Ison pyörän mullistamat kandiohjelmat ovat herättäneet närää monissa. Omasta koulutussuunnastaan varmalle opiskelijalle uudistus on toimimaton, eikä opetuksen rakenne vaikuta järkevältä tai edes suunnitellulta.  

Teksti: Helmi Soininvaara

Luin kesän aikana Ulrich Beckin Riskiyhteiskunnan. Ulrich Beck on yksi nykyajan keskeisimmistä sosiologeista, mutta fuksivuotenani hän tuli esiin harvakseltaan, sivumainintoina. Sosiaalitieteiden kandiohjelmassa nyt toista vuotta aloittavana sosiologiaintoilijana olen ollut usein turhautunut koulutusohjelmaamme ja etenkin sosiologian olemattomuuteen siinä.

Kiinnostavan vertailukohdan kokemuksilleni olen saanut hyvältä ystävältäni, joka aloitti sosiologian opinnot englantilaisessa yliopistossa vastaavasti vuosi sitten. Omiin kokemuksiini peilaten ystäväni kertoma kuulostaa sosiologiselta ihmemaalta: sosiologisen teorian perusteet ja keskeiset nimet on käyty läpi johdantokursseilla, sitten on syvennytty tarkemmin muutamiin kiinnostaviin teemoihin, kirjoitettu esseitä ja väitelty seminaarikursseilla. Pääpaino on ollut makrososiologian laajoissa teorioissa, joista käsin on tarkasteltu mikrososiologisia arkielämän ilmiöitä. Muutamia tympeitä luennoitsijoita ja huonosti suunniteltuja aiheita on toki mahtunut mukaan – kyse on kuitenkin yliopistokursseista eikä vuoden kestävästä Ted Talkista.

”Opetus on ollut silppua, joka ei ole muodostanut mitään kovin järkevää tai systemaattista kokonaisuutta.”

Oma ymmärrykseni sosiologiasta on sen sijaan jäänyt hajanaiseksi. Toistaiseksi opetus on tuntunut keskittyvän paljolti suomalaisen sosiaaliturvajärjestelmän puintiin eri näkökulmista ja mikrososiologiseen/sosiaalipsykologiseen keskusteluanalyysiin. Laajempi yhteiskuntateoreettinen näkökulma, jonka perässä yliopistoon tulin, on jäänyt sosiologian johdantokurssin muutaman luennon jälkeen syrjemmälle. Englannissa opiskeleva ystäväni ihmettelikin, miten yhteiskunnan mikroilmiöitä voi edes ymmärtää ilman käsitystä laajemmasta makrotodellisuudesta. Ikään kuin kukaan ei olisi miettinyt ennalta, missä järjestyksessä ja miten ja mitä meille kannattaisi sosiaalitieteistä opettaa. Opetus on ollut silppua, joka ei ole muodostanut mitään kovin järkevää tai systemaattista kokonaisuutta. On rasittavaa ajatella, että jos vain koulutusohjelma olisi suunniteltu piirun verran paremmin, voisin kehittyä näiden kolmen vuoden aikana huomattavasti enemmän.

Tässä välissä on hyvä huomauttaa, ettei koulutusohjelman jäsentymättömyys ole yksin sosiaalitieteiden tai edes valtsikan ongelma. Vastaavaa sadattelua kuulen useimmilta Helsingin yliopiston eri tiedekunnissa opiskelevilta ystäviltäni. Symppaan myös proffia ja koulutusohjelmamme suunnittelusta vastaavaa henkilökuntaa, sillä yleisessä tiedossa on yliopiston resurssipula. Fuksikurssien suunnittelu tuskin on kenenkään ykkösprioriteetti graduvalmennusten, julkaisupaineiden ja hallinnollisten velvoitteiden keskellä. Syiden ymmärtäminen ei kuitenkaan poista kokemusta siitä, että koulutusohjelmamme on tällaisenaan epäonnistunut.

Resurssipula on jatkuvasti esillä myös kurssiemme käytännön järjestelyissä. Ei puhettakaan pienistä seminaarikursseista, kun edes esseiden tarkistukseen ja palautteenantoon ei tunnu riittävän henkilöstöä. Ovela idea ovatkin vertaisarvioitavat oppimispäiväkirjat, joilla säästetään opettajien työtaakkaa arviointien suhteen. Eräänä viikkona viime syksynä minulla oli arvioitavana yhteensä 11 oppimispäiväkirjaa (kylläkin eri kursseilla). Väistämättä mieleeni juolahti tekeväni tässä opetushenkilökunnan työtä, sillä minulta tuntui kuluvan enemmän aikaa muiden tekstien tarkastukseen kuin omaan oppimiseeni. Aina voi väittää muiden tekstien arvioimisen olevan itsessään hyödyllinen oppimisprosessi, mutta sitä oppimisen muotoa viljellään kyllä jo liikaakin.

Lisäksi on kyseenalaista, missä määrin vasta opintonsa aloittaneet fuksit edes osaavat luotettavasti arvioida toistensa tuotoksia.

Kaiken kaikkiaan sosiaalitieteiden opiskelu turhauttaa, koska en koe saavani siitä kunnollisia valmiuksia ymmärtää sosiologisia ilmiöitä. Tiesin kyllä hakiessani, että joutuisin kandiohjelmassamme lukemaan myös kolmea muuta ainetta, mutta yllätyksenä tuli, että omaa opintosuuntaa pääsisimme opiskelemaan vasta toisen opintovuoden lopussa. Valintavaiheen pitkittäminen johdantokursseja pitemmälle tuntuukin täysin tarpeettomalta. Epäilen, ehdinkö todella viimeisen vuoden aikana syventyä sosiologiseen ajatteluun samassa määrin kuin ystäväni Englannissa kolmen vuoden aikana. Tähtäimessämme kandivaiheen jälkeen saattaa olla sama yliopisto, ja hakemuksessani joutunen paisuttelemaan meriittejäni näyttäytyäkseni pätevänä sosiologian kandina.

Toivottavasti opintojeni edetessä minun ei tarvitse enää turvautua kesälomiin kehittyäkseni sosiologiksi.

”Kaiken kaikkiaan sosiaalitieteiden opiskelu turhauttaa, koska en koe saavani siitä kunnollisia valmiuksia ymmärtää sosiologisia ilmiöitä.”