Vapaakauppa on maailmalla muutamien viime vuosien aikana ollut navakassa vastatuulessa. Sille hanakasti vaihtoehdoksi tarjotut protektionistiset suojatullit kuitenkin vain pahentavat taloudellista tilannetta pitkällä aikavälillä sekä kotimaan että ulkomaiden kansalaisille. Niin Suomen kaltaisten sekatalouksien kuin lopulta myös massiivisten Amerikan Yhdysvaltojen osalta. Onkin siis aika apologialle, puolustuspuheelle vapaakaupan puolesta.

Teksti: Julius Lehtinen
Kuvitus: Vilma Puttonen

Yhdysvallat, maailman viime vuosikymmenien kiistaton hegemoni, virittelee parhaillaan protektionismihenkisiä tuontitulleja muun muassa teräkselle ja alumiinille suojellakseen omaa auringonlaskun lailla hiipuvaa raaka-ainetuotantoaan. Euroopan unioni uhkasi asettaa vastatariffeja Yhdysvaltoja kohtaan, mikäli nämä sisällyttäisivät EU:n tullien piiriin. Ilmassa on aitoa kauppasodan tuntua, kun Kiina vastaa Yhdysvaltain sille asettamiin terästulleihin nostamalla sianlihan ja viinin tariffit 25% tasolle – ja nokittelu jatkuu.

Miksi lähihistoriassa vapaakaupan vääjäämättömänä puolestapuhujana (ainakin muiden valtioiden talouksiin) esiintynyt Yhdysvallat on näin äkkijyrkkään kääntänyt kurssinsa päinvastaiseksi? Miten kurssi käännetään takaisin ja miksi se edes pitäisi? Kysymyksiin vastataksemme on tehtävä sukellus protektionistisen talouspolitiikan vaikutuksiin, taloudelliseen globalisaatioon, sen häviäjiin ja sen haittapuolien negatoimiseen.

Maailmaa määrittäneistä globaaleista kehityskuluista artikkelin kannalta merkittävin on viimeisten vuosikymmenten vääjäämätön taloudellisen globalisaation eteneminen. Bretton Woodsista GATT-sopimukseen ja Maailman kauppajärjestöön, ovat poliitikot länsimaissa tai niiden painostuksesta poistaneet keskinäisiä tulleja sekä vapaakauppaa estäneitä asetuksia. Taustalla olevia vapaakaupan hyötyjä on taottu päähämme ylhäältä, alhaalta ja sivuilta: kuulemma kaupan vapauttaminen hyödyttää kaikkia ja on moraalisesti sekä eettisesti oikein – uusliberalismin hengessä. Ja totta se onkin. Ainakin ensimmäinen osa, moraali ja etiikka kun valitettavasti ovat kovin subjektiivisia. Taloustieteellisessä jargonissa väittämän todeksi tekemää mekanismia kuvaamaan käytetään käsitettä suhteellinen etu. Sen mukaan valtioiden kannattaa erikoistua sellaiseen tuotantoon, jossa se on tehokkain, ja vaihtaa tuotantoaan vapaasti muiden valtioiden tuotantojen kanssa. Tuloksena syntyy suurempien tuotantotehokkuuksien myötä enemmän tuotantoa ja näin hyvinvointia. Myös ekonomistien valtavirta on asiasta ja näin vapaakaupan eduista kovin yksimielinen.

Samat takojat kuitenkin aggregaattitasolla peuhatessaan harvemmin alleviivaavat yllä kuvaillun kehityksen etenkin yksilötasoisia haittapuolia. Länsimaiden kontekstista puhuttaessa sellainen on kiistämättä ja osin tarkoituksellisenakin seurauksena alkutuotannon siirtyminen kolmanteen maailmaan – jossa vähäisimpien tuotantokustannusten myötä on suhteellinen etu kyseisessä tuotannossa. Länsimaiden päässä tuotannon siirtyminen tarkoittaa katoavia työpaikkoja, olkoonkin että vapaakaupan myötä usein korvaavia työpaikkoja syntyy muille toimialoille jopa enemmän kuin niitä katoaa. Suljetun tehtaan paperikoneen hoitajaa tuskin kuitenkaan lohduttaa vapaakaupan keskiarvollinen positiivinen vaikutus ostovoimaan, kun oma ostovoima on tuhoutunut työpaikan menetyksen myötä.

