Teksti: Eero Lipponen
Kuva: Verna Ruokonen

Aloitin syksyllä 2017 kasvatustieteiden opinnot. Minusta piti tulla luokanopettaja. Alan olin valinnut summanmutikassa ja abikevään paniikissa, sillä olin saanut sellaisen käsityksen, että jonnekin on sentään haettava. Ei voi jäädä vetelehtimään kuin mikäkin vötkäle.

No, kaiketi päädyin opiskelemaan opetusalaa, koska vanhempani tekevät sen kaltaisia töitä. Heidän puheidensa kautta olin saanut opettamisesta joltisenkin käsityksen. Luultavasti juuri tämä oli alanvalinnassani ratkaiseva tekijä. Ainakaan minua ei koskaan painostettu suuntaan taikka toiseen.

Ujouden aiheuttaman alkuyskähtelyn jälkeen huomasin, että yliopistossa tapaamani ihmiset suhtautuivat minuun ihan myötämielisesti. Pääsin sosiaalisiin piireihin ja opin tuntemaan ison joukon enimmäkseen elämäniloisia, avomielisiä ja ystävällisiä tulevia opeja.

***

Sosiaalisuuden lisäksi myös varsinainen opiskelu aiheutti alkuvaikeuksia. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että opiskeltavat sisällöt olisivat olleet vaikeita tai yliopisto henkisenä ympäristönä minulle epäