Venäjän media kuitataan usein yhdellä lauseella korruptoituneeksi ja siten kelvottomaksi tiedonvälittäjäksi. Eräs minua eniten Venäjälle vetänyt seikka oli kuitenkin tulla selvittämään, miten asian laita on kun siirrytään yksinkertaistusten tuolle puolen. Tällöin selviää myös, mikä on median osuus parin viikon päässä siintävissä vaaleissa.
Suomessa journalistin tehtävä on määritelty Julkisen sanan neuvoston laatimien Journalistin ohjeiden avausvirkkeessä: ”Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katsojilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.” Suomalainen journalistien ammattiliitto Journalistiliitto on vahva alan käytäntöjä säätelevä taho.
Venäjällä yhtenäisiä journalistin ohjeita tai uskottavaa ammattiliittoa taas ei ole, jolloin jää kunkin journalistin itse päätettäväksi, mitä journalistin ammatti sisältää. Median tilasta ylipäätään on hankalaa saada kokonaiskuvaa, sillä yksi tärkeimpiä sitä määritteleviä tekijöitä on sääntelyn viitteellisyys ja sopimuksenvaraisuus. Kenellekään ei ole selvää, mikä milläkin hetkellä on laillista.
Lainsäädäntö
Venäjän massamediaa koskeva laki on jo vuodelta 1991, ja sen tarkoituksena oli alusta pitäen päästä eroon sensuurista, luoda valtiosta irrallinen media ja taata journalisteille erityiset oikeudet. Valtion viranomaiset velvoitettiin tiedottamaan mediaa valtiollisista asioista.
Toisaalta lakiin sisällytettiin alusta pitäen valtion viranomaisille laajat oikeudet evätä tiedonsaanti erinäköisten perusteiden nojalla. Osa, kuten valtionsalaisuudet tai asevoimia koskevat tiedot ovat Suomessakin lukkojen takana (kansalaisten valtaosan niin myös toivoessa, kuten Jyväskylän Viestikoekeskusskandaalin puinnissa kävi selväksi). Venäjällä tietoja ei kuitenkaan tarvitse antaa myöskään ulkopolitiikasta, tieteestä tai teknologiasta. Lain epämääräiset määritelmät tekevät tiedonsaannista epäluotettavaa ja mielivaltaista. Lisäksi tiedonsaantioikeus on vain journalisteilla, joten tavalliset kansalaiset ovat tiedonsaannin suhteen täysin toimittajien varassa.
Vaikka Venäjän medialain tarkoitus oli lopettaa sensuuri, on sitä esiintynyt viljalti jo ennen viime vuosien ”mutterien kiristyksiä”. Jo Tshetshenian sodan aikaan viestintäministeriö julkaisi toimittajille virallisia varoituksia, joissa kiellettiin julkaisemasta tshetshenikapinallisten haastatteluja valtion yhtenäisyyden säilymisen nimissä.
Myös se, että mediajulkaisut toimivat valtion luvalla pitää toimittajien kielen keskellä suuta. Viranomainen voi lain nojalla lopettaa julkaisun, jos se arvioi tämän haittaavan esimerkiksi niinkin suhteellisia suojelukohteita kuin kansalaisten moraalia ja terveyttä.
2011 medialakiin säädettiin rekisteröitymispykälä: jos haluaa pitää radiokanavaa tai julkaista sisältöä paperilla, televisiossa ja myöhemmin myös netissä, on ilmoittauduttava valtiolle. Rekisteröitymällä ilmoittaa julkaisemansa sisällön valvonnan alaiseksi ja sitoutuu varoituksen tai julkaisun lopettamisen uhalla noudattamaan massamediaa koskevia sääntöjä. Lain säätämisen jälkeen viestintäministeriön eräs lonkero, Rozkomnadzor, on lätkinyt varoituksia vähän liiankin tarmokkaasti: vuonna 2013 reilu kolme neljäsosaa varoituksista napsahti viharikoksia tutkivan venäläisjärjestö SOVA Centerin mukaan perusteetta.
Sosiaalisen median kasvavasta merkityksestä kertoo se, että vuodesta 2014 lähtien kaikki nettisivut, joilla on yli 3000 päivittäistä kävijää, on myös pitänyt rekisteröidä. Tietoliikenne on tallennettava, aidot identiteetit paljastettava ja viranomaisten kanssa tehtävä yhteistyötä. Jos kieltäytyy, vastassa voi olla suuri sakko tai sivuston estäminen.
Yleensä varoitus rapsahtaa ”ekstremistisen” materiaalin tai ”vihapuheen” levittämisestä. Vallassa olevan Yhtenäinen Venäjä -puolueen tavoitteisiin tämä sopii hyvin. Venäjän federaation alueella elää laskutavasta riippuen vajaat 200 etnistä ryhmää kulttuureineen ja uskontoineen, ja sisäisen rauhan säilyminen ei ole varsinkaan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ollut mikään selviö.
”Ekstremismiä” on myös ollut esimerkiksi Jehovan todistajien ja muslimien uskonnollinen materiaali, mielenosoitukseen kutsuminen ja Putinin Krimin toimien arvostelu erityisesti vuoden 2014 jälkeen.
On siis suhteellisen selvää, että vuosien 1999–2002 terroristi-iskujen jälkimainingeissa säädetyt lait on viimeistään viime vuosina otettu poliittisen hallinnan välineeksi. Voi kysyä, onko eri uskonnollisten vähemmistöjen sensuroiminen linjassa Venäjän yhtenäisyyden vaalimisen kanssa. Sen sijaan ei tarvitse kysyä, kuinka hyvin mielenosoitukseen kutsumisen estäminen on linjassa Venäjän perustuslain lupaaman sananvapauden kanssa. Ei se ole, mutta kansallisen vakauden argumentti on painavampi.
Toisaalta nämä lait mahdollistavat yhtä lailla laista johtuvan sensuurikiellon näppärän kiertämisen toisen, ”painavamman” argumentin nojalla. Kun lakia tulkitsee yli-innokas viranomainen eikä tuomioistuin, päädytään taas rajaamaan sananvapautta kyseenalaisin perustein.
Lisäksi valtion medialupia tehtailevalla viranomaisella on hyvät mahdollisuudet uhkailla julkaisuja vaikka kunnianloukkaussyytöksillä. Niinpä jää journalistin oman seikkailumielen varaan joko sensuroida itse itsensä tai kohdata mahdolliset seuraukset joko kilometritehtaalla, raastuvassa tai aseen piipun edessä.
Omistussuhteet
Pakkaa sekoittavat lainsäädännön lisäksi omistussuhteet. Lähes kukaan ei tiedä, kenen omistuksessa mikäkin mediafirma on, koska mikään valtiollinen instanssi ei tarjoa aiheesta tietoa.
Median rahoittaminen ja sitä kautta säännöstely ovat olleet tehokkaita kontrollin välineitä 1990-luvun alusta lähtien. Neuvostojärjestelmän kadottua kaikki julkaisut tulivat silmänräpäyksessä riippuvaisiksi ulkopuolisesta pääomasta. Kun rahaa oli saatava jostain, alkoi antropologian ja viestinnän tutkija Natalia Roudakovan raflaavin termein tiedonvälityksen prostituutio: journalismi alkoi palvella ”erilaisten taloudellisten eturyhmien tai korruptoituneiden hallituksen byrokraattien” tarpeita. Sen lauluja lauletaan, kenen leipää syödään.
Neuvostoajoilta peräisin oleva asema ”julkisena intellektuellina” houkutteli monet journalistit sekaantumaan politiikkaan uuden valtiomuodon synnyttämiseksi. Toimittajat saattoivat avoimesti tukea joitain ehdokkaita vaaleissa, ja usein nämä ehdokkaat olivat niitä yrittäjiä, jotka rahoittivat kyseisen toimittajan julkaisua. Näin neuvostoaikainen asetelma median ja hallinnon välillä säilyi, muuttaen vain hieman muotoaan. 90 prosenttia kaikista Venäjän sanomalehdistä onkin valtion elinten tai yksityisten investoijen vahvasti tukemia. Kun poliittinen ja taloudellinen eliitti ovat kietoutuneet yhteen, valtion ääni kuuluu myös sijoittajamiljardöörien omistamilla TV-kanavilla ja lehtien sivuilla.
