Viime kuukausien aikana Helsingin yliopistossa on jälleen nostettu esiin kysymyksiä opetussuunnitelmien ”dekolonisaatiosta” ja marginalisoitujen tietämysten aktiivisemmasta mukaan ottamisesta. Tässä kirjoituksessa muistutamme lukijoita siitä vallasta ja vastuusta, joka yliopistolla on tietoa (uudelleen)tuottavana instituutiona
Opetussuunnitelman dekolonisaation juuret ja inspiroitumisen lähteet
Yliopisto-opiskelijat ja opetushenkilökunta ovat jo vuosia työskennelleet opetussuunnitelman dekolonisaation eli koloniaalisten ajattelumallien purkamisen puolesta eri puolilla maailmaa (Ahmed 2016; Gebrial 2018). Opetussuunnitelman dekolonisaatio saattaa tuntua merkityksettömältä laajemmassa dekolonisaation projektissa. Meidän tulisi kuitenkin ymmärtää se, että yliopistolla on keskeinen rooli koloniaalisen tiedon tuottajana (Bhambra et al. 2018). Yliopistolla on valtaa valita kenen tiedontuotantoa opetussuunnitelmissa huomioidaan, ja nämä valinnat ovat kaukana epäpoliittisista. Niinpä yliopiston tiedontuotannon dekolonisaatio on olennainen osa laajempia kamppailuja, jotka koskevat sosiaalisten, taloudellisten ja poliittisten järjestelmien dekolonisaatiota. (Gebrial 2018).
Useamman yliopiston dekolonisaatioprojektit ovat saaneet inspiraationsa vuonna 2015 Etelä-Afrikassa toteutetusta Rhodes Must Fall – liikkeestä. Tämän liikkeen seurauksena kolonialismiin osallistuneen brittiläisen Cecil Rhodesin patsas poistettiin Oriel Collegen päärakennuksen julkisivusta. Tämä johti laajempaan liikehdintään opetussuunnitelman dekolonisaation puolesta Etelä-Afrikassa. (Gebrial 2018)
Helsingin yliopisto ei myöskään voi enää sivuuttaa opetussuunnitelman dekolonisaatiota. Olemme opiskelijoina huomanneet sen, että nykyinen opetus ei tarjoa meille välineitä osuvasti tarkastella aikamme ajankohtaisimpia kysymyksiä ja ilmiöitä, jotka nousevat esiin uusliberalistisen globalisaation kontekstissa. Siksi olemme valmistelleet useamman yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan opiskelijan kanssa intervention, jossa vaadimme opetussuunnitelman dekolonisaatiota.
Projekti käynnistettiin syksyllä 2022 osana luokkaprojektia tohtori Faith Mkweshan opettamalla Current Research in Ethnic Relations -kurssilla. Projekti sai inspiraationsa kurssin aineistosta, luennoista ja oppilaiden jakamista ajatuksista ja ideoista. Intervention ytimessä on avoin kirje, jossa kehotetaan dekolonisoimaan opetussuunnitelma. Avoimen kirjeen lisäksi suunnittelimme kriittisen lukulistan, jonka tarkoituksena on helpottaa ja nopeuttaa uuden opetussuunnitelman toimeenpanoa (avoin kirje ja lukulista ovat luettavissa CEREN:n sivuilta).
Lukulistan tavoitteena on myös kannustaa tiedekunnan henkilökuntaa ja opiskelijoita pohtimaan kriittisesti eurosentrisyyttä, metodologista nationalismia (Bhambra 2014) ja tiedon koloniaalisuutta (Ascione 2016), jotka pitkälti luonnehtivat nykyistä tiedon tuotantoa Helsingin yliopistossa. Opetussuunnitelman dekolonisaatiossa ei ole kyse inkluusiosta tai diversiteetistä eikä, kuten jotkut saattavat pelätä, klassisen marxilaisuuden “canceloimisesta”.
Opetuksen koloniaalisuuden purkamisessa on kyse kriittisen ajattelun mahdollistamisesta, ja tunnustamisesta. Eurosentristen teorioiden ja niiden käsitteiden hegemonisen tarkastelutavan haastaminen mahdollistaa yhteiskuntatieteiden uudelleenrakentamisen vastaamaan tämän päivän ja tulevien haasteisiin. Toisin sanoen, koloniaalisissa konteksteissa muodostuneet oppiaineiden kaanonit on saatettava vuoropuheluun dekoloniaalin ajattelun kanssa, jotta opetettava tieto voidaan päivittää siten, että yhteiskuntatieteellinen tieto pystyy käsittelemään myös kolonialismia, imperialismia ja rasismia yhteiskunnallisine vaikutuksineen, niin menneessä, nykyisyydessä kuin tulevassa (Bhambra et al. 2018).