Mikä traagisempaa, samaiset haittapuolien korostamatta jättämiset ovat heijastuneet myös viime vuosikymmenien politiikkaan: harvassa ovat ne valtiot, jossa tyhjän päälle jääneitä yksilöitä pyrittiin tietoisesti uudelleenkouluttamaan uusille aloille ja aktiivisesti auttamaan takaisin leivän syrjään kiinni. Vapaakauppa hyödyttää sinuakin, he sanoivat, kun leivän pöytään tuonut autotehdas siirsi toimintansa Meksikoon. Kenties tunnetuin graafinen esitys yllä kuvattujen haittapuolien laajuudesta on serboamerikkalaisen ekonomistin, Branko Milanovićin elefanttikäyränä tunnettu kuvaaja, jossa havainnollistetaan länsimaisen keski- ja työväenluokan pudonneen tulojen kasvamista mitatessa joukosta viime vuosituhannen loppupuolelta lähtien. Kaikkien tulodesiilien tulot ovat kasvaneet radikaalisti länsimaiden alempia tuloluokkia vastaavia desiilejä lukuunottamatta. Vaikka kuvaajaa ei pelkästään voi asettaa vapaakaupan niskoille, selittyy varmasti ainakin osa merkittävästä kuopasta globalisaation haittapuolilla länsimaisille työntekijöille.

”On kuitenkin hyvinkin mahdollista saavuttaa vain vapaakaupan edut ja minimoida kiistattomat haittapuolet.”

Ymmärrettävästi epätoivon ja pahan olon on kanavoiduttava johonkin. Yleensä paine kohdistuu vallassa oleviin päättäjiin, niin tälläkin kertaa. Niin mediatilassa liikkuva maalaisjärki kuin lukuisat tutkimukset ovat liittäneet länsimaisen populismin – oikeisto- ja vasemmistoversioineen – nousun alempien tuloluokkien taloudellisiin vaikeuksiin, joka saavutti varsinkin Yhdysvalloissa kriittisen pisteen vuoden 2016 vaaleissa.

Miksi kyseistä ahdinkoa on usein pyritty lievittämään juuri protektionistisin konstein? Mikä tekee siitä niin houkuttelevan, oli kyse Donald Trumpin ilmentämästä oikeistopopulismista tai Bernie Sandersin vasemmistopopulismista? Selityksen löytämiseksi on jälleen viivähdettävä taloustieteen käsitteistön maailmassa. Kansainvälisen kaupankäynnin voi ajatella olevan eräänlainen peliteoreettinen malli, tietynlainen klassinen vangin dilemma, jossa osallistujien yhteistappiot ovat pienimmät, kun kaupankäynti on vapaata. Jos valtiot tekevät yhteistyötä, kaikki hyötyvät verrattuna tilanteeseen, jossa kumpikaan ei tee yhteistyötä. Oman edun tavoitteluun ja yhteistyön hylkäämiseen on kuitenkin insentiivi: mikäli toimit itsekkäästi mutta muut eivät, saavutat itsellesi isomman voiton kuin jos olisit tehnyt yhteistyötä.

Yksinkertaistetusti siis vapaan kilpailun kaupankäynnissä kahden eri maalaisen, mutta muuten identtisten yritysten tuottojen tulisi jakautua tasan. Valtion on kuitenkin mahdollista tukea omaa yritystään esimerkiksi yritystuilla tai haitata toisen valtion yrityksen toimintaa erilaisilla tulleilla. Tällöin protektionististen toimien valtion yritys saavuttaa paremman tuloksen ja isomman osan markkinoista, siis hyötyy taloudellisesti, mikäli toinen valtio ei vastaa omilla tariffeillaan ja toimillaan. Vastaavasti yhden valtion toimiessa protektionistisesti on toisellakin valtiolla insentiivi toteuttaa vastaavia politiikkatoimia vahingon mitätöimiseksi. Kauppasodaksi kutsuttu kierre, jossa nokitetaan aina vain edellistä radikaalimmalla vastaavalla toimenpiteellä, päätynee jossain vaiheessa uuteen tasapainoon, mutta lopputulos on keskimäärin kunkin valtion kansalaisille komparatiivisesti heikompi kuin se vapaan kaupan tuloksena olisi.

Heikompi uusi tilanne on yllä kuvattujen toimenpiteiden taloudellisten vaikutusten myötä. Esimerkiksi tuontitulleja asettamalla tullattavan tuotteen tarjonta protektionistisen valtion markkinoilla vähenee. Tarjonnan väheneminen taas johtaa tuotteen hinnan nousuun. Mikäli tulli on asetettu esimerkiksi teräkselle, johtaa kotimaisen teräksentuotannon tulleilla suojaaminen kaiken terästä hyödyntävän tuotannon tuotteiden ja palveluiden hinnan nousuun kotimaassa. Näin ollen suojatullit tarkoittavat koko väestön keskimääräisen ostovoiman heikentämistä, kun samoilla tuloilla saadaan pienempi määrä kallistunutta hyödykettä. Samoin se tarkoittaa yleensä työpaikkojen vähempää nettomäärää, kun terästeollisuuteen luodut työpaikat eivät riitä korvaamaan kallistunutta terästä käyttävien yritysten vähentyneitä työpaikkoja. Kotimaisen yrityksen suoran tukemisen kuittaavat veronmaksajat, mikä jo ilman välikäsiä vähentää yhteiskunnan ostovoimaa käteenjäävien tulojen vähetessä korkeampien verojen myötä.

