Olympialaisia on usein luonnehdittu modernin urheilun huippukohdiksi. Karnevaaleiksi, joissa ihmiskunnan harmoninen ja sopusointuinen kehitys yhdistyvät rehelliseen kilvoitteluun paremmuudesta. Samaan aikaan olympialaisia käytetään häikäilemättömästi hyväksi valtiollisten ja ei-valtiollisten poliittisten agendojen eteenpäin viemisessä. Diktatuurit antavat itsestään pehmeää kuvaa, terroristit murhaavat viattomia ja järjestäjävaltiot aloittavat sotatoimia naapurimaassa kesken kisojen. Ketkä politikoivat ja miten, ja eikö tästä oikeasti ole ulospääsyä?
Teksti: Julius Lehtinen
Kuvat: Wikimedia Commons, ellei toisin mainittu
Venäjän federaation panssarivaunut vyöryvät Georgiaan kahdeksas elokuuta vuonna 2008. vain hieman yli kuukautta aiemmin Kansainvälinen Olympiakomitea on valinnut Mustanmeren rannalla sijaitsevan Venäjän Sotšin vuoden 2014 talviolympialaisten isäntäkaupungiksi. Georgian ja sen kapinallismaakuntien välinen jo kuukausia kiristynyt tilanne kärjistyy avoimeksi sodaksi. Konfliktin lopputuloksena Georgia menettää noin 20 prosenttia pinta-alastaan Etelä-Ossetian ja Abhasian alueiden muuttuessa Venäjän miehittämiksi ja tukemiksi ”itsenäisiksi” valtioiksi, jotka eivät nauti laajaa tunnustusta.
Kolme päivää ennen Sotšin talviolympialaisten päätösseremoniaa, 20. helmikuuta 2014, Venäjä aloittaa sotilasoperaation Krimin niemimaalla, Ukrainan alueella. Seuraavina päivinä mielenosoitukset seuraavat toisiaan, Venäjän joukot tai venäjämieliset vapaaehtoiset sulkevat päätien niemimaan pääkaupunkiin ja valtaavat sen parlamentin, lentokentät sekä saartavat satamat.
Myöhemmin venäjämielisemmäksi painostettu hallinto pyytää virallisesti isomman naapurimaansa väliintuloa ja kutsuu Venäjän takaamaan niemimaan turvallisuuden. 16. maaliskuuta Krimin niemimaalla järjestetyn kiistellyn kansanäänestyksen virallisena tuloksena yli 95% äänestäneistä tahtoo liittyä Venäjän federaatioon. Seuraavana päivänä Vladimir Putin tunnustaa Krimin itsenäiseksi valtioksi. 21. maaliskuuta Venäjän kongressi ratifioi sopimuksen, jolla Krim liitetään virallisesti osaksi Venäjää.
Tutkaimessa käsiteltiin hiljattain viime aikoina kasvanutta rahan, brändin ja imagon merkitystä erityisesti nurmikentillä. Politiikan sekaantuminen urheiluun on kuitenkin korruptoinut rehellistä kilvoittelua vielä useammin, pidempään ja syvemmin kuin kapitaalin herkeämätön ja kiihtynyt pumppaaminen lajiin kuin lajiin. Jos mahdollista.
Siinä missä politiikkaa on viljelty urheiluun lajissa kuin lajissa – Helsingin Jokereiden taannoisesta ruplaliigaan siirtymisestä ja NFL:ssä poliisiväkivallan vastaisesta protestoinnista Silvio Berlusconin jalkapallorulettiin Italiassa ja räiskyvään ultranationalismiin Balkanilla –, on vaikutus läpi menneen vuosisadan ollut selkeiten havaittavissa juuri olympialaisissa. Politiikka olympialaisissa kuitenkin katosi enemmän tai vähemmän näkyvistä vuosituhannen vaihteen molemmin puolin ja palatessaan se oli muuttanut muotoaan. Vasta viime vuosina on uudestaan kiinnitetty huomiota tietoisten poliittisten tavoitteiden ajamiseen jalossa urheilukilvassa.
