Teksti: Carlos Lievonen
Kuva: Unsplash
Jussi Jalonen: Ayn Rand: Kapitalismin valtiatar, Gaudeamus, 2019.
Ayn Rand (1905-1982) on aikamme merkittävimpiä filosofisia vaikuttajia ja yksi Yhdysvaltain luetuimmista kirjailijoista. Usein kuulee sanottavan, että Randin Atlas Shrugged on Raamatun rinnalla tärkein kirja yhdysvaltalaisessa politiikassa. Rand on siis ymmärrettävästi polarisoiva hahmo, ja hänen ideoitaan on sekä syytetty vuoden 2008 finanssikriisin aiheuttamisesta että manattu apuun sen toistumisen välttämiseksi. Kirjailija ja itseoppinut filosofi ylisti kapitalismia ainoana moraalisesti hyväksyttävänä talousjärjestelmänä ja korosti ennen kaikkea yksilönoikeuksia ja egoismia kollektivismin ja altruismin kustannuksella. Rand on ollut tärkeä taustavaikuttaja oikeistopolitiikassa, markkinaliberalismissa ja akateemisen taloustieteen käännekohdassa. Hänen vaikutuksensa on edelleen vahva ja ulottuu radikaaleista marginaaliryhmistä useiden maiden kansanedustajiin ja johtajiin.
Suomessa Rand on vähemmän tunnettu, vaikka meiltäkin löytyy häntä inspiroivana esikuvanaan pitäviä yksilöitä, kuten esimerkiksi liikemies Björn Wahlroos. Randin rakastetuin, vihatuin ja paksuin kirja, pääteos Kun maailma järkkyi (edellä mainittu Atlas Shrugged) julkaistiin suomeksi vasta äskettäin, vuonna 2017 (alkuperäisteos ilmestyi 1957) ja on siitä lähtien pitänyt suhteellisen matalaa profiilia. Kirjailijasta ja filosofista itsestään on kirjoitettu useampia kirjoja englanniksi, mutta hänen nimensä ympärillä käydään kiivasta ideologista kamppailua, eikä luotettavan teoksen löytäminen ole helppoa. Jussi Jalosen uuden elämänkerran Ayn Rand: Kapitalismin valtiatar (Gaudeamus, 2019) myötä suomenkielisille lukijoille on nyt tarjolla erinomainen johdatus Randin elämään, ajatusmaailmaan ja poliittiseen vaikutuspiiriin. Laaja-alainen teos ei nimittäin ole ainoastaan elämänkerta eikä edes keskity Randin elämänvaiheisiin, vaikka ne toimivat siinä punaisena lankana. Kyseessä on katsaus kapitalismin valtiattaren laajempaan vaikutuspiiriin, uusliberalismiin sekä amerikkalaisen oikeistoon, joihin Randin ajattelu onkin oivallinen tienviitta.
Ayn Rand syntyi vuonna 1905 Venäjällä ja sai 12-vuotiaana kokea omakohtaisesti vallankumouksen myllerrykset, kun hänen isänsä liike kansallistettiin ja perhe joutui ensimmäistä kertaa näkemään nälkää ja kokemaan turvattomuutta. Vallankumouksen tuloksena Venäjän miesvaltaisten yliopistojen ovet avattiin kuitenkin myös naisille, ja Rand oli ensimmäisiä naisopiskelijoita, jotka pääsivät nauttimaan tasa-arvoisemmasta koulutuksen tarjonnasta. Opinnoissaan hän tutustui muun muassa suurimpaan ihailunkohteeseensa Aristoteleeseen sekä arkkiviholliseensa Platoniin. Randin sanotaan jo ennen yliopistoon siirtymistään oppineen arvostamaan järkeä ihmisen korkeimpana hyveenä, ja aristoteelinen empirismi ja logiikka innostivat häntä läpi elämän. Platonin idealismi, jonka katsotaan usein olevan aristoteeliselle maailmankuvalle vastakohtainen, merkitsi Randille halveksuttavaa, epärationaalista suhtautumista todellisuuteen. Eikä Platon suinkaan ollut ainoa filosofi, johon Rand suhtautui tympeästi. Yliopistossa Rand tutustui myös Nietzscheen, jonka hän myöhemmin hylkäsi huonona vaikutteena. Nietzsche on kuitenkin hyvä mainita, sillä monet hänen kuuluisimmista ideoistaan, kuten ajatukset yli-ihmisestä ja vallantahdosta, sellaisina kuin Rand ne ymmärsi, ovat selvästi värittäneet Randin omaa ajatusmaailmaa.
