Vladimir Vladimirovitš Putinin suosio on suomalaiselle yleisölle usein mysteeri, katkeruuden ja venäläisvihan lähde. Tämä johtuu siitä että Suomessa Venäjästä puhutaan – luonnollisesti – omaa kansallista etua ajatellen. Onhan Putinin ulkopolitiikka Venäjän naapurimaiden kannalta nopeasti analysoituna huolestuttavaa. Toisella vilkaisulla selviää, ettei Venäjän aktiivinen ulkopolitiikka rajoitu naapurimaihin, vaan imperiumin lonkeroita ulotetaan minne kyetään. Syyriaan, esimerkiksi.
Putinin suosiota ja kuukauden päästä käytävien vaalien ennalta-arvattavaa tulosta kannattaa kuitenkin selittää muulla kuin venäläisen kansanluonteen aggressiivisuudella ja halulla käydä sotia vähän kaikkien kanssa.
Suomessa Venäjä-analyysit typistyvät liian usein sen miettimiseen, hyökkääköhän se Putin kumppaneineen nyt Suomeen ja koska se tapahtuu. Kokonaista valtiota ei kuitenkaan voi ymmärtää sen naapurimaasta, tuon naapurimaan intresseistä käsin. Tällöin päädytään myös huonosti perusteltuihin päätelmiin Venäjän tai sen johtajan tulevan käyttäytymisen ennustamisessa.
Tämän sarjan ensimmäinen juttu taustoittaa tämän päivän Venäjän poliittista kulttuuria ja kansan tuntoja sen lähihistorian viimeisimmällä kriisikaudella eli 1990-luvulla.
Toisen tekstin näkökulma on RUNET eli venäläinen internet ja sen rooli vaaliareenana. Putinin viimeisellä kaudella internetsensuuri on noussut uudelle tasolle yhtä jalkaa sosiaalisen median merkityksen kasvaessa myös poliittisessa elämässä.
Kolmanneksi valotetaan Putinin vastustajia ja nykyisen venäläisen yhteiskunnan suurimpia ongelmia, kuten korruptiota.
Neljännen jutun juju on Putin sisäpoliittiset toimet. Millainen on Vladimir Vladimirovitšin Venäjä? Mitä sellaista hän on saanut aikaan venäläisessä yhteiskunnassa, joka ansaitsee hänelle edelleen jatkuvan kansan isän aseman? Mikä muutoksen pelon ohella oikeuttaa ja perustelee sotimisen, saa katsomaan korruption ohi ja äänestämään Putinia aina uudelleen?
Osa 1: Ei enää kaaosta
1990-luvun alkupuoli. Neuvostoliitto on hajonnut ja vielä epämääräinen instituutio, Venäjän federaatio todistelee asemaansa Neuvostoliiton seuraajana.
Kukaan ei tiedä mitä uskoa: kun totalitaristinen, kansalaistensa elämää niin monella tasolla määritellyt ja pinta-alaltaan maailman suurin valtio vain romahtaa (joskaan Venäjällä ei puhuta romahtamisesta, kuvaavampaa ja ehkä myös omalle kansalliselle itsetunnolle hellävaraisempaa on puhua katoamisesta), on hallitseva kollektiivinen tunne epävarmuus.
Tämä näkyi esimerkiksi syntyvyyden romahtamisena. Vuodet 1995–2005 tunnetaan väestökriisin vuosina, jolloin oli aivan tavallista olla hankkimatta lapsia lainkaan. Usein ajatuksena oli perheen perustamisen lykkääminen kunnes paremmat ajat koittavat. Yliopistolehtori Jelena Denisovan mukaan yksi lapsi oli normi, kaksi lasta jo melkein uhkarohkeaa. Hänellä on yksi aikuinen tytär. Miksi lasten saattaminen maailmaan oli tällöin niin radikaalia?
Neuvostoliiton talousmallin yksi ilmeisimmistä kulmakivistä oli kaikenkattava julkinen sektori. 1980-luvulle saakka melkein kaikki ovat töissä valtiolla suoraan tai mutkan kautta. Kyseisen valtion kadotessa katosi myös palkanmaksaja. Tilanne oli absurdi.
Venäjänopettajani kertovat käyneensä normaalisti valtionyliopistolla töissä arjen elämänrytmiä ylläpitääkseen ja työntekijän velvollisuudet hoitaakseen, vaikka töitä oltiin tehty jo kuukausitolkulla palkatta eikä seuraavasta palkkapäivästä ollut tietoa.
Kuukauden viimeisenä perjantaina mentiin koko päiväksi luukulle odottamaan, yleensä vain toteamaan näppien nuolemisen jatkuvan hukkaan menneen päivän päätteeksi. Sitten mentiinkin takapihalle tarkastamaan omaa perunaviljelmää, kertoo 1990-luvulla lapsuuttaan viettänyt Julia Islanova. Ihmisten omat ruokapalstat olivat tavallinen näky Moskovaa myöten.