Pohjois-Korean osallistuminen juuri loppuneisiin Pyeongchangin talviolympialaisiin Etelä-Koreassa nosti jälleen aiheellisesti tapetille diktatuureihin kohdistetun positiivisen mediahuomion ja kyseenalaisti despooteille tarjotun valkopesumahdollisuuden mielekkyyden. Toiset taas ovat korostaneet ja alleviivanneet eleen funktiota neuvotteluyhteyksien parantamisena ja niemimaan lopullisen rauhansopimuksen lähentäjänä.
Artikkelissa käsitellään erityisesti kesä- ja talviolympialaisia politiikan vaikutuskanavana pääasiassa kahdelta eri toimijatasolta: omia poliittisia prioriteettejaan ovat historian saatossa ajaneet niin suvereenit valtiot kuin ei-valtiolliset toimijat. Samalla pohditaan, miksi politiikka olympialaisissa oli näkyvästi pinnalla lähes koko 1900-luvun, mutta vaipui näkymättömiin vuosituhannen vaihteessa vain palatakseen estradille ryminällä vuoden 2014 Sotšin talviolympialaisten jälkimainingeissa.
Boikottia ja rotusortoa: kylmästä sodasta segregaatioon
Valtiolliset toimijat ovat kautta olympialaisten historian pyrkineet kyseisen instituution kautta viestimään politiikkansa painopisteitä ja edistämään tavoitteitaan. Itse asiassa jo antiikin Kreikassa klassiset olympialaiset toimivat liittolaissuhteiden julistuspaikkana ja niiden yhteydessä menestyneitä urheilijoita lahjottiin kilpailevien kaupunkivaltioiden riveihin. Globaalimpaa huomiota herättäneitä selkkauksia voidaan kuitenkin havaita vasta modernien kisojen yhteydessä.
Weimarin Saksalle myönnettiin vuonna 1931 oikeus järjestää vuoden 1936 kesäolympialaiset Berliinissä. Kyseisen vuoden tapahtumat olivat luultavasti täydellisen viaton ja hyvää tarkoittanut tapahtumaketju, mutta kahta vuotta myöhemmin Adolf Hitlerin valtaannousun myötä Berliinin kesäkisoista muodostui ennennäkemättömän räikeä poliittisen propagoinnin julkinen areena. Tuoreen kolmannen valtakunnan johtaja pyrki ottamaan kaiken irti mahdollisuudestaan näyttää arjalaisen rodun ylivertaisuus myös hiilimurskaradoilla ja uima-altaassa. Tuolla kertaa suunnitelmat lopulta kuitenkin pilasi yhdysvaltalainen Jesse Owens neljällä kultamitalillaan. Vaikka Saksa kahmikin Berliinissä eniten valtiollisia mitaleita, oli tummaihoisena arjalaiseen rotuoppiin sopimaton Owens menestynein yksittäinen urheilija kisoissa. Suurmenestyksestä huolimatta kolmannen valtakunnan päämies jätti Owensin onnittelematta, tosin samoin menetteli myös Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt.
Merkittävistä maista Berliinin olympialaiset jättivät boikotin takia väliin Neuvostoliitto, sisällissodan kynnyksellä kamppaillut Espanja vasemmistohallituksineen sekä lukuisat juutalaisurheilijat ympäri maailman. NSDAP:n valtaannousu Saksassa kiihdytti boikottikeskustelua muuallakin puolueen avoimen antisemitismin ja rasismin myötä, mutta Yhdysvaltojen päätyessä niukalla päätöksellä osallistumaan kisoihin luopui moni muukin valtio boikotointisuunnitelmistaan.
Olympialaisten boikotointi nousi kuitenkin laajempaan valokeilaan asteittain vasta toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Erityisesti Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välinen kylmä sota pyrki ulottamaan lonkeroitansa urheiluun vuosisadan toisella puoliskolla, kulminoituen Moskovan olympialaisiin vuonna 1980 ja Los Angelesin olympialaisiin neljä vuotta myöhemmin. Moskovan kisoissa protesti kohdistui Yhdysvaltain presidentin Jimmy Carterin johdolla erityisesti Neuvostoliiton Afganistaniin toteuttamaan invaasioon, ja lopulta 62 valtiota jätti osallistumatta kisoihin. Vastavuoroisesti Neuvostoliitto liittolaisineen boikotoi seuraavia kesäolympialaisia Kaliforniassa.
