Putinin Venäjää johdetaan ylhäältä käsin, ja valtio suosii vahvasti tietynlaista elämäntyyliä muiden kustannuksella. Vähemmistöt ja toisinajattelijat kärsivät, mukautuvat tai muuttavat pois, mutta ketkä Venäjän Putinin sisäpolitiikasta sitten hyötyvät? Vaikka Venäjän sisällä kiertää jo nyt uutisia neljästä miljoonasta väärennetystä ennakkoäänestä, niin venäläiset pelkäävät 90-luvun katastrofin toistuvan ja valtaosa mediasta tuuttaa kansalaisille pelkästään myönteisiä uutisia Putinista. Vladimir Putinilla on myös aitoja kannattajia, ja paljon. Osa kannattajista on tietysti nykysysteemin eliitti eli oligarkit tai muuten vain rikkaat. Osa tästä kannatuksesta johtuu suoraan siitä, miten Putin hovineen on onnistunut parantamaan ison joukon elintasoa.
Putinin suurimpia haasteita valtaannousun yhteydessä oli väestökriisi. Ihmiset eivät uskaltaneet tehdä lapsia, kun toimeentulosta ei ollut minkäänlaista varmuutta. Niinpä väestökriisin ratkaiseminen ja Venäjän 2010-luvun vauvabuumi ovat todellisia saavutuksia, jotka on johdettavissa suoraan siihen, minkälaisia ohjelmia perheiden tukemiseksi on pystytetty Putinin kaudella. Väestörakenne on yhteiskunnan huoltosuhteen kannalta tärkeä teema, mutta Putinilla on muitakin syitä tukea perheitä.
Haastattelin juttua varten erästä tuoretta isoäitiä, jolle esitin juttusarjan pääkysymyksen: miksi Putin voittaa presidentinvaalit jälleen? Isoäidin vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä. Koska Putinilla on niin hyvä sosiaalipolitiikka.
Tämä julistus sai hiukan yskimään, sillä jo päivittäisen metromatkani varrella siltojen ja alikulkutunneleiden suojissa tulee vastaan kahden käden sormilla laskettava määrä erilaisia vaivaisia, jotka pyytävät käsi ojossa kopeekkaa. On invalideja, metrossa kerjääviä jalattomia sotaveteraaneja, on alkoholisteja, on mummoja joiden eläke ei riitä ruokaan tai lääkkeisiin.
Lisäksi esimerkiksi Venäjän koulutusjärjestelmä herättää opiskelijoiden joukossa henkilöstä riippuen eri määrän närää. Esimerkiksi matematiikan ja insinööritieteiden korkeakouluopetus on todella korkeatasoista ja taloustieteellisen, kielitieteellisen ja oikeustieteellisen tiedekunnat ovat ainakin minun yliopistossani ihan kelvollisia myös. Sosiaalitieteiden opetus sen sijaan on Venäjän parhaassakin yliopistossa vaihtelevan laatuista ja osin turhauttavan epäakateemista. Viime syksynä sain esimerkiksi tuta paljaan puoskaroinnin, kun kielen ja monikulttuurisen kommunikaation kurssilla opettaja kertoi kirkkain silmin juutalais- ja arabivitsejä tajuamatta lainkaan, miksi kurssin eurooppalaisen osanottajiston otsasuonet pullistelivat kilpaa.
Kiistaton fakta on, että Venäjä käyttää koulutukseen vuosittain saman verran rahaa kuin Paraguay ja Bulgaria eli verrattain todella vähän. Samaten tuntuu, että opettajien lisäkoulutus on heidän omalla vastuullaan. Jos joku haluaa opettaa neuvostoaikaista sosiologiaa, hän sen tehköön. Opettajien eläkkeet vaikuttavat (en ole kysynyt professoreiltani yksityiskohtia) myös olevan niin pienet, että töissä on oltava hamaan hautaan saakka. Opettajiston keski-ikä on tiedekunnasta riippuen korkea tai todella korkea, ja metodit osin sen mukaisia, kun oma koulutus on saatu joskus 1960-luvulla Neuvostoliitossa.
Jotkut voivat toki olla töissä rakkaudesta lajiin, mutta esimerkiksi taiteiden laitoksella useimmat minua opettavat vanhukset toteavat viikoittain olevansa liian vanhoja tällaiseen pelleilyyn. Luennot saattavat kulua asian parissa tai jos professori on huonolla tuulella, lastenlasten kuvia katsellessa tai kiikkutuoli ja herisevä sormi -tyylillä vedetyn näin se maailma makaa -monologin parissa.