Niinpä journalistiikkaa opiskelevan K.U.:n sanoin, nykyistä hallintoa vastustavien on todella vaikea saada palstatilaa, kun mikään media ei halua rahoituksen menettämisen pelossa riskeerata omaa nahkaansa. Duumanvaalien 2011 aikaan sai lähteä laatujulkaisu Kommersant Vlastin päätoimittaja Maksim Kovalski lehden uutisoitua vaalivilppiepäilyistä. Lehden omistaja, valtio-omisteisen kaasu- ja öljy-yhtiö Gazpromin tytäryhtiön Gazprom investholdingin johtajamiljardööri Alisher Usmanov perusteli potkuja sillä, että Kovalski oli “rikkonut eettisiä sääntöjä”. Mitä niistä rikottiin on jäänyt mysteeriksi. Virallinen julkinen keskustelu on siis melkoisen aneemista, toispuolista ja tylsää – toisin sanoen olematonta.
Journalistin rooli ennen ja nyt
Sananvapaudesta tuli muotisana itänaapurissa vuonna 1985, kun Mihail Gorbatshov nousi Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi. Talouden uudistusohjelma, perestroika, vaati Gorbatshovin mukaan onnistuakseen myös uudenlaisen avoimuuden ilmapiirin, glasnostin. Neuvostoliiton viimeiset ja Venäjän federaation ensimmäiset vuodet ovatkin edelleen Venäjän historian parasta aikaa lehdistönvapauden kannalta. Sylttytehdas on Putinin hallinto.
Median paikka yhteiskunnassa on kuitenkin perustavalla tavalla erilainen kuin mihin esimerkiksi Suomessa on totuttu. Klassisiksi vallan vahtikoiriksi itseään käsittäviä toimittajia löytyy Suomestakin enää harvakseltaan, mutta väitän, että toimittajakunnan keskuudessa vallitsee silti laaja yhteisymmärrys journalistin perustehtävästä: tasapainoisesta ja totuudenmukaisesta tiedonvälittämisestä.
Laaja kansainvälinen kyselytutkimus World of Journalism Survey vuodelta 2015 tosin paljastaa, että suomalaiset toimittajat laskevat yleisön palvelemiseksi nykyään myös klikkejä keräävän, puhtaan viihteellisen sisällön tuottamisen. Ryppy valtiotieteelliseen ylioppilaslehteen kirjoittavan kirkasotsan otsassa syvenee jo tästä, mutta Venäjällä journalistin, mainostajan, lobbaajan ja yhteiskunnallisen vaikuttajan roolit nähdään nykyään keskenään yhteensopivina. Joka toimittaja voi myös valita itselleen sopivan identiteetin. Lisäksi, mitä nuorempi toimittaja, sitä kritiikittömämpi suhtautuminen vallanpitäjiin, selvittää aihepiiriä Tampereen yliopistolla tutkiva Svetlana Pasti.
Neuvostoliitossa journalistit palvelivat valtiota, eivät suinkaan kansalaisia. Median tehtävä oli kuroa kiinni välimatka virallisen sosialistisen onnelan ja eletyn todellisuuden välillä. Journalistit kuuluivat omaan intelligentsia-luokkaansa ja heillä oli usein myös henkilökohtaisia yhteyksiä suoraan valtionhallintoon. Journalisti oli sivistynyt ja näkemyksellinen ihminen, joka opetti ja valaisi tavallista työväkeä siitä, miten maailma makasi. Näin työväki sai keskittyä kommunismin rakentamiseen ja jättää ajattelemisen eliitille.
Erityinen yhteiskunnallinen rooli poiki journalisteille myös huvittavan oloisen lisän työnkuvaan, sillä uutisten ja muun sisällön tuottamisen lisäksi toimitukset saivat katkeamattomana virtana avunpyyntöjä kansalaisilta: milloin piti löytää asunto, milloin selvittää, miksei eläkettä ollut maksettu, milloin toimittaa alkoholisti hoitolaitokseen, milloin hommata joku puuttuva tavara. Toimittajat myös vastasivat avunpyyntöihin, ja näin ansaittiin ihmisten kunnioitus muuten ikävässä raossa hallinnon äänitorvena. On mahtanut olla skitsofreenistä ylläpitää työkseen uskoa kommunismiin ja vapaailtoina juosta paikkaamassa rakoilevaa maailmaa.