Vapaakauppa siis tuo kiistattomia hyötyjä, mutta toisaalta myös kurjistaa osan toimeentuloa – aiheuttaen laajenevan poliittisen vastaiskun toimeentulonsa menettävien katkeroituessa ja “poliittisen eliitin” pysyessä välinpitämättömänä yhä uusien tuotantoalojen siirtyessä kolmanteen maailmaan. On kuitenkin hyvinkin mahdollista saavuttaa vain vapaakaupan edut ja minimoida kiistattomat haittapuolet. Kuten yllä todettiin, protektionistiset talouspoliittiset liikkeet harvoin ovat kannattavia edes niitä tekevän valtion kansalaisille pitkällä aikavälillä, ainakaan jälkiteollistuneessa länsimaisessa kontekstissa.

”Pareto-parannukseksi kutsutaan sellaista toimenpidettä, jonka tehdessä ainakin yksi ihminen hyötyy ilman että kukaan muu häviää tai menettää asemiaan.”

Protektionismi näyttäytyykin helposti työpaikkansa taloudellisen globalisaation ja vapaakaupan etenemisen myötä menettäneelle nopeampana ja varmempana parannuksena juuri hänen elinoloihinsa ja juuri nyt, huolimatta sen pidempiaikaisista tai koko yhteiskuntaa koskevista vaikutuksista. Kääntäen aiemmasta esimerkistä: protektionismin myötä oman tehdastyön saaminen takaisin on yksilötasolla isompi, nopeampi ja selkeämpi parannus elintasoon kuin keskimääräisen ostovoiman nousu – sitten jos joskus löydät uusia töitä. Etenkin jos sosiaaliset turvaverkot valtiotasolla ovat olemattomia, on uudelleenkouluttautuminen kallista ja toimeentulo epävarmaa. Motivaationa protektionistisille toimille kenties toimiikin usein keskimääräisen ostovoiman lisäämisen sijaan taloudellinen ahdinko ja sen pitkäkestoisuudesta johtuva katkeruus, joita pyritään helpottamaan keinolla millä hyvänsä, vaikka se olisikin muilta pois – tai kenties juuri siksi.

Muitakin keinoja onneksi löytyy, ja juuri nämä keinot tekevät vapaakaupasta tietyllä tavalla toteutettuna mieluisen muillekin kuin Suomen kaltaisille pienille vientivetoisille avotalouksille. Yhdeksi tehokkaimmista välineistä vapaakaupan hyötyjen realisoimiseen ja haittojen minimoimiseen on nimittäin todettu pohjoismainen hyvinvointivaltio tai ainakin kyseisessä valtiomallissa merkittävänä tekijänä toimiva jo mainittu sosiaalinen turvaverkko.

Lainataksemme jälleen taloustieteen termistöä: Pareto-parannukseksi kutsutaan sellaista toimenpidettä, jonka tehdessä ainakin yksi ihminen hyötyy ilman että kukaan muu häviää tai menettää asemiaan. Kun tällaisia toimenpiteitä ei enää ole mahdollista tehdä, on kyseessä Pareto-tehokas tilanne. Pareto-tehokkuus rajaa kuitenkin mahdollisia politiikkatoimia kenties liikaakin, sillä nykyisissä yhteiskunnissa puhtaat Pareto-parannukset on pitkälti tehty. Artikkelin kannalta sopivampi, Pareto-tehokkuuden käsitteestä johdettu määritelmä onkin niin kutsuttu Kaldor-Hicks -tehokkuus. Perusperiaate on muuten sama kuin Pareto-tehokkuudessa, mutta Kaldor-Hicks -tehokkuudessa asemaansa parantaneet kompensoivat häviäjille siten, että kenenkään tilanne ei huonone. Kyseinen ehto mahdollistaa laajemmat toimet, edellyttäen kuitenkin, että voittajat saadaan suostumaan kompensaatioon.

Käytännön sovelluksia Kaldor-Hicks -tehokkaista politiikkatoimista voi katsoa olevan esimerkiksi korkeampi, progressiivinen verotus, jolla tuetaan vapaakaupan melskeissä työttömäksi jääneiden toimeentuloa ja uudelleenkouluttautumista muuttuneeseen tilanteeseen. Sosiaalinen turvaverkko vähentää ja lyhentää kitkatyöttömyyttä, minkä avulla työpaikkansa tuotantorakenteen muutoksen myötä menettänyt pääsee helpommin ja vaivattomammin jälleen leivän syrjään kiinni. Tämä mahdollistaa vapaakaupan tuoman keskimääräisesti paremman toimeentulon saavuttamisen ilman, että globalisaation myötä toimeentulonsa menettävät jäävät pysyvästi taloudelliseen ahdinkoon. On siis syntynyt (lähes) Kaldor-Hicks -tehokas parannus, kun vapaakaupan myötä kohonnut keskimääräinen tulotaso hyödyttää suurinta osaa, ja hyötyjien progressiivisella verotuksella estetään haittapuolista kärsivien tilanteen radikaali huonontuminen.