Koulutuksella ei kuitenkaan ole samanlaista merkitystä kuin Suomessa. Kun tutkinnot ovat maksullisia, yliopistoon päätyvä väestönosa on stipendiaatteja lukuun ottamatta jo valmiiksi hyväosaista. Yliopistosta riippuen on myös mahdollista lahjoa opettajalta läpipääsy tentistä ja ostaa lopuksi tutkintotodistuskin. Monessa ammatissa koulutus ja itse työn sisältö ovat kaukana toisistaan, joten yliopistolla käydään saamassa se tutkintotodistus ja statuksen nousu. Kuten Suomessakin, työllistyminen tapahtuu paljolti verkostojen kautta. Venäjällä vielä korostetummin.
Isoäiti alkoi kuitenkin kertoa toisenlaista, omiin kokemuksiinsa perustuvaa tarinaa. Hänen tyttärensä oli vastikään saanut neljännen lapsensa, ja kansallisten sosiaalietuuksien lista oli aivan loputon.
Kun menee lääkäriin, jossa todetaan, että on raskaana, saa heti ensikäynnillä noin 10 euron arvoisen vauvabonuksen ja käteensä dokumentin, jolla alkaa saada kaupasta maitoa ja mehua maksutta. Lisäksi saa tarvitsemansa lääkkeet ja vitamiinit tätä dokumenttia vastaan maksutta koko raskauden ajan.
Sitten perustetaan pankkitili, jonne kilahtaa muutaman kymmenen euron arvoinen summa rahaa joka kuukausi lapsen synnyttyä. Jos kyseessä on vähävarainen perhe, myös lapsen isälle perustetaan samanlainen tili. Toisesta lapsesta saa porrastetusti hiukan enemmän kuukausirahaa, vähän kuin kotimaisessa lapsilisässäkin. Toisen lapsen synnyttyä äiti saa niin kutsutun äitipääoman: reilu 5700 euroa korvamerkittyä rahaa lapsen hyvinvointiin ja koulutukseen. Rahan voi käyttää myös asunnon hankkimiseen: isoäiti puhui toisen huoneen vuokraamisesta sen yhden lisäksi, jossa moni perhe on asunut toisen lapsen syntymään saakka.
Venäjällä 5700 euroa on iso summa, kun muistaa puolen aikuisesta kansasta elävän alle 7800 eurolla vuodessa. Samoin muutama kymmenen euroa joka kuukausi on tuntuva avustus.
Maitoa ja mehua saa ilmaiseksi siihen saakka, kun lapsi täyttää seitsemän ja menee kouluun. Jos kyseessä on vähävarainen perhe tai äiti ei imetä, lapsi saa lastenklinikalta dokumentin ja oikeuden ruokaan ”lasten keittiöstä”, jossa tarjoillaan muun muassa rahkaa, juustoa ja jogurttia. Lääkkeet, rokotusohjelma ja poliklinikka ovat lapsille ilmaisia.
Jos perheessä on lapsia kolmesta ylöspäin, saa tittelin suurperhe ja pääsyn moniin muihin etuuksiin, muun muassa autoveron alennuksen, ilmaisen mökkitontin ja kansallisina juhlapäivinä kupongit ilmaisiin perinteisiin juhlaruokiin. Pääsiäisenä pashaa ja niin edelleen.
Ruokakauppaan, apteekkiin ja kirjakauppoihin saa sosiaalikortilla 5 prosentin alennuksen kaikesta, jos menee ostoksille aamun kahtena ensimmäisenä aukiolotuntina. Asunnon hinnasta saa 30% tukea valtiolta. Moskovassa parkkeeraaminen on suurperheille ilmaista, Pietarissa kaikki museot ilmaisia. Lapset ja toinen vanhempi matkustavat joukkoliikenteessä ilmaiseksi kuten Helsingissäkin.
Äidillä on oikeus hoitaa lastaan kotona siihen saakka, että tämä on puolitoistavuotias saaden samalla palkkaa tai palkan osaa. Kolmivuotiaaksi saakka saa olla kotona niin, että on oikeus palata sen jälkeen vanhaan työpaikkaan.
Niinpä hyvinvointi on suhteellista. Jos kuuluu jo keskiluokkaan eikä ole hengenhädässä tai eläkkeen varassa, Putinin erinäköiset avustusohjelmat näyttäytyvät kivoina bonuksina ja nostavat aidosti keskiluokkaan kuuluvien elintasoa.
Perheen perustaminen on suurin piirtein elämän tarkoitus, siispä valtio kohdistaa sosiaalipoliittisen voimansa tämän yksikön tukemiseen.
Novaja Gazeta uutisoi vastikään, että kaikki Moskovan valtionyliopiston työntekijät ja valtion lääkärit saivat viiden kuukauden palkan suuruisen bonuksen juuri vaalien alla.
Invalideille on kuntoutusmatkoja sanatorioon Mustalle merelle ja vanhuksille kulttuuriretkiä ja ilmaisia tietokoneen käyttökursseja.
Nyt vaalien alla Venäjän valtion tilastokeskus julkaisi jokamiestä ja- naista lämmittävän (hyvin mahdollisesti tekaistun) tilaston, josta käy ilmi, että kuolleisuusluvut ovat vihdoin vuonna 2018 samat kuin 1992 ennen hullunmyllyn alkamista. Kaikkia sosiaaliohjelmia verrataan tietysti aikaan ennen kyseisiä ohjelmia, eli 1990-lukuun. Parempi nyt kuin silloin, olkoonkin että vanhusten eläkkeet eivät edelleenkään riitä. Riittävät paremmin kuin aiemmin, sanovat keski-ikäiset putinlaiset, jotka eivät vertaa nykyaikaa Neuvostoliiton kulta-ajan sosiaalipolitiikkaan samoin kuin vanhat venäläiset.
Vanhuksilta taas kuulee lähinnä monta regiimiä ja aikaa kokeneen ihmisen varoituksia olla rettelöimättä: rauha ja vakaus on parempi kuin kaaos tai totalitarismi. Ei Putin niin paha ole.
Toisaalta eräs tammikuussa Navalnyin lietsomassa mielenosoituksessa marssinut mies oli paikalla siksi, että on epäreilua, että hän rakensi koko elämänsä Neuvostoliittoa ja nyt vanhoilla päivillään ei tule toimeen eläkkeellään.
Haastattelemani isoäiti oli huolissaan erityisesti Ukrainan tilanteesta, eikä hän selvästi ollut niitä, jotka suuruudenhulluuden pauloissa äänestävät Vladimir Vladimirovitšia nimenomaan vahva Venäjä mielessä. En osaa arvioida, keille kaikille kunnianpalautusretoriikka on pääsyy äänestää, mutta se on joka tapauksessa osa Putin-pakettia.
Isoäidille oli pääasia, että hänen perheensä elintaso oli nousujohteinen. Hän kuuluu siis Putinin kannattajakunnan ydinjoukkoon. Kunniakysymykset eivät kiinnosta, mutta maan johtaja on hyvä, jos hänen kaudellaan kansalaisten hyvinvoinnissa tapahtuu parannuksia. Näin Putinin kaudella on tapahtunut, joten mikäpä siinä, uurnille vain sunnuntaina.
Niinpä kaikki käy järkeen. Putinlainen perhekeskeinen, perinteinen arvomaailma, jossa auktoriteettia kunnioitetaan ja perhe on yhteiskunnan perusyksikkö sopii kuin nakutettu väestökriisin luonnollisen ratkaisemisen kehykseksi. Perheen perustaminen on suurin piirtein elämän tarkoitus, siispä valtio kohdistaa sosiaalipoliittisen voimansa tämän yksikön tukemiseen. Ihmiset saadaan a) uskaltamaan ja b) haluamaan suuria perheitä. Lähentyneet välit kirkon kanssa sopivat kuvaan myös, kun sen arvomaailma on sopiva auktoriteettituki.
Tuttu konservatiivien puhe vahvasta johtajasta ja tämän yhdestä yhtenäisestä kansasta ja kulttuurista ovat kummallisia Venäjän etnisen rikkauden keitaassa – federaation alueella elää vajaat 200 etnistä ryhmää kuten mainittu aikaisemmassa juttusarjan osassa – mutta niin vain on tämä arvomaailma valtavirtaa ja sen mukaista politiikkaa tehty pian 20 vuotta.
Vahva johtaja ja vahva maa ovat jatkumoa tälle logiikalle, mutta Venäjän valloitusretket ja uusien pommien kehittämiset liittäisin nimenomaan Putinin henkilöön ja hänen visioonsa siitä, mitä suurvaltapolitiikka on 2020-luvulla.
Neuvostoliiton ja Putinin eetoksessa on paljon samaa: vahva yhteisö, jota yksilöt rakentavat. Siksi Putinin tukijoita ei häiritse liikaa se, että työnantaja ajeluttaa koko työpaikan väkeä bussilla äänestyspaikalta toiselle niin, että päivän lopuksi jokainen on äänestänyt 30 kertaa.
Kun on jo vakuututtu, että on paras kun Putin pysyy vallassa, ei ole niin nuukaa onko äänestysprosessi rehellinen vai ei.
Laura Kolehmainen, Moskova