Ongelma siinä, miten ja mitä meille opetetaan ”yhteiskuntatieteellisestä tiedosta”
Ihmiset ovat sosiaalisia olentoja, ja sosiaalisina olentoina sosiaalinen ympäristömme vaikuttaa myös tapoihimme olla ja hahmottaa maailmaa. Tavat, joilla käsitämme ympäröivää todellisuutta, sekä epistemologiamme, eli tavat, joilla muodostamme, teemme ja validoimme sen, mikä on ”tietoa”, ovat siis pohjimmiltaan sosiaalisesti rakentuneita. Se, miten, missä ja mitä opimme tuntemaan ja tunnustamaan todeksi ”sosiaalisesta maailmasta”, on siis paikannettua (situated), subjektiivista ja vallitsevien rakenteiden muovaamissa suhteissa muodostuvaa. Se, millaisiksi Hobbesin, Locken, Durkheimin, Hegelin tai Marxin kaltaisten “perusajattelijoiden” teoriat ovat muodostuneet, on tulosta niistä sosiaalisista olosuhteista joista käsin nämä ajattelijat toimivat ja elivät.
Kouluissa olemme kenties oppineet, että moderni yhteiskunta on alunperin eurooppalainen ilmiö. Tällä näkemyksellä perustellaan myös yliopistolla peruskurssien eurosentrisyyttä. Enimmäkseen ohitettu todellisuus on kuitenkin se, että samalla kun modernit ajatukset valtiosta, oikeuksista tai kansalaisuudesta muodostuivat, eurooppalaiset imperiumit ja lähes kaikki nykyisen Euroopan valtiot olivat koloniaalisia toimijoita.
Modernit yhteiskunnat rakennettiin siis globaalisti ja tiiviisti kolonialismin muovaamissa suhteissa. Tämän tekstin aiheen kannalta on olennaista se, että kolonialismin vaikutukset näkyvät myös yhä sovelletussa ja tuotetussa tiedossa, muun muassa eurosentrisyytenä. 1500–1800-luvuilla maiden valtaamista, kansanmurhia, orjuuttamista, luonnon resurssien varastamista ja koloniaalisen vallankäytön eri muotoja pyrittiin oikeuttamaan Euroopan valtaapitävässä ajattelussa.
Menemättä sen syvemmälle “tieteellisen” rasismin ja eugeniikan perinteisiin, on olennaista tunnustaa kuinka kolonialistisen vallankäytön muodot, kuten rotuajattelu ja ihmisyyden kieltäminen mustilta, ruskeilta sekä alkuperäiskansoihin kuuluvilta ja muilta valkoisuudesta erotelluilta ihmisiltä, tulivat läpäisemään eurooppalaisia yhteiskuntia ja eurooppalaista ajattelua.
Kirjassa Colonialism and Modern Social Theory osoitetaan, kuinka modernin yhteiskuntatieteen perusteiden konteksteina olivat kolonialistiset imperiumit ja varastamalla, valloittamalla sekä raa’an hyväksikäytön keinoilla rikastuvat yhteiskunnat (Bhambra & Holmwood 2021). Näiden rakenteiden vaikutuksia eurooppalaisten ajattelun ja tiedontuotannon perinteisiin ei pystytä tarkastelemaan osuvasti yksinomaan yllämainittujen herrashenkilöiden tai heidän eurosentrisille näkemyksilleen perustuvien ajatteluperinteiden voimin.
