Teksti: Amanda Alvesalo
Kuvitus: Laura Kenttä

Yksikään ihminen, joka mielellään kuluttaa mitä tahansa taidemuotoa – musiikkia,
kuvataidetta, elokuvia, teatteria, mitä vain – ei kyseenalaista sitä arvoa ja mielihyvää,
jota hyvä taide voi parhaimmillaan herättää. Vaikka yhteisön ja yhteiskunnan
näkökulmasta taiteen tehtävä on säilyttää ja kehittää kulttuuria, taide itsessään on
suunnattu aina ihmiselle yksilönä. Sen arvo on kiistämätön, mutta syvempi
psykologinen tarkoitus jää toisinaan vaille tarkempaa pohdintaa. Vaikka jokainen voi
intuitiivisesti tuntea taiteen merkityksen itsessään, mikä tämä merkitys lopulta on?

Sigmund Freud on käsitellyt aihetta useissa taidetta käsittelevissä kirjoituksissaan.
Vaikka monet Freudin näkemykset ihmisestä ovatkin vaatineet myöhempiä korjauksia,
on hänen asemansa psykologian kehittäjänä ja psykoanalyysin luojana kiistaton.
Hänen taidetta käsittelevät kirjoituksensa avaavat loistavasti ihmismielen tarpeita ja
mitä niiden täyttämättä jäämisestä seuraa.

Freud kuvaa tarvetta taiteeseen mielihyväperiaatteen ja todellisuusperiaatteen
käsitteiden kautta. Lapsi pyrkii kaikessa tekemisessään välittömään mielihyvään, eli
toimii luontaisesti mielihyväperiaatteen mukaisesti. Kasvaessaan aikuiseksi
mielihyväperiaate joudutaan kovan maailman vaatimuksesta ja erittäin
vastentahtoisesti korvaamaan todellisuusperiaatteella. Tämä johtaa toimintaan, jossa
mielihyvän täyttymistä joudutaan lykkäämään tuonnemmaksi ja usein myös täysin
tukahduttamaan.

Freudin mukaan taide yhdistää mielihyväperiaatetta noudattavan mielikuvamaailman
sekä todellisuusperiaatetta noudattavan tosimaailman. Taiteen kautta ihminen saa olla
jälleen lapsi, joka rakentaa leikin avulla itselleen todellisuudesta erillisen maailman.
Tässä maailmassa tosielämän velvollisuudet ja rajoitteet eivät ole ristiriidassa
välittömän mielihyvän kanssa, vaan ne kohtaavat toisensa ja Freudin mukaan luovat
todellisuudesta jäljennöksen, jossa ihminen voi olla täysin vapaa. Voisi siis sanoa, että
taide antaa mahdollisuuden katsoa objektiivista todellisuutta uuden linssin läpi
vailla tosielämän taakkaa, ja näin helpottaa ihmisen tyytymättömyyttä ankaraan
todellisuuteen. Mielikuvamaailma on psyykelle hyvinkin tarpeellinen, mikäli ihminen
haluaa pysyä tyytyväisenä.

Taide antaa mahdollisuuden katsoa objektiivista todellisuutta uuden linssin läpi
vailla tosielämän taakkaa, ja näin helpottaa ihmisen tyytymättömyyttä ankaraan
todellisuuteen.

Myös Friedrich Nietzsche on sanonut, että hyvä taide on kuin ”kahleissa tanssimista”;
yhteiskunnan tai yksilön itsensä itselleen asettamat rajoitteet johtavat mielen hakemaan uusia ratkaisuja, jotka toimivat luovuuden kannustimina. Mieli ei siis hyväksy tosielämän rajoitteita, vaan laajenee sen ulkopuolelle tarjoten tyydytystä muuten vaillinaiseen todellisuuteen. Tämän voisi tulkita niin, että onnistunut taidekokemus tuo ihmisen niin lähelle vapautta kuin se on mahdollista. Se siis antaa
tilan, jossa on lupa tulkita todellisuutta ja itsestä ulkoisia objekteja täysin vapaasti.