Nykyään tilanne on toinen. Journalisti on toinen pahnanpohjimmainen liikemiehen kanssa kun kysytään, mitä ammatteja Venäjällä arvostetaan. Neuvostosukupolven toimittajiin verrattuna merkittävin ero uuden sukupolven toimittajilla on suhde viihteeseen. Uudelle sukupolvelle viihdyttäminen on yksi journalismin tärkeimpiä tehtäviä. Pasti havaitsi uuden sukupolven suhtautuvan myös korruptioon aiempia sukupolvia myönteisemmin. Tämä kulttuurin muutos ja arvostuksen lasku liittyy vahvasti median muuttuneisiin omistussuhteisiin.
Jotenkin rivitoimittajien on rationalisoitava itselleen kollegan kuolema niin, että uskaltaa ja haluaa itse jatkaa töitä.
Laura Airolan ansiokkaassa pro gradu -tutkielmassa siteerataan moskovalaisen nykytaiteen instituutin professori ja tv-kriitikko Sergei Muratovia. Muratov ruotii kirjassaan TV – kiihkoilun evoluutio: Eettisten käsitysten historia ja ristiriidat televisiojournalismin etiikan muutosta.
”Venäläiset TV-journalistit eivät sitoudu noudattamaan eettisiä ohjeistoja – peruskirjoja, ohjesääntöjä, doktriineja ja lakeja. He eivät tee niin, koska meillä juorut menevät faktojen edelle, dramatisointi todellisten tapahtumien edelle ja toissapäiväiset uutiset tämänpäiväisten edelle. Uutisankkurin huomautukset menevät yleisen mielipiteen edelle. Ja jopa silloin kun faktoille yritetään antaa tietä huhujen sijaan, täytyy huhut kuitenkin julkaista. Sillä ellet sitä tee sinä, sen tekee naapurikanava.”
Muratov puhuu oikeastaan myös TV-yleisöstä. Televisio on Venäjällä edelleen eniten kulutettu media, sillä 1990-luvulla sanomalehtien ostaminen kävi liian kalliiksi. TV-lupamaksuja sen sijaan ei ole. TV on se media, jolla saavutetaan maanlaajuinen yleisö varmimmin, vaikka kaikki tietävät, että TV:n uutisointi on Kremlin porukan toiveiden mukaan orkestroitu.
Syyttävä sormi osoittaa juoruja hamuavien katsojien suuntaan. Sama trendi näkyy myös internetin käyttöä koskevissa luvuissa: vain yksi neljästä internetin käyttäjä etsii netistä uutisia, kun Suomessa luku on kolme neljästä. Sosiaalinen media kuten Instagram, VKontakte (Venäläinen Facebookin vastine) ja YouTube ovat 2010-luvulla räjähtäneet volyymiltaan käsiin. YouTubessa miljoonia katselukertoja keräävät hömppävloggaajat ja somejulkkikset kuten elämästään vloggaava Kate Clapp. Muratov ahdistuu ehkä syystä, mutta tältä osin venäläinen yleisö on aivan samanlainen kuin muuallakin maailmassa. Viihde kiinnostaa aina enemmän kuin uutiset.
Toisaalta sosiaalinen media on tällä hetkellä myös itsenäisen ja uskaliaan tiedonvälityksen viimeisiä linnakkeita. Oppositiojohtajat kuten Aleksei Navalnyi ja jo murhattu Boris Nemtsov pysyttelevät tiukasti perinteisten viestimien ulottumattomissa. Kumpikin aloitti bloggaajana ja Navalnyi jatkaa nyt YouTubessa ja Instalivessä. Näihin kaivaudutaan juttusarjan kolmannessa osassa.