Valtavirran kaanonia käsitellessä ei tule myöskään jättää huomioimatta, kuinka sen tekijät hyötyivät kolonisaatiosta, myös siihen osallistuen. Kun opimme John Locken ajatuksista liittyen omistusoikeuteen, emme siis voi enää jättää huomiotta sitä, että näitä pohtiessaan Johnny oli todellakin brittiläisen siirtomaakoneiston hallintovirkailija. Myös varastetun maan omistajana hän kirjaimellisesti teki voittoa tuottamallaan alkuperäiskansojen epäinhimillistämisellä ja kolonisoitujen kansojen yhteiskuntajärjestysten mitätöimisellä. (ibid. 29)
Savelo Ndlovu-Gatshenin mukaan kolonialismin väkivaltaisuus on olennaisesti myös episteemistä (2018). Episteemisellä väkivallalla tarkoitetaan kolonisoitujen ihmisten tietämysten, kulttuurien, kielten ja yhteiskuntajärjestysten halventamista, häivyttämistä ja mitätöimistä. Kyse on kognitiivisesta väkivallasta ja epäoikeudenmukaisuudesta, jonka vasta-aineita ovat kognitiivinen oikeudenmukaisuus ja episteeminen dekolonisaatio, eli marginalisoitujen epistemologioiden keskittäminen ja eurosentrisen epistemologian siirtäminen pois keskiöstä. (ibid.) Episteemisen dekolonisoimisen tavoite ei siis ole hylätä eurosentrisyydelle rakennetun tiedon saavutuksia, vaan tarkastella miten koloniaalisuus vaikuttaa valtavirran tieteellisen ajattelun taustalla laajemminkin ja ottaa tilaa esimerkiksi afrikkalaisille, aasialaisille, amerikkalaisille ja alkuperäiskansojen episteemisille lähtökohdille.
Walter Mignolo, joka kuvailee episteemistä dekolonisaatiota ”ekspansiiviseksi liikkeeksi” (2007), kuvaa episteemistä tottelemattomuutta, joka on hänelle kaiken dekoloniaalisen episteemisen muutoksen alku, irrottautumisena ”neutraalin tai objektiivisen” epistemologian illuusiosta (2009). On siis aika tunnustaa, että nykyinen perusopetus Helsingin yliopistolla on kaikkea muuta kuin neutraalia, ja alkaa täydentää sisältöä sillä tietojen ja näkökulmien rikkaudella, joita ihmiskunnalla itse asiassa on ja on aina ollutkin, mutta joita eurosentrisellä epistemologialla on vuosisatojen ajan pyritty hävittämään.
Jos nimittäin haluamme muutoksen kohti elävää maailmaa, jossa moninaiset tietämisen, olemassaolon, aistimisen ja ymmärtämisen tavat ovat voimanlähde, tarvitsemme avuksemme dekoloniaalisesti informoitua kritiikkiä siitä, mitä tapahtuu ja on tapahtunut. Polkuja kohti dekolonisoitua tulevaisuutta ei suunnitella kolonisoivan epistemologian avulla. Hegemoniset käsitykset siitä, mikä käy validista tai oikeasta tiedosta on siis kyseenalaistettava, ja näiden haitallisten normien purkaminen vaatii tekijöiltään myös tiettyä tottelemattomuutta.
Dekoloniaalin näkökulman ajankohtaisuus Suomessa
Kolonialismia kriittisesti tarkastelevan tiedon mahdollistaminen on äärimmäisen tärkeää Suomessa, vaikka Suomea usein kuvataan “poikkeuksellisena” valtiona, jolla ei ole ollut mitään tekemistä kolonialismin historian kanssa (Keskinen, 2019). Joissakin analyyseissä Pohjoismaiden osallisuus kolonialismiin myönnetään, mutta sitä vähätellään kolmella tavalla: vetoamalla siihen, että Pohjoismaat eivät suinkaan ole olleet pahimpia imperiumeja, toteamalla, että kolonialismi on jotain, joka tapahtui menneisyydessä, eikä sillä siten ole merkitystä nykyhetkessä, ja väittämällä, että kolonialismi oli myönteinen prosessi, jolla oli positiivinen vaikutus kolonisoitujen hyvinvointiin (Ibid.).
Vaikka Suomi on ollut Ruotsin ja Venäjän alaisena, on liian yksinkertaista toistaa sellaista kansallista narratiivia, joka esittää Suomen vain viattomana ja tasa-arvoisena kansakuntana (Keskinen, 2021). Suomalaisten ihmisten ja yritysten osallisuutta kolonialismiin on havainnollistettu “koloniaalisen rikoskumppanuuden” käsitteellä (Vuorela, 2009). Ja vastoin valtaapitävää narratiivia, nykyistä Suomea voidaan tarkastella asuttajakolonialistisena valtiona (esim. Kuokkanen, 2022).
Suomalaisten kaksoisasemaa rasismin historiassa kuvaa se, että yhtäältä suomalaisia on historiallisesti määritelty osaksi alempiarvoisia rotuja ja toisaalta suomalaiset jatkoivat rotuhierarkian soveltamista saamelaisiin, romaneihin, venäläisiin ja muihin vähemmistöihin, kun suomalaisia alettiin pitää osana arvokkaampaa valkoista rotua (Keskinen, 2021). Suomi on siis onnistunut sijoittumaan geopoliittisesti globaalin pohjoisen maihin osallistumalla vallalla oleviin eurosentrisiin käsityksiin ihmisten välisistä hierarkioista (Vuorela, 2009).
