Teksi: Eero Lipponen
Kuva: Pixabay

Lapsuudenkuvia Puruveden rannalta on Eero Lipposen kirjoittama lyhyt tekstisarja. Pienet mökkimaisemaan sijoittuvat “ajatuskuvat” ja tuokiokuvaukset lähestyvät teemoja muistamisen logiikasta miehiseen ahertamiseen ja tarinoiden merkityksestä leikkimisen riemuun. Lipposen fragmenttisarjan kaksi ensimmäistä osaa – Mökkitie ja Vanha piha – ovat julkaistu täällä. Loput sarjan teksteistä julkaistaan Tutkaimessa kesän edetessä.

Laituri

Ilman anteeksiantoa ja vapautusta tekojemme seurauksista toimintakykymme rajoittuisi yhteen ainoaan tekoon, josta emme koskaan toipuisi.

–  Hannah Arendt, Vita activa

 

Lapset ovat destruktiivisia. Heidän ilonsa on tuhoamisessa, kun maailman kestävyys ja aikuisten kokemus asetetaan leikkivasaraa vasten. 

Sillä aikaa, kun Mummu paistoi grillikatoksessa lettuja ja Pappa haravoi pihaa, me lapset – minä, siskoni ja serkkuni – tuhosimme paikkoja. Joko hakkasimme miekoiksi vuolluilla kepeillä heinikkoa, joka oli muuttunut örkkiarmeijaksi. Tai sitten piiskasimme aitan takaseinää tikkasateella. Puun varjo kätki vain pienimmät osumajäljet. 

Vuosien kuluessa serkku ja minä vaihdoimme ilmassa viuhuvat tikat potkaistaessa kumiseviin palloihin. Maalina oli edelleen aitta, mutta panokset olivat kasvaneet kaliipereita. Nyt ne muodostivat uhan jopa vanhalle ikkunalle, joka helähteli pelokkaana kuin palloa väistävä pikkulapsi.   

Uimme päivittäin. Hypimme niemenkärjestä ”pommilla”. Jokaista ilmahyökkäystä saatteli huuto, joka oli korvissamme kovempi kuin hävittäjästä pudotetun pommin vihellys. Aaltoilevan veden heijastus hajotti räpiköivät ruumiimme osiin kuin kubistinen maalaus. Veteen piirtyi Guernica.

Toisinaan olimme järvellä. Keikutimme harmaata neuvostokumivenettä, jonka pappa oli hankkinut ehkä 90-luvun venäjänreissuillaan. Kumivene hajosi hyvin pian sen jälkeen, kun olimme ensin pelastaneet sen aitan kosteudesta. 

***

Kovasti lasten maailmasta kiinnostunut Walter Benjamin kirjoitti kerran meskaliinipäissään havainnon siitä, miten ”lapset tempovat kokemuksen reunoja”. He nypläävät auki sen, mitä äidit ovat päärmänneet kokoon; repivät kengännauhan solmut juuri kun olisi lähdettävä päiväkotiin; riuhtovat hiusten palmikot levälleen, jotta juoksevan kiljahduksissa olisi enemmän vapautta.   

Mutta äidit ja isät sekä isoäidit ja isoisät tekevät tehdyn tekemättömäksi, koska ovat ottaneet tehtäväkseen ”elämän pesemisen ajan virrassa”, kuten Benjamin sanoisi.  

Muistan erityisen hyvin yhden kerran, kun serkkupojan kanssa jälleen koettelimme Mummun hermoja ja auktoriteettia. Meitä oli vannotettu menemästä myrskysäällä matalalle ja huteralle puulaiturille. Nokkaan, jota vaahtopäät pahoinpitelivät ylilyövillä ylilyönneillään. 

Minkäs teet. Me kaipasimme myrskyn silmään. Halusimme kuulla Puruveden Eye of the Tigerin keskellä kehää. Vastassa ei ollut Apollo Creed vaan itse Poseidon. Olimme traagisia. Meidän oli aina pakko.

Tietenkin saimme iskuja. Tietenkään emme selvinneet kuivin jaloin. Myöhemmin kuistilla koetin, josko Mummun paheksuva katse kilpistyisi poikamaisen tomeraan villasukkien vääntämiseen ja ytimekkääseen lausepariin: ”Tapahtunut mikä tapahtunut. Sille ei nyt mitään voi.”

Jälkeenpäin Mummu on kertonut pidätelleensä naurua. Olisi ollut liian aikaista päästää se ulos. Hetken saimme kärvistellä teljettyjen kasvojen kylmäkiskoisessa tyrmässä. Omatuntojamme kolkuteltiin. Mutta jo pian suupielten portit antoivat myöten. Saatoimme havahtua taas meitä siihen aikaan niin paljon ilahduttaneeseen seikkaan: ihoon, joka roikkui vanhuuttaan höltyneiden kasvojen leuasta. Kutsuimme tuota kaistaletta nimellä ”heltta”. 

Illasta tuli sen jälkeen aivan tavallinen. Sauna kuivasi meidät ajan virrasta. Letut täyttivät ruumiilliset tarpeemme.