Vuonna 1925 Rand kävi sukuvierailulla Yhdysvalloissa ja päätti seuraavana vuonna jäädä ja asettua maahan asumaan. Hän aloitti kirjoittajan uransa elokuvakäsikirjoittajana Hollywoodissa. Käsikirjoituksien lisäksi Rand kirjoitti romaaneja, joista The Fountainhead ja Atlas Shrugged ovat parhaiten tunnetut suurmenestykset. Pari kiteyttää myös äärimmäisen hyvin Randin elämänkatsomuksen ja filosofian, niin kutsutun objektivismin.
Rand nimesi filosofisen kantansa objektivismiksi, koska se käsittelee oman määritelmänsä mukaan objektiivisia totuuksia. Filosofisen systeemin perustana on ajatus ihmisestä rationaalisena olentona, jolla on pääsy tietoon maailmasta sellaisena kuin se objektiivisesti katsottuna todella on. Myös etiikka kumpuaa Randin mukaan objektiivisista totuuksista. Ainoa eettinen sääntö Randin etiikassa määrää ihmisiä toimimaan rationaalisesti luonnon mandaattien mukaisesti ja kasvattamaan omaa iloa ja elinvoimaansa. Jokaisen yksilön kuuluu ylläpitää egoistisesti vain ja ainoastaan omaa elämäänsä, sillä se on rationaalista. Avun odottaminen toisilta on Randin mukaan moraalitonta, ja koska objektivismin keskiössä on altruismin kieltäminen ja sen pitäminen moraalittomana, pidetään siinä myös valtion järjestämiä yhteistyön ja vastavuoroisen palvelemisen muotoja halveksittavina. Randilaiset eivät tunnu huomioivan uusintakaan sosiaalipsykologista ja antropologista tutkimusta, jonka mukaan altruismi on luonnollinen osa ihmisyyttä, vaan uskovat sen olevan yhteiskunnallisten valtasuhteiden synnyttämä epärationaalinen ja epäeettinen vaade. Luonnollinen jatke tällaiselle katsomukselle on tietenkin mahdollisimman pienen valtion ylläpitämän laissez-faire -kapitalismin kannattaminen. Tästä tulokulmasta Rand osallistui ajoittain kiivaastikin aikansa politiikkaan ja yritti saada vasemmiston ymmärtämään kapitalismin hyveitä ja samalla oikeiston ymmärtämään hänen oman filosofiansa ylivoimaisuutta ideologisessa piirissään.
Rand on ymmärrettävästi polarisoiva hahmo, mutta Jalonen navigoi kiitettävästi Randin vaikutuspiiriä olematta korostetun kriittinen tämän kärkevimpiäkään ajatuksia kohtaan. Jalonen osaa kuitenkin huomauttaa niiden ristiriitaisuuksista. Ja ristiriitaisuuksia kyllä löytyy, etenkin kun siirrytään teoriasta todellisia maailmantapahtumia koskeviin kannanottoihin. Jalonen jopa toteaa, että “Rand ei olisi ollut Rand”, ellei hän olisi Vietnamin sodan loppumainingeissa vastustanut kutsuntapakolaisten armahtamista, vaikka oli aikaisemmin hyökännyt ankarasti kutsuntoja vastaan ja julistanut asevelvollisuuden merkitsevän valtion monopolia yksilön elämään.
Rand ei olisi ollut Rand, ellei hän olisi kääntynyt toistuvasti omaa periaatettaan vastaan. Käytännön tilanteet vaativat joskus täysin ymmärrettävistä syistä teoreetikoita tekemään poikkeuksia vakaumuksiinsa, mutta Randin kohdalla edes teoriat eivät nauti kovin suurta kunnioitusta, ainakaan filosofian alalla. Syynä eivät ole ainoastaan poliittiset erimielisyydet, vaan sen taustalle rakennettu hutera filosofinen tönöhökkeli, jossa tehdään useita turhan itsevarmoja oletuksia nojautumalla ”itsestäänselvyyksiin”. Jalonen ei erityisemmin paneudu Randin filosofiseen systeemiin kokonaisuudessaan, mikä on täysin ymmärrettävä aihepiirin rajaus. Filosofiasta ja myötähäpeän tuntemisesta kiinnostuneet voivat lukea esimerkiksi Randin ideologisen perillisen Leonard Peikoffin teoksen Objectivism: The Philosophy of Ayn Rand. Teos ei luonnollisesti ole kriittinen opinäitiään kohtaan, mutta jos lukija todella on filosofiasta kiinnostunut ja tietää edes joitakin perusasioita, tulevat elegantisti esitetyn rakennelman heikot kohdat esiin kuin itsestään.
Objektivismiin suositellaan kuitenkin useimmiten tutustumaan Randin romaanien kautta, ja ne ovatkin täynnä tarinankerronnan ja dialogin sekaan ripoteltua teoriaa. Jakauma romaanien ihailijoiden ja niistä piittaamattomien välillä korreloi vahvasti lukijoiden poliittisen vakaumuksen kanssa. Yleisin kritiikki romaaneja kohtaan koskee juuri niiden tarinankerrontaa, joka tuntuu jäävän usein ideologisten saarnojen jalkoihin.