Yksittäisten poisjääntien ohella oman lukunsa muodostaa Etelä-Afrikan poissulkeminen kisoista, mikä ilmentää vastakkaissuuntaista poliittista vaikuttamista ylempänä kuvattuun verrattuna. Aiemmin kisoista oli suljettu vain maailmansotien häviäjävaltioita yksittäisten (Saksan tapauksessa kaksien) kisojen ajaksi, mutta vuoden 1964 Tokion olympialaisista alkanut Etelä-Afrikan eristäminen jatkui aina hallinnon kaatumiseen ja vuoden 1992 kisoihin asti. Vuoden 1976 Montrealin olympialaisissa noin puolet Afrikan valtioista boikotoi kisoja Uuden Seelannin rugbyjoukkueen veljeiltyä Etelä-Afrikan kanssa hieman liian läheisesti.
Terrorismista kansalaisoikeustaisteluun: yhteiskunnallisen muutoksen asialla
Syyskuun viidennen ja kuudennen välisenä yönä hieman puolenyön jälkeen poliisin erikoisjoukot avaavat tulen kohti vaaran aistivia kidnappaajia epäonnistuneen ansan virittämisen jälkeen. Länsi-Saksalainen tarkka-ampujaryhmä onnistuu eliminoimaan vain kaksi helikoptereissa paikallaan istuvaa terroristia näiden pimennettyä lentokentän valoloisteen hetkeä aiemmin.
Palestiinalaisryhmän johtaja ehtii palata takaisin terroristeille neuvotteluissa myönnetylle kopterille ja kääntää aseensa kohti matkustustilaan sidottuja panttivankeja. Alkavassa tulitaistelussa kuolee yhdeksän aiemmin panttivangiksi otettua Israelin olympiajoukkueen jäsentä, viisi palestiinalaisterroristia ja länsisaksalainen poliisi.
Valtiollisten toimijoiden lisäksi olympialaisissa on nähty yksittäisten urheilijoiden sekä erilaisten ryhmien poliittisia kannanottoja. Kenties tunnetuimpia aihepiirin tapahtumia on Münchenin verilöylyyn päättynyt kidnappausdraama vuoden 1972 olympialaisissa. Tuolloin palestiinalaisterroristiryhmä Musta Syyskuu tunkeutui israelilaisten urheilijoiden asuinkompleksiin olympiakylässä ja otti vangikseen tukun kisoihin osallistuvia sekä heidän henkilökuntaansa. Poliittisena tavoitteena ja julkilausuttuna vaatimuksena oli 234 palestiinalaisvangin sekä Länsi-Saksassa operoineen Punaisen Armeijakunnan perustajien, Andreas Baaderin sekä Ulrike Meinhofin vapauttaminen.
Vuoden 1972 tapahtumat eivät kuitenkaan olleet ainoata olympialaisten yhteydessä nähtyä ei-valtiollisten toimijoiden poliittista vaikuttamista, eikä edes verisin yhteenotto. Olympiahumun kohdistama kansainvälinen valokeila kiihdytti poliittista liikehdintää myös neljä vuotta aikaisemmin Mexico Cityn olympialaisissa. Paikallisista ammattiliitoista ja opiskelijoista koostunut kansanrintama kritisoi alun perin kisojen järjestelyjen isoa hintalappua ja maan hallinnon poliittisten vastustajien sortoa, mutta vastakkainasettelu presidentti Gustavo Ordazin johtaman hallituksen kanssa kärjistyi lopulta kymmenen päivää ennen itse kisoja mediahuomion saattelemana. Tuolloin olympialaisten turvallisuutta takaamaan varta vasten perustettu erikoisryhmä yhdessä maan armeijan kanssa ampui satoja rauhallisia mielenosoittajia Plaza de las Tres Culturas -aukiolla maan pääkaupungissa.