Vielä tänä päivänä eurooppakeskeiset narratiivit häivyttävät kokonaisvaltaisempia analyysejä historiasta sivuuttaen Suomen epäsymmetriset suhteet globaalin etelän sekä Itä- ja Etelä-Euroopan maihin (Keskinen, 2021). Näin ollen arkiajattelussa ei juurikaan huomioida sitä, miten Suomi hyötyy globaalista etelästä louhituista luonnonvaroista ja siirtolaisten tarjoamasta halvasta työvoimasta. Eurooppakeskeiset narratiivit jättävät huomioimatta myös sen, miten Suomessa ihmisiä edelleen rodullistetaan eriarvoisiksi. Näin esimerkiksi “maahanmuuttajilta” pyritään eväämään yhtäläiset oikeudet “kansalaisten” kanssa (Ibid.).
Suomen kansalliset narratiivit tukahduttavat myös suomalaisten ja saamelaisten (tämän artikkelin puitteissa ei pystytä tarkastelemaan eri saamelaisryhmiä) yhteisen historian, jota voidaan luonnehtia prosessina, joka edelleen oikeuttaa saamelaisten sorron ja Saamenmaan valtaamisen (Lehtola, 2019). Saamelaisten sisäoppilaitoskokemuksista on paljastunut käytäntöjä, joita on kuvattu Suomen valtion harjoittaman assimilaatiopolitiikan tehokkaimpina saamelaiskulttuurin hävittämisen strategioina (Rasmus, 2014). Saamenmaalla jatkuva asuttajakolonialismi on tuhonnut saamelaiskylät eli siidat ja heikentänyt merkittävästi saamelaisten perinteisiä elinkeinoja, kuten poronhoitoa ja kalastusta (Ranta & Kanninen, 2019). Nykyään suurin osa Saamenmaan alueista on siirtynyt Suomen valtion omistukseen ja niitä tuhotaan edelleen lisääntyvillä hakkuilla sekä kaivosten ja tekoaltaiden perustamisella, kiihdyttäen myös ympäristökriisiä (Ibid.).
Opetussuunnitelman dekolonisaatio osana myönteisempien tulevaisuuksien rakentamista
Bhambran ja Holmwoodin (2021, 20) sanoin ”kun tieto on etuoikeutettujen tiedontuottajien tuote, se merkitsee muiden tuottaman tiedon poissulkemista ja marginalisoimista”. Marginalisoidut tietämykset ovat tällöin olemassa vain vastakkaisina tai ”vaihtoehtoisina” tietämyksinä suhteessa valtavirtaan. Meidän on myös Helsingin yliopistossa laajennettava tietäjien joukkoa, jotta voimme kohdata aikamme suurimmat haasteet. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, ettei ole riittävää, että kurssien lopussa luetaan symbolisesti dekolonisaatioteoriaa tai että kolonialismin ja imperialismin historiaa käsitellään vain yhdellä luennolla.
Modernin tiedontuotannon saavutuksista huolimatta maailmamme on systeemisen kriisivyyhdin keskellä, jota valtaapitävät tiedontuotannon instituutiot eivät ole onnistuneet pysäyttämään tai edes juurikaan hidastamaan. Alkuperäiskansojen marginalisoidut olemisen ja tietämisen tavat voivat esimerkiksi auttaa meitä perehtymään relationaalisiin ontologioihin, joiden mukaan maailma rakentuu arvokkaassa suhteiden verkostossa (TallBear 2017). Näistä ymmärryksistä ammentamalla löydämme ratkaisuja ympäristö- ja ilmastokriisiin (Escobar 2016). Feminististen dekolonisaatioteorioiden avulla voimme puolestaan purkaa rasismin ja heteropatriarkaalisen sukupuolijaon eriarvoistavia järjestelmiä (Lugones, 2010).
Opiskelijoina, opetuslaitosten henkilökunnan edustajina, ihmisinä, olemme vastuussa siitä minkälaiseen instituutioon osallistumme ja siitä, hyväksymmekö sen jatkaman väkivallan hiljaisesti vai osallistummeko ongelman purkutalkoisiin. Ihmisinä voimme kantaa vastuumme ja opetella olemaan toistamatta vahingollisia perinteitä. Kyse on valinnasta opetella.