Toisaalta, vaikka lupa vapaalle tulkinnalle on annettu, todellisuudessa tämä prosessi
ei ole sattumanvarainen. Bostonin naistensairaalassa neurologian apulaislääkärinä
työskentelevä Michael Stanley korostaa esseessään Art from a mind at sea, ettei
taiteilija luo illuusiota, vaan me luomme sen itse omissa mielissämme katsoessamme
tai kuunnellessamme taidetta. Hänen mukaansa illuusioiden luominen, esimerkiksi
kasvojen näkeminen abstraktissa maalauksessa, on monimutkainen neurologinen
prosessi, joka vaatii näköärsykkeeseen keskittymistä, sen suodattamista ja
sovittamista todellisuuteen. Taiteilija voi ohjata prosessia, mutta lopullinen illuusio on
katsojan työn tulosta. Illuusio ja sen herättämä tunnereaktio puolestaan perustuvat
aiempiin kokemuksiin, ja parhaimmillaan ne tarjoavat uuden tavan jäsentää omaa
sisäistä tai ulkoista maailmaa.

Äärimmillään ihmisen tulkinta koko ympäröivästä todellisuudesta perustuu hänen itse
luomiinsa illuusioihin. Tällöin puhutaan sairaudesta, skitsofreniasta. Hallusinaatiot ovat
äärimmäinen esimerkki aivojen kyvystä hahmottaa ympäröivää todellisuutta mielen
omien tulkintojen ja suodattimien kautta, kuin myös luoda olevaa olemattomasta.
Hallusinaation voisi siis ajatella olevan illuusion eräänlainen huipentuma. Stanley
kertoo edellä mainitussa esseessään Louise Weinbergista, skitsofreniasta
kärsineestä taiteilijasta, joka taiteensa avulla pyrki avaamaan hallusinaatioiden
täyttämää maailmaansa. Weinbergin aviomiehen sanoin: ”If others could see what she
saw, then she might not be so alone in her world.”

Taiteilijalle taide on siis myös tapa tuoda omaa sisäistä maailmaa näkyväksi. Tämä
yleisinhimillinen tarve tulee täytetyksi, kun taiteilija on kykeneväinen avaamaan verhoa
objektiivisen todellisuuden ja subjektiivisen kokemuksensa välillä. Taiteen
subjektiivisuus kulkee siis kahteen suuntaan vuoropuheluna taiteilijan ja
taidetta kuluttavan välillä muodostaen parhaimmillaan mieltä avartavan
yhteisymmärryksen. Pääsy toisen mieleen ja tulkintoihin avaa näin ollen myös omia
tulkintoja objektiivisesta maailmasta.

Taiteen subjektiivisuus kulkee siis kahteen suuntaan vuoropuheluna taiteilijan ja
taidetta kuluttavan välillä muodostaen parhaimmillaan mieltä avartavan
yhteisymmärryksen.

Ihminen tekee jatkuvasti tulkintoja elämän kaikilla osa-alueilla ja taide tuo nämä
tulkinnat näkyviksi hänelle itselleen ja taiteilijan tapauksessa myös muille ihmisille.
Minulle punainen on sinulle vihreä. Minulle tämä merkitsee yhtä, sinulle toista. Niin
kliseiseltä ja yksinkertaiselta kuin tämä toteamus toisinaan kuulostaakin, näille
tulkinnoille on aina painavat psykologiset syynsä. Aivomme reagoivat hyvän taiteen
tuomiin aistiärsykkeisiin vahvasti, koska ne tarvitsevat niitä. Ne tarvitsevat toisenvaihtoehtoisen sfäärin käsitelläkseen tuntemaamme kovaa todellisuutta ja
hyväksyäkseen sen.

Oma näkemykseni taiteesta on se, että yksittäisen taideteoksen sijaan se on
konkreettisesta maailmasta erillinen tila, jonka etäisyys objektiiviseen maailmaan luo
perspektiiviä omiin tulkintoihimme ja tunteisiimme. Esimerkkinä musiikkiin
heittäytyminen on minulle on korvaamaton tapa kohdata tunteita ja ajatuksia, joihin
muuten olisi vaikeaa, jopa pelottavaa tarttua. Minun ja taiteilijan sisäiset maailmat
keskustelevat keskenään luoden ympärilleni turvallisen tilan tuntea ja ajatella mitä
vain. Musiikin tuottama mielihyvä eristää minut todellisuudesta, tekee maailmastani
suuremman ja minusta vahvemman. Voin tuntea surua ja tuskaa, mutta myös iloa ja
odotusta. Voin vapaasti kysyä “mitä jos” säilyttäen itseni ja todellisen maailman
vahingoittumattomana. Musiikin sfäärissä en vaurioidu intensiivistenkään tunteiden
vallassa. Voin antaa itseni kadota sen ja oman tunne-elämäni syövereihin, ja tämän
jälkeen palata todellisuusperiaatteelle alistettuun maailmaan aiempaa
tyytyväisempänä ja itsetietoisempana. Vapaana.