Länsimaalaisille tutumpi poliittinen vaikuttaminen vuoden 1968 kisoissa liittyi Yhdysvalloissa käynnissä olleeseen kansalaisoikeuskeskusteluun ja kamppailuun tummaihoisten tasaveroisten oikeuksien puolesta. 200-metrin juoksun yhdysvaltalaiset kulta- ja pronssimitalistit Tommie Smith ja John Carlos nostivat palkintokorokkeella mustaan hanskaan puetut nyrkkinsä ilmaan kansallislaulun ajaksi. Kyseinen symboli yhdistetään kansainvälisesti solidaarisuuteen, voimaan, uhmaan ja vastarintaan: Yhdysvaltojen tuon ajan kontekstissa siis ehdottomasti kansalaisoikeusliikkeeseen.
Vähemmälle huomiolle Meksikon olympialaisissa on kisoja edeltäneen verilöylyn tapaan jäänyt tšekkoslovakialaisen voimistelijan Věra Čáslavskán palkintokorokkeella protestointi. Čáslavská käänsi palkintoseremoniassa katseensa pois nostettavasta neuvostolipusta protestiksi Prahan Keväänä tunnetun reformiliikkeen väkivaltaisesta lopettamisesta aiemmin samana vuonna.
1980-luvun jälkeen boikotit, valtioiden kisoista sulkemiset, kansalaisoikeustaistelusymbolit ja muu poliittinen agitointi kuitenkin loppui lähes seinään. Yksikään valtio ei vuoden 1988 Etelä-Korean Soulin olympialaisten jälkeen ole kisoja boikotoinut eikä joutunut niistä ulos suljetuksi ennen vuoden 2018 talvikisoja niin ikään Etelä-Koreassa, Pyeongchangissa. Samoin ei-valtiollinen poliittinen liikehdintä olympialaisissa – lukuun ottamatta vuoden 1996 Atlantan olympialaisissa paikallisen abortinvastaisen järjestön toteuttamaa yhden ihmisen tappamaa pommiattentaattia – pitkälti pysähtyi 90-luvulle.
Hiljaiselo ja merkityksen muutos: itseisarvosta instrumentaalisuuteen
Globaali poliittinen järjestelmä koki merkittäviä mullistuksia juuri samaan aikaan kun politiikka olympialaisissa hetkeksi häipyi horisontin taa. Berliinin muuri murtui syksyllä 1989, lyöden alkutahteja Neuvostoliiton ja koko siihen kytkeytyneen Itä-Euroopan valtiojärjestelmän romahtamiselle vuosikymmenen taitteessa. Fukuyama ja kumppanit toitottivat historian päättymistä ja liberalismin voittokulkua Yhdysvaltojen maailmanpoliittisen hegemonia-aseman vahvistuessa ennennäkemättömän vahvaksi.
Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmä kumottiin vuoden 1994 parlamenttivaaleihin, avoin segregaatio Yhdysvalloissa oli enää muisto vain. Demokratia ja yksilönvapaudet olivat laajentaneet alaansa tasaisesti 1900-luvun loppupuoliskolta: mahtinsa todistelemista vaikkapa sitten olympialaisissa kaipaavien diktatuurien määrä laski laskemistaan.
Vuosituhannen taitteeseen tultaessa politiikkaa olympialaisiin ajaneet prosessit olivat kuitenkin suurimmaksi osaksi tauonneet. Tarve olympialaisissa politikoinnille oli laskenut. Ei ollut geopoliittista päävastustajaa, jonka tekemisiä boikotoida milloin mistäkin syystä.
Vladimir Putinin tavoitteista Venäjän johdossa on spekuloitu vähintään vuosikymmenen ajan. Selvää lienee tässä vaiheessa se, että entisen KGB-agentin prioriteeteissa on maan sisäisen tilanteen vakaus sekä Neuvostoliiton romahtamisen aiheuttama Venäjän suhteellisen maailmanpoliittisen heikkoustilan korjaaminen. Rohkeimmat ovat vetäneet johtopäätöksiä jopa Neuvostoliiton valta-aseman palautuspyrkimyksistä sille kuuluneine alueineen.