”Helpotusta oli saatava ja pian, nopeimmaksi ja mieluisimmaksi keinoksi siihen katsottiin tappiollisten tehtaiden tukeminen protektionistisin keinoin.”

Empiirisesti on havainnoitavissa, että aiemmin mainittu osin taloudellisesta ahdingosta kumpuava ja paljon parjattu populismikehitys ottaakin varsin erilaisia muotoja riippuen valtiosta ja sen kontekstista erityisesti vapaakaupan suhteen. Kaikkia valtioita ei näin voida asettaa samalle viivalle yllä luotuun havainnollistamisen vuoksi yliyksinkertaistettuun peliteoriakehikkoon. Jos ajatellaan kotimaista politiikkaa, on esimerkiksi populistiseen viitekehykseen usein asetettu perussuomalaiset profiloitunut 2010-luvulla taloudellisissa kysymyksissä nimenomaan perustoimeentulon ja heikommassa asemassa olevien taloudellisen tilanteen parantajana. Usein kansainvälisessä vertailussa pannaan merkille sen omintakeinen vasemmistoviritteinen talouspolitiikka.

Samoin Norjassa osin kyseenalaisestikin populistipuolueeksi haukuttu Edistyspuolue on markkinaorientoituneisuudestaan huolimatta sitoutunut hyvinvointivaltioon ja valtion takaaman toimeentulon säilyttämiseen. Pohjoismaisessa, kovin vakautuneessa hyvinvointivaltiokontekstissa globalisaation ja vapaakaupan myötä heikompaan asemaan jääneiden etuja puolustavat instanssit ovatkin usein protektionismin sijaan pyrkineet turvaamaan sosiaalisten turvaverkkojen säilymisen, ainakin riittävissä määrin. Toisena komponenttina samaiset puolueet Pohjoismaissa ovat yhdistäneet tiukan suhtautumisen maahanmuuttoon, mikä toisaalta puolueiden argumentaatiossa kietoutuu ainakin löyhästi kyseisten turvaverkkojen eheänä säilyttämiseen ja riittävyyteen.

Kontrastiksi taas esimerkiksi Yhdysvalloissa Donald Trumpin vaalikampanjassa materialisoituneet oikeistopopulistiset tendenssit pitivät protektionismia keskeisenä viestilleen: kuolevaa hiili- ja terästeollisuutta keskilännen ruostevyöhykkeellä oli tuettava keinotekoisesti, vaikka sitten tariffeilla. Helpotusta oli saatava ja pian, nopeimmaksi ja mieluisimmaksi keinoksi siihen katsottiin tappiollisten tehtaiden tukeminen protektionistisin keinoin. Samansuuntainen painotus oli myös vasemmistopopulismiin asemoitavalla Bernie Sandersilla demokraattipuolueen esivaalissa: vapaakauppa on vienyt pois tuhansia työpaikkoja maan tehtaiden siirtyessä, ja asianlaita on korjattava. Merkillepantavaa tosin on Bernie Sandersin protektionismin rinnalle tuoma sosiaaliturvan laajennuspyrkimys.

 

Yhdistävänä tekijänä yllä kuvatuissa oikeistopopulistisissa liikkeissä toimii erittäinkin kriittinen suhtautuminen maahanmuuttoon. Ero painotuksessa näkyy heidän aiheuttaman uhan laadussa: sosiaalisten turvaverkkojen kannattajien piirissä huoli on kyseisten verkkojen kestävyydestä. Protektionistihenkisessä kontekstissa suurin uhka on työpaikkojen valumisessa maahanmuuttajien käsiin.

Syitä eriävälle kehitykselle voi hakea vaikkapa Yhdysvaltain historiasta vapaan markkinatalouden henkisenä johtajana ja kylmän sodan synnyttämästä epäluulosta kaikenlaisen vasemmistohenkisen hyvinvointivaltiojärjestelyn suhteen, tai sitten Suomen ja Yhdysvaltain mittavista eroavaisuuksista kokoluokassa ja siten valmiuksissa vapaakauppaan suhtautumiseen. Yhtä kaikki, vaikka protektionismi saattaa näyttää oikotieltä onneen, ei se loppujen lopuksi ole kestävä järjestely tai ylipäätänsä kansallisvaltioiden tai yhteiskuntien elintason nousua tukevaa politiikkaa alati globalisoituvassa maailmassa.