisöön, joka voisi taata oikeudet ja jossa niistä voisi kamppailla. Hannah Arendtin sanoin häneltä on viety oikeus oikeuksiin

Kutsuttakoon tätä sortoa, joka vie oikeudet oikeuksiin, nimellä: kaksinkertainen ulossulkeminen.  

Eikä ole niin, kuten Gregor pelkäsi, että hänen inhimillisyytensä viimeiset rippeet olisi viety huoneesta esineiden mukana. Ei – hän on jäänyt vaille ihmisyyttä, koska hänellä ei ole kykyä puheeseen, joka kuultaisiin, ja koska häneltä puuttuu kokonaan yhteisö, joka tekisi hänestä Aristoteleen sanoin ”poliittisen eläimen”. 

Vasta nyt pojan muodonmuutos on loppuunviety: veli on muutettu villipedoksi.   

Yhteisöttömän, kaksinkertaisesti ulossuljetun, Gregorin henkiinjääminen on enää suvereniteetin saaneen isän mielivallan varassa. Häntä ei suojaa mikään oikeus eikä yksikään laki. Hänen ainoa turvansa on sisaren ja äidin henkilökohtainen hyväntekeväisyys. Ja sekin laimenee novellin loppua kohden.

Gregorin huoneesta tulee ötökän internointileiri. Syöpäläiskysymykselle etsitään lopullista ratkaisua.

***

Jos adjektiivi kafkamainen jotakin inhimillistä tilannetta kuvaa, se kuvaa nimenomaan kaksinkertaista ulossulkemista. Eikä tulkinta perustu pelkästään Muodonmuutokseen

Kenenkä muun tilannetta tuo käsite luonnehtisi paremmin kuin Josef K.:n ahdinkoa Oikeusjutussa, kun hänen puheellaan ei ole enää mitään merkitystä sen tuomioistuimen edessä, joka leviää hänen ympärillään kuin silmänkantamaton labyrintti?

Ja ovatko ihmisenä olemisen ehdot yhtään suotuisammat K.:lle, kun hän romaanissa Linna yrittää selvittää toimeksiantonsa alkuperää kylässä, jonka byrokraattinen puhe on hänelle käsittämätöntä? Eivät ne ole.

Eikä kafkamaisia ole tietenkään vain Kafkan kirjat – sehän olisi itse asiassa tautologia. Maailmamme on täynnä kafkamaisuuksia. Kaikkialla on kaksinkertaista ulossulkemista. 

Ja juuri tästä on kyse myös nepalilaisten kokkien kohdalla.

Kokeilta oli riistetty paitsi vapaus ja oikeudet myös oikeus taistella omasta vapaudestaan ja oikeus puolustaa omia oikeuksiaan. 

Sillä mistään vapaudesta ei voida puhua, jos työtunteja on viikossa miltei kahdeksankymmentä. Eikä oikeuksista, jos palkat maksetaan työnantajan tilille niin kuin erään kokin tapauksessa maksettiin. 

Oikeutta taistella omista oikeuksista ja vapaudesta ei ole, jos omaa nimeä ei uskalla mainita edes lehtijutussa, joka käsittelee itseen suunnattua sortoa. Näin tosiaan kävi. Pitkä vuoro -juttua tehtäessä haastateltavat yhä pelkäsivät oleskeluluvan menettämistä ja väkivallan kohtaamista. 

Yksinkertaisesti ulossuljetulla, jolta on viety jokin erityinen oikeus, on tukenaan vielä yhteisöllinen rakenne, jossa noita oikeuksia voi vaatia takaisin. Ei Suomen kansalaisia koskaan riistetä yhtä intensiivisesti kuin nepalilaisia kokkeja tai thaimaalaisia marjanpoimijoita. Myös kansalaisia sorretaan ja heidän työehtojaan poljetaan, mutta he voivat lähteä pois, kävellä poliisiasemalle tai soittaa toimitukseen pelkäämättä karkotusta ja kuolemaa. 

Kokeilta puuttui tuo oikeus, oikeus oikeuksiin. He olivat Nepalin ja Suomen välissä ja täysin sortajiensa armoilla. Heiltä puuttui yhteisö, joka olisi voinut taata heidän oikeutensa, yhteisö, jossa noista oikeuksista olisi voinut kamppailla. 

Heiltä oli viety inhimillisyys. Heitä hyljeksittiin kuin syöpäläisiä.

Kafka osasi kuvitella kaksinkertaisen ulossulkemisen. Hän paikansi mekanismin. Arendt puhui oikeuksista oikeuksiin. Hän saattoi olla ratkaisun jäljillä.