Vielä vuonna 2008, jopa muutama vuosi sen jälkeenkin, eläteltiin toiveita Venäjän mukauttamisesta Yhdysvalta-johtoiseen globaaliin järjestykseen huolimatta George W. Bushin ja Vladimir Putinin viileähköistä väleistä 2000-luvun alkupuoliskolla. Myöhemmin Barack Obama pyrki Yhdysvaltojen presidenttinä vielä vuonna 2009 ”nollaamaan” suhteet Venäjään ja aloittamaan puhtaalta pöydältä. Tätä taustaa vasten vuoden 2014 talviolympialaisten myöntämisessä Venäjän Sotšiin ei nähty olevan kovin suurta ongelmaa, ainakaan tarpeeksi kisojen muualle siirtämiseksi. Järjestettiinhän esimerkiksi autoritäärisesti johdetussa Kiinassa kesäolympialaiset vuonna 2008 huolimatta maan ihmisoikeustilanteeseen kohdistuneesta kritiikistä.
Georgian kanssa sotiminen, Syyrian konfliktiin sekaantuminen ja viimeistään Ukrainan kriisi osoittivat, että globaaleilla areenoilla on viimeisen vuosikymmenen aikana esiintynyt ärhäköitynyt Venäjä. Valtiollisten etujen turvaamisen suhteen on aktivoiduttu niin konflikteissa, eurooppalaisten vahvasti nationalististen poliittisten elementtien tukemisessa kuin itse artikkelin aiheessa, olympialaisissa.
Viimeisten vuosien aikana valtiojohtoinen poliittinen vaikuttaminen olympialaisissa on kuitenkin esiintynyt jossain määrin eri muodossa kuin 1900-luvulla. Huolimatta jonkinasteisesta kompetenssin ja suuruuden esittelystä (Sotšin talviolympialaiset olivat kalleimmat olympialaiset historiassa, myös kesäkisat mukaan lukien) voidaan poliittisen vaikuttamisen roolin väittää muuttuneen itseisarvosta välinearvon suuntaan. Ainakin kun asiaa tarkastellaan valtiollisella tasolla.
Kylmän sodan aikainen kahden suurvallan välinen boikottinokittelu liittolaisineen oli itsessään tavoite, jolla pyrittiin viestimään suhtautumista vastustajan maailmanpoliittisiin toimiin. Venäjän toiminta Sotšin talviolympialaisissa taas voidaan nähdä tapana ansaita ja ostaa hyväksyntää ennen sotatoimia lähialueilla. Olympialaisten myöntäminen on historiallisesti niiden poliittisuudesta huolimatta nähty osoituksena kyvystä vähintään toimia kansainvälisen yhteisön kunniallisena jäsenenä. Osoituksena, jota Venäjän voidaan nähdä käyttäneen kisoja ja niiden myöntämistä seuranneiden sotilasoperaatioiden aiheuttaman arvostelun pienentämiseen.
Toinen esitetty ajatuslinja näkee erityisesti Sotšin olympialaiset yhtenä keinona ja mahdollisuutena paikata Putinin kansansuosiota, joka koki hienoista laskua maan talouskasvun vääjäämättä hidastuessa ja miinuksen puolella sahatessa. Kisojen käyttäminen tässä tarkoituksessa on niin ikään instrumentaalista: ne toimivat välineenä parantaa hallinnon poliittista asemaa. Samankaltaisia odotuksia lienee ollut myös Brasilian hallinnolla vuonna 2016, jolloin Etelä-Amerikan suurin valtio isännöi kesäolympialaisia Rio de Janeirossa. Olympialaisten rakennusurakoihin kytkeytynyt laaja korruptioskandaali kuitenkin piti huolen, että vaikutus talousongelmaisen Brasilian hallinnon poliittiseen suosioon oli lähinnä negatiivinen.