Eräs syy journalistin etiikan häilyväisyyteen on Muratovin tuohtuneen lausunnon lisäksi ammatin suojattomuus. Toimittaja on journalistien itsensäkin mielestä vastuussa sanomisistaan, kuten Airolan gradussa selviää. Jos liian kärkkäästä kielestä tai ”väärien” asioiden uutisoinnista tulee ongelmia, se nähdään toimittajan oman harkinnan pettämisenä. Vaikka seurauksena olisi potkut tai jopa nirrin lähtö (kuten 2000-luvulla on monelle käynyt, Anna Politkovskaja on kuuluisin muttei suinkaan ainoa murhattu toimittaja), sekin on toimittajan itsensä eikä yhteiskunnan ongelma. Julmaa, mutta toisaalta ymmärrettävää: jotenkin rivitoimittajien on rationalisoitava itselleen kollegan kuolema niin, että uskaltaa ja haluaa itse jatkaa töitä.
Putin mediassa
Miten Vladimir Vladimirovitš Putin itse navigoi venäläisessä mediassa? Juttelin asiasta aiemmin mainitun K.U.:n kanssa, joka esiintyy nimikirjaimillaan korostaakseen mielipiteidensä subjektiivisuutta.
Putinin julkiset esiintymiset rakentavat hänestä johdonmukaista kuvaa. Hän ei ole läsnä mediassa persoonana, vaan syntyy vaikutelma hänestä kaiken yläpuolella, kuten K.U. muotoilee. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, ettei Putin koskaan osallistu mihinkään julkisiin debatteihin. Hän on ikään kuin kaiken poliittisen elämän yläpuolella. Tällöin hänen ei myöskään ikinä tarvitse puolustaa politiikkavalintojaan tai argumenttejaan.
Suomessa pidettävät vaalipaneelit ja -väittelyt eivät ole tärkeä osa vaalirituaaleja Venäjällä. TV:ssä on kyllä näytetty tähän mennessä neljä väittelyä, joissa on ollut paikalla vaihteleva määrä ehdokkaita tai heidän edustajiaan, mutta ilman Putinia touhua on vaikeaa ottaa tosissaan. Tämä on eittämättä suuri ongelma jos väitetään, että vaaleissa kansalaiset ilmaisevat minkälaista politiikkaa he kannattavat.
Istuvaa presidenttiä on vaikea haastaa – kuten Suomessakin – myös siksi, että presidentti on koko ajan julkisuudessa joka tapauksessa. Muut ehdokkaat sen sijaan eivät, kun median tehtävä ei olekaan järjestää tilaisuuksia, joissa ehdokkaita visioineen grillataan kuin shashlikkia vartaassa.
Putin ei ole kampanjoinut sen kummemmin, kuten Venäjällä on ollut tapana tähän mennessä. Ehdokkaiksi rekisteröidytään viimeistään kuutta viikkoa ennen vaaleja, jonka jälkeen ripustellaan julisteita sloganeineen ympäri maata, ja kampanjointi onkin suurin piirtein siinä. Tosin maaliskuun ensimmäisenä, vain reilu pari viikkoa ennen vaaleja, Putin piti tiedotustilaisuuden Kremlissä, jossa esitteli uudet isot pomminsa joille ei kuulemma löydy voittajaa tältä tellukselta. Itse vaalipäivä siirrettiin erityislailla maaliskuun 18.:ta, joka on Putinille tärkeä päivä: Krimin Venäjään liittämisen neljäs vuosipäivä.
Näissä vaaleissa Navalnyi ja musta hevonen Ksenija Sobtšak sijaan ovat kampanjoineet ahkerasti myös ympäri Venäjää matkustaen ja netissä valtavia yleisöjä keräten. Navalnyin netissä koolle kutsumiin mielenosoituksiin on osallistunut vaihtelevasti väkeä, vaikka Rozkomnadzor on poistanut kutsuja runetistä itse, ja saanut myös Facebookin poistamaan Navalnyin luomia mielenosoitus-eventtejä. Moskovan valtionyliopiston historian tiedekunnan dekaani sai potkut tiedekunnan opiskelijoiden osallistuttua Navalnyita tukevaan mielenosoitukseen, kertoo saman yliopiston kielten laitoksen opettaja.
Lauantaina kolmas maaliskuuta taas saatiin todistaa Putinin hallinnon masinoimaa pro-Putin “tapaamista” Luznikin alueella Moskovassa. Moni osanottaja oli saanut työpaikaltaan vapaata ja pomolta käskyn saapua paikalle. Joillekin osanottajille maksettiin noin 15 euron palkkio. Osanottajia olikin yli 100 000 Meduza-sivuston mukaan, mikä on helppo uskoa metron oltua aivan täyteen ammuttu pitkälle iltaan.