Muutosta paremman maailman eteen on tehtävä laajoilla rintamilla, ja saavuttaakseen kyvyn nähdä yhdessä toisten kanssa, kuten Ngugi wa Thiong’o sanoo, on meidän myös jatkuvasti purettava mielikuvitusta ja ymmärrystä sumentavaa ajattelun kolonialistisuutta. Opetussuunnitelman dekolonisoimisessa on kyse siis eurosentrisen “universalistisen” epistemologian haastamisesta, oikeudenmukaisuudesta, ja tarpeesta mahdollistaa relevantin tiedon ja tutkimuksen tekemistä. Siksi vaadimme, että Helsingin yliopisto ryhtyy konkreettisiin toimiin opetussuunnitelman dekolonisaation puolesta.
Lopuksi, vaikka yliopiston opetuksen koloniaalisuuden purkaminen onkin ehdottoman tärkeää, ei se korvaa tarvetta osallistua kamppailuihin kolonialismin monia muotoja vastaan. Tiedontuotannon koloniaalisuuden purkaminen ei korvaa tarvetta toimia Suomen valtion asuttajakolonialismia vastaan ja saamelaisten itsemääräämisoikeuden eteen. Dekolonisaatio ei ole metafora, vaan edellyttää konkreettisia, asuttajatulevaisuuksia (settler futures) purkavia muutoksia, kuten Maan palauttamista (Tuck & Yang 2012).
Teksti: Emma Grillo Kajava, Vilja Hermansson, Uurika Laine
Kuva: Susan Q Yin / Unsplash
Lähteet:
Ahmed, S. (2016) Feminism and fragility, 26 January, available at: https:// feministkilljoys.com/2016/01/26/feminism-and-fragility/
Ascione, G. (2016). Science and the decolonization of social theory: unthinking modernity. London: Palgrave Macmillan.
Bhambra, G. K. (2014). Connected sociologies. Bloomsbury Publishing.
Bhambra, G. K., Gebrial, D. & Nişancıoğlu, K. (2018). Introduction: Decolonising the university?. In: Gurminder, K. B., Gebrial, D. & Nişancıoğlu, K. (Eds), Decolonising the University (pp.1-15). London: Pluto Press.
Bhambra, G. K. & Holmwood, J. (2021) Colonialism and modern social theory. Cambridge, UK: Polity Press.
Escobar, A. (2016). Thinking-feeling with the earth: Territorial struggles and the pntological dimension of the epistemologies of the south. AIBR, Revista de Antropología Iberoamericana, 11 (1), 11–32.
Genrial, D. (2018). Rhodes Must Fall: Oxford and movements for change. In: Gurminder, K. B., Gebrial, D. & Nişancıoğlu, K. (Eds), Decolonising the University (19-36). London: Pluto Press.
Keskinen, S. (2021). Chapter 4:Kolonialismin ja rasismin historia Suomesta käsin. In: Keskinen, S., Seikkula, M., & Mkwesha, F. (Eds), Rasismi, valta ja vastarinta (pp. 69-84). Helsinki: Gaudeamus.
Keskinen, S. (2019). Intra-Nordic differences, colonial/racial histories, and national narratives: Rewriting Finnish history. Scandinavian Studies, 91(12), 163-181.
Lehtola, V. P. (2015). Sámi histories, colonialism, and Finland. Arctic Anthropology, 52(2), 22-36.
Lugones, M. (2010). Toward a decolonial feminism. Hypatia, 25(4), 742-759.
Rasmus, M. (2014): Pakko mennä, pakko lähteä. In. Keskitalo, P., Lehtola, V. & Paksuniemi, M. (Eds) Saamelaisten kansanopetuksen ja koulunkäynnin historia Suomessa (pp. 251-261). Turku: Siirtolaisinstituutti.
Ranta, K. & Kanninen, J. (2019) Vastatuuleen: Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta. Helsinki: Kustantamo S&S.
TallBear, K. (2017). Beyond the life/not life binary: A feminist-Indigenous reading of cryopreservation, interspecies thinking and the new materialisms. In: Radin. J & Kowal, E. (Eds) Cryopolitics: Frozen Life in a Melting World (pp 179-202.) Cambridge, MA: The MIT Press.
Tuck, E. & Yang, W. K. (2012). Decolonization is not a metaphor. Decolonization: Indigeneity, education & society, 1(1), 1-40.
Vuorela, U. (2009). Colonial Complicity: The ’Postcolonial’ in a Nordic Context. In S. Keskinen (Ed.), Complying with colonialism: gender, race and ethnicity in the Nordic region (pp. 19-33).