Oli miten oli, objektivismin hyveet tulevat parhaiten esiin Randin päähenkilöiden yli-inhimillisessä luonteessa. Kuten edellä mainittiin, Rand oli pitkään Nietzschen suuri ihailija ja viljeli romaaneissaan yli-ihmisen ajatusta vahvojen miespäähenkilöiden muodossa — nimenomaan miesten; naisille on Randin katsomuksessa varattu lähinnä alisteinen paikka vahvan miehen tukihenkilönä ja ihailijana. Randin romaanien päähenkilöt ovat luojansa ihanteiden mukaisesti tinkimättömiä egoisteja ja individualisteja, mutta ennen kaikkea he ovat esimerkkejä täysin rationaalisista luovista neroista, joiden harteilla moderni maailma lepää. Rand uskoi poikkeuksellisen lahjakkaisiin yksilöihin, joilla on erityisen paljon luomisvoimaa ja tahtoa. Näiden ihmisten täytyy Randin smithiläisen filosofian irvikuvan mukaan toimia mahdollisimman egoistisesti, mikä ei ole ainoastaan rationaalinen ja moraalinen tapa elää, vaan myös edistää parhaalla tapaa yhteistä hyvää. Randin vihaama kollektivismi, jossa yksilöt uhrautuvat toisilleen yhteistä hyvää havitellessaan, on hänen mukaansa kaiken pahan alkuperä ja on johtanut niin reaalisosialismin kuin natsismin painajaisskenaarioihin.
Muistan vuosia sitten ensi kertaa Randista kuultuani tahtoneeni lukaista jonkin hänen lyhyemmistä kirjoistaan. Hän tuntui hahmona niin groteskilta, että oli pakko selvittää mistä on kyse. Tehtävä osoittautui vaikeammaksi kuin osasin kuvitella. Rand on Yhdysvalloissa äärimmäisen suosittu kirjailija, eikä amerikkalaisella kulttuurilla yleensä ole ongelmia levittäytyä yleismaailmallisesti, mutta Randin kirjoja oli kaupunginkirjastossa vain yksi kappale, eikä suomennoksia ole vieläkään olemassa kuin kaksi (toinen vieläpä vain 26-sivuinen käännös Portti-scifilehdessä). Toisaalta on täysin ymmärrettävää, etteivät Randin ajatukset ole saaneet suurta kaikupohjaa Suomessa tai missään yhdysvaltalaisen poliittisen diskurssin ulkopuolella.
On myös huomioitava, ettei Rand ole ollut Yhdysvalloissa nauttimastaan kuuluisuudesta huolimatta niin välttämätön tekijä esimerkiksi uusliberalismin synnyssä, kuin usein annetaan ymmärtää. Kuten Jalonenkin huomauttaa, on Rand lähinnä ollut popularisoija ja aktivisti. Hänen teoreettinen panoksensa ei ole läheskään niin tärkeä kuin hänen symbolinen statuksensa amerikkalaisen libertarismin ja laajemman oikeiston identiteetin muodostumisessa. On mahdotonta sanoa, onko juuri Rand vaikuttanut esimerkiksi Ronald Reaganin tai Björn Wahlroosin ajatusmaailmoihin kovinkaan paljon, vai olisiko sama maailmankuva levinnyt maailmalla myös ilman Randin panosta.
Objektivismi on perinpohjaisen amerikkalainen filosofia, joka iskee voimakkaasti yhdysvaltalaiseen kulttuuriin siitä ymmärrettävästä syystä, että maassa on jo useamman sukupolven ajan kytenyt muun muassa amerikkalaisen unelman mytologia sekä usko kapitalismiin ylivertaisena kehityksen ja vapauden suunnannäyttäjänä. Rand olisi kuitenkin itse kammoksunut suurinta osaa niistä yhteyksistä, joissa hänen nimeään on ylistetty – ateisti Randin filosofiaa katsovat seuraavansa sekä evankeliset kristityt että Anton LaVeyn Saatanan kirkon jäsenet – mutta menestys ja näkyvyys populaarikulttuurissa on vääjäämättä johtanut objektivismin puhtaiden opinkappaleiden turmeltumiseen.
Jalosen teos on mielenkiintoinen tapa lähestyä Randia ja hänen ideologista perintöään. Olipa Randista, egoismin eettisyydestä ja kapitalismista mitä mieltä tahansa, hänen oppinsa ovat oleellinen avain lukemattomien yksilöiden arvomaailmaan ja ehkä jopa poliittisen todellisuutemme ymmärtämiseen. Jotta valtiatarta voi parhaansa mukaan palvella, täytyy hänet tuntea. Sama pätee vallasta syöksemiseen.