Samoin olympialaisissa poliittista vaikuttamista on tuoreesti harjoittanut Pohjois-Korea. Juuri loppuneissa Etelä-Korean Pyeongchangissa järjestettyjä talviolympialaisia edelsi kahden mainitun Korean välinen dialogi, jonka lopputuloksena maat muun muassa osallistuivat kisoihin yhteisellä naisten jääkiekkojoukkueella. Siinä missä aiheellista kritiikkiä on nostattanut esimerkiksi Pohjois-Korean hallitsijan, Kim-Jong Unin siskon saama osin imarteleva mediahuomio, ei poliittisen vaikuttamisen instrumentaalista luonnetta voi kiistää. Pohjois-Korea tuskin elätteli toiveita ylivertaisuutensa osoittamisesta merkittävällä mitalisaaliilla jo yksin kokonsa vuoksi, mutta eristäytynyt ja eristetty ydinasetta havitteleva valtio käyttää hanakasti jokaisen mahdollisuuden helpottaa sen tukalaa ja osin epätoivoista selviytymistaistelua diplomatian keinoin.
Olympialaisten päätyttyä viriteltiin käyntiin jopa kahden Korean välistä rauhankonferenssia rauhansopimuksen aikaansaamiseksi. Kirjoittamishetkellä puuhataan Pohjois-Korean johtajan Kim-Jong Unin ja Yhdysvaltain tuoreen presidentin, Donald Trumpin tapaamista. Kyseessä olisi ensimmäinen kerta kun kyseisten maiden valtionpäämiehet tapaavat tai edes suoraan puhuvat.
Urheilua ja kenties kaikista eniten juuri olympialaisia on käytetty häikäilemättömästi omien poliittisten tarkoitusperien ajamiseen niin valtio- kuin ryhmätasolla. Boikotoinneista terrorismiin ja poliittisen goodwillin keräämisestä kansalaisoikeuksiin, ovat keinot olleet moninaiset ja vaikuttajat vielä moninaisemmat. Valtiotasolla poliittisen vaikuttamisen intensiteettiä olympialaisissa näyttää ainakin jollain tasolla säätelevän maailmanpoliittisen tilanteen kireys. Kylmän sodan aikaisessa kaksinapaisessa maailmanjärjestyksessä hegemoniasta kamppailleet suurvallat pyrkivät kaikin mahdollisin keinoin saavuttamaan edes henkisen yliotteen kilpakumppanistaan. Toisen navan kadottua myös poliittisen vaikuttamisen intensiteetti laski huomattavasti – vain kokeakseen renessanssin myöhemmin, kun aiemman suurvallan perillinen on pyrkinyt takaisin jaloilleen.
Ei-valtiollisten instituutioiden kohdalla poliittinen vaikuttaminen ei sen sijaan ole noussut valtiollisen vaikuttamisen tapaan. Globaaleiksi mielletyt universaalit normit, kuten ihmisoikeudet ja tasa-arvo lain edessä, ovat yhä enenevissä määrin täytetty ympäri maailman osana demokratian ja yksilönvapauksien leviämistä. Samanlaista tarttumapintaa ja kohdeyleisöä oikeuksien puolesta protestoinnille ei siis ole, vaikka esimerkiksi Kiina ja Venäjä ovatkin saaneet kritiikkiä vähemmistöjen kohtelusta järjestämiensä olympialaisten yhteydessä.
Olympialaisten räikeä poliittinen hyväksikäyttö on ainakin valtiotasolla tehnyt paluun parinkymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen. Vuosikymmenien vapauskehityksen myötä yksilönvapaudet ja demokratia ovat niin ikään pitkästä aikaa vähentyneet viimeisimpien vuosien aikana. Mikäli maailmanpoliittinen kilpailuasetelma kiristyy ja tasoittuu entisestään esimerkiksi Kiinan noustessa kamppailemaan Yhdysvaltain kanssa hegemoniasta, voi boikotteja, imagon kiillotusta ja protesteja olympialaisissa odottaa vastakin.