Putinin tapa kommunikoida venäläisille on isällinen: hänen jokavuotinen tiedotustilaisuutensa on monituntinen spektaakkeli, jossa onnekkaimmat toimittajat saavat esittää kysymyksen presidentille. Uudenvuodenpuheen katsominen – ironisesti tai ei – on perinne Neuvostoliiton ajoilta, joka kuuluu erottamattomana osana vuoden tärkeimmän juhlan viettoon. Putinilla on nykyään myös TV-ohjelma, johon kansalaiset saavat lähettää kysymyksiä ja käytännön murheitaan. Putin esiintyy näytöksessä kuin joulupukki: onnekkaimpien ongelmat ratkaistaan, ja ”pahat” paikallishallintojen byrokraatit saavat tuta “hyvän” hallitsijan suoran määräyksen hoitaa kansalaisten asiat kuntoon vitkuttelematta.
Putinin suosio riippuu siitä, kuinka pitkälle kunniaretoriikka kantaa.
Kun perehtyy Putinin antamiin kansainvälisiin haastatteluihin (katsottavissa esimerkiksi YouTubessa), saa kuvan, että Putin puolustaa Venäjän kansallista kunniaa muita vastaan. Hän ei pelkää väittää vastaan ja näpäyttää takaisin aina kun mahdollista. Kun toimittaja syyttää Venäjää aggressiivisesta ulkopolitiikasta, Putin vastaa esitelmällä siitä, miten kaikki muut – erityisesti USA – tekevät samoin, mutta vain Venäjää syytetään.
Toinen yleinen veto on kivahtaa loukkaantumista elehtien että tämä on meidän sisäpolitiikkaamme, älkää puuttuko, olette imperialisteja. Putin spinnaa eli ei siis vastaa kysymyksiin vaan osoittaa – usein ihan oikeutetusti – että USA tekee ihan samaa mistä syyttää Venäjää. Putin myös käyttää ihmisoikeuspuhetta omiin tarkoitusperiinsä, mikä usein kuulostaa aika hassulta: ihmisoikeusdiskurssi on Venäjän yhteiskunnasta puhuttaessa aikamoisen päälleliimattu.
Kotipuoleen tämä tietysti vetoaa: Putinia tituleerataan Venäjän kunnian palauttajaksi. Samalla lähtee viesti siitä, että Putinin täytyykin leikkiä isojen poikien hiekkalaatikolla ja olla sisäpolitiikan sotkujen yläpuolella. Tärkeämpänä koitetaan pitää ulkopoliittisia saavutuksia ja hiljentää tarpeeksi hyvin mutinat sisäisistä sosiaalisista ongelmista, jotka ovat korruption ja Putinin autoritaaristen elkeiden ohella ne seikat, jotka eniten uhkaavat hänen asemaansa. Putinin suosio riippuu siitä, kuinka pitkälle kunniaretoriikka kantaa. Klassikkokikka vallassa pysymiseen, tietenkin.
Kun analysoi Putinin julkisia esiintymisiä, hän on myös tietyllä tapaa sulkeutunut. Hän ei antaudu keskusteluun itse faktoista tai puhu mitään henkilökohtaisesta elämästään ja kerää sillä tavalla suosiota tai sympatiaa: Putin ei ole mikään meidän Vladimir vaan kovan luokan johtaja, jota myös hänen omiensa on pelättävä.
Putin voi pressitilaisuuksissa vetää kaiken läskiksi kertomalla nokkelan anekdootin tai sitten käydä toimittajia vastaan henkilökohtaisuuksilla, kuten amerikkalaiskanava NBC:n tähtitoimittaja Megyn Kellyn kanssa. Ja taas ollaan vältytty vastaamasta kysymyksiin sekä luotu itsestä etäistä ja fiksua kuvaa.
