Lännen viimeisten rajamaiden mikrovaltio riemuitsee imperiumin hyväntahtoisessa suojeluksessa.
Presidentti puhuu, orkesteri soittaa ja niin siniristilippu nousee salkorivin jatkoksi. Hurraa! Nyt olemme viimein lännessä! Kansakunta kansakuntien joukossa!
Historiankirjoitusta tarkistetaan – olimmehan me jo Naton kelkassa, jos nyt ei pykälissä niin ainakin hengessä. Vähintäänkin me olemme vuosisatainen läntisen sivilisaation turva ja etuvartio.
Naton ulkopuolelle jättäytymistä oli vuosi vuodelta ollut vaikeampaa perustella, jo kauan ennen helmikuuta 2022. Vaikkei sitä ääneen sanottu, Nato-option vaaliminen oli varmaa hivuttautumista liittoumaan. Sitä paitsi millä ilveellä Suomi olisi voinut pysyä erossa sellaisesta sodasta, johon Norja ja Viro olisi imaistu mukaan?
EU-vetoinen puolustusratkaisu olisi ollut meille ihanteellinen. Sellainen liitto olisi perustunut eurooppalaisen turvallisuuspolitiikan ydinkysymyksille ja yleisen integraation lainalaisuuksille, riippumatta Yhdysvaltojen rajallisesta globaalista huomiosta tai sisäpolitiikan ailahduksista.
Eurooppalaista ratkaisua ei synny Naton yli eikä ohi niin kauan kuin liittouma on olemassa, joten se siitä haaveilusta. Pienvaltiot eivät luo vaihtoehtoja vaan valitsevat niistä. Naton ei silti tarvitse estää rakentamasta eurooppalaista puolustuspolitiikkaa vaan se voi antaa sille raamit. Toki maailman suurimman sotilasmahdin kanssa veljeilyllä on tällä alalla puolensa.
Karkeallakin geopoliittisella matematiikalla voimme laskea, että kääpiövallalle liittoutuminen kannattaa. Ensinnäkin imperiumit sekaantuvat muiden asioihin, erityisesti ”etupiirissään”, sillä yleensä se kannattaa, siihen ne pystyvät ja sen ne myös katsovat oikeudekseen. Toisekseen imperiumit iskevät kapuloita toistensa rattaisiin sopivan tilaisuuden tullen.
Näissä raameissa pikkumaat pyörittelevät omaa peliään. Imperiumin välittömässä läheisyydessä liikkumatila on vähäinen, ellei vastapainoksi saa liittolaisten muskeleita. Kaukaisen imperiumin taas kannattaa solmia liittolaisuuksia vihollisensa naapurissa padotakseen vastustajaansa. Oman nahkan varjelemisessa on sillä vähän tekemistä ja panokset ovat pienet. Silloin vasallille asetetut vaatimukset pysyvät kohtuullisina.
Maailma on onneksi mutkikkaampi, eikä Yhdysvallat ei ole yhtä kuin Venäjä. Toisin väittäminen olisi entäjossittelun myrkkyä ja älyllistä epärehellisyyttä.
Yksi latteus meidän pitää silti visusti muistaa: jos sidomme itsemme Yhdysvaltoihin tulemme riippuvaisiksi Yhdysvalloista ja se on valtaa Yhdysvalloille. Venäjän kotkalla on kaksi päätä, valtio ja kirkko. Yhdysvaltain kotkan toinen pää on piilossa, mutta siellä se on. Kirkon tilalla on näkymätön markkinavallan pää.
Turkilta voimme oppia muutaman läksyn. Nato on sotilasliitto ja arvopuhe joustaa kyllä – keskittykäämme olennaisuuksiin. Juonittelu herättää pahaa verta – pysykäämme tahdikkaina. Natoon mahtuu monenlaisia liittolaisia – mekin voimme olla omapäisiä, jos tarve vaatii.
Läpeensä yhtenäinen liitto voisi pahimmillaan olla kuolettava halaus, joka pakottaisi Suomen tanssimaan muiden pillin mukaan. Tottakai me rakastamme vapautta ja demokratiaa ynnä muita hyviä asioita. On silti aivan olennainen asia, että juuri me määrittelemme, mitä ne meille tarkoittavat ja miten me niitä edistämme.
Teksti: Olli Puumalainen
Kuva: Marek Studzinski / Unsplash