Tehdastyöläiset saivat palkkansa tuotteina. Jos valmisti tehtaassa autonrenkaita, alkoi työpäivän jälkeen toinen työpäivä kadulla. Kukin harjoitti parhaansa mukaan kadulla vapaata vaihdantaa. Autonrengas piti saada muuttumaan esimerkiksi borsch-keiton aineksiksi, talvitakiksi ja lämmistysöljyksi. Kysynnän ja tarjonnan lait toimivat kerrankin oikeasti käytännössä ilman sen kummempaa sääntelyä. Tulokset riippuivat tuurista. Paperi- tai mutteritehtaan työntekijälle saattoi oman pihan peruna maistua, säilyketehtaan porukalla sujui sen sijaan ruuan puolesta paremmin.
Tällaista villiä länttä näin läheisessä historiassa, vieläpä Suomen naapurimaassa on vaikea kuvitella. Neuvostoliiton kadottua ihmiset toki jatkoivat elämäänsä parhaansa mukaan.
Venäjän uusrikkaat oligarkit ovat siksi usein ihan oikeasti toisen ihmisen tappaneita gangstereita.
Tehtaat jatkoivat toimintaansa, vaikkei omistajasta ollut selvyyttä. Niin kutsuttu julkisen omaisuuden yksityistäminen, tai paremminkin yksityistyminen, oli hallitsematon prosessi. Se tehtaan työntekijä tai muu häikäilemätön ja rohkea henkilö, joka ensin keksi ostaa koko tehtaan polkuhintaan, sai sen haltuunsa.
Tämä edellytti usein uuden omaisuuden puolustamista väkivalloin. Venäjän uusrikkaat oligarkit ovat siksi usein ihan oikeasti toisen ihmisen tappaneita gangstereita. Oligarkkien keskuudessa esiintyvä hiusmuoti, kiiltävä kalju, johtuu eläköityneen moskovalaistaiteilija Sergei Lebedevin mukaan siitä, ettei kaljusta saa otettua kiinni.
Turvallisuus on kansainvälisissä hyvinvointitutkimuksissa, kuten OECD Better Life Indexissa yksi tärkeä osatekijä. Turvallisuus liittyy yhteiskunnan vakauteen ja toisaalta epävarmuuteen vaikkapa toimeentulon suhteen. Kiistanalaisessa mutta paljon viitatussa ja käytetyssä Kulttuurin ulottuvuudet -tutkimuksessaan Geert Hofstede on pyrkinyt hahmottelemaan, mistä arvoista kulttuurit koostuvat, ja miten eri kulttuurit karkeasti vertautuvat keskenään. Eräs mittari on Uncertainty Avoidance Index, joka pyrkii mittaamaan sitä, kuinka yhteiskunnan jäsenet pärjäävät epävarmuuden kanssa: missä määrin se aiheuttaa epämukavuutta? Kysymys on pohjimmiltaan siitä, kuinka yhteiskunnassa suhtaudutaan tulevaisuuteen: pyritäänkö sitä kontrolloimaan vai annetaanko asioiden vain tapahtua.
Moni venäläinen tuttuni on viitannut tähän indeksiin selittäessään venäläisten konservatiivista äänestyskäyttäytymistä: Venäjän suhdeluku on 95 Suomen 59:ään verrattuna. Toisin sanoen vallitsevan riskinoton välttämisen kulttuurin kautta voidaan selittää venäläisten 2000-luvun äänestyskäyttäytymistä. Pienempänä pahana nähdään nykyinen meno kuin uusi tuntematon, ja mahdollisesti siitä seuraava yksilötason katastrofi eli vallankumous tai romahtaminen mihin tahansa suuntaan. Peruspavel kun haluaa todennäköisesti lähinnä elää rauhassa ja antaa lapsilleen hiukan paremman elämän kuin itselleen, samoin kuin peruspirkkokin.
1990-luku oli monella tasolla turvaton kausi Venäjän historiassa ja toimii peilinä tämän päivän venäläisten poliittiselle käyttäytymiselle. Ajanjakso on tarpeeksi lähellä, jotta tarpeeksi suuri osa äänestäjistä on elänyt sen läpi ja muistelee sitä kauhulla. Kauden uusinta halutaan välttää hinnalla millä hyvänsä.
Vladimir Putinin kausi vallassa on ollut verrattain vakaa – talous ja keskiluokan elintaso ovat kasvaneet. Hänen haastamisensa on siksi erittäin vaikeaa. Uusi presidentti on Venäjän poliittisessa järjestelmässä valtava riski presidentin valtaoikeuksien ollessa niin mittavat. Venäjän federaation ensimmäisen presidentin ja Vladimir Putinin edeltäjän Boris Jeltsinin vioiksi – reilua tai ei – on luettu Venäjällä heikkous ja kyvyttömyys nousta hallitsemaan 1990-luvun kaaosta.
Putinin vaalikampanjan slogan taas on yhä vuonna 2018 heikkouden antiteesi: ”Vahva presidentti, vahva Venäjä”.
Laura Kolehmainen, Moskova.
Kuvat: Wikimedia Commons
Lähteet:
https://www.stat.fi/tup/tietoaika/tilaajat/ta_11_03_venaja.html
http://www.oecdbetterlifeindex.org/countries/russian-federation/
https://www.hofstede-insights.com/product/compare-countries/