Viittaan taas Hofsteden kulttuuritutkimukseen (katso juttusarjan edellinen osa), sillä eräs kuvailluista venäläistä kulttuuria kuvaavista piirteistä on suuri välimatka valtaapitävien ja ei-vaikutusvaltaisten yhteiskunnan jäsenten kesken. Suhdeluku on 93 verrattuna Suomen 33:een. Toisin sanoen, vaikuttaa olevan luontevaakin, että maan vaikutusvaltaisin hahmo on jollain tavalla myös kulttuurisesti arvostelun ulottumattomissa. Ne jotka sitä tekevät, joutuvat vaikeuksiin paitsi Putinin itsensä, myös yhteisön tuomion vuoksi. Johtajaa ei kuulukaan arvostella. Putin kuuluu Venäjän vahvojen johtajien kaanoniin: häntä vastustavassa mielenosoituksessa 28.1.2018 Moskovassa kaikuivat “Tsaari alas!” -huudot.
Putin on kumppaneineen pystynyt luomaan poliittisella pelillä ja oppositiota terrorisoimalla melkoisen kattavan yhden oikean tiedon monopolin lainsäädännön, kuten entisen KGB:n agentin kai kuuluukin. Joko siis ahdistaa?
Synkkään maisemaan väläytetään valoa ensi viikon jutussa, jossa keskitytään oppositioon, Putinin hallinnon ongelmiin, niihin itsenäisiin medioihin sekä tulevaisuuden toivoihin esimerkiksi YouTubessa ja Instagramissa.
Laura Kolehmainen, Moskova.
Lähteet:
Katy Clapp https://www.youtube.com/watch?time_continue=120&v=KjqHHmwlcJE
Juriy Dud https://www.youtube.com/channel/UCMCgOm8GZkHp8zJ6l7_hIuA
Aleksei Navalny https://www.youtube.com/user/NavalnyRu
BBC:lle Navalnyn haastattelu : https://www.youtube.com/watch?v=1u6XTUvaDBM
https://www.stat.fi/til/sutivi/2016/sutivi_2016_2016-12-09_tie_001_fi.html
https://ria.ru/election2018_news/20180213/1514542724.html?inj=1
https://meduza.io/news/2018/03/03/putin-prishel-na-miting-v-svoyu-podderzhku-v-moskve
VCIOM (Russian Public Opinion Research Center) 2007, siteeraus Pasti (2010).
Airola, Laura. Kremlin ja kukkaron ehdoilla. Journalistiopiskelijoiden käsityksiä journalismin roolista ja etiikasta Venäjällä vuonna 2012. Pro gradu. University of Jyväskylä. 2013. file:///C:/Users/Laura/AppData/Local/Temp/URN_NBN_fi_jyu-201305181701.pdf
Gibbs, Joseph (1999): Gorbachev’s Glasnost: The Soviet Media in the First Phase of Perestroika.
Pasti, S. & Pietiläinen, J.: Journalists in Russian regions: How different generations view their professional roles. Teoksessa S. White (toim.): Media, Culture & Society in Putin’s Russia. New York: Palgrave Macmillan. 2008.
Pöyhtäri Reetta, Väliverronen Jari and Ahva Laura. Mistä on suomalainen toimittaja tehty? Journalismin, viestinnän ja median tutkimuskeskus COMET Viestinnän, median ja teatterin yksikkö. University of Tampere. Tutkimusraportti. 2014. file:///C:/Users/Laura/AppData/Local/Temp/mista_on_suomalainen_2014.pdf Accessed 15-17.12.2017.
Pöyhtäri Reetta, Väliverronen Jari and Ahva Laura. Suomalaisen journalistin itseymmärrys muutosten keskellä. Media ja viestintä. 2016. file:///C:/Users/Laura/AppData/Local/Temp/61434-169-67657-1-10-20170322.pdf
Richter, Andrei; Richter, Anya. Regulation of online content in the Russian Federation. https://www.academia.edu/15029597/Regulation_of_online_content_in_the_Russian_Federation.
Roudakova, Natalia (2009): Journalism as “Prostitution”: Understanding Russia’s Reactions to Anna Politkovskaya’s Murder
Vartanova, Elena & Zassoursky, Yassen (2003): Television in Russia, s. 105-106 & Raskin, Andrei (2001): Television: Medium to Elect the President
VCIOM (Russian Public Opinion Research Center) 2007, siteeraus Pasti (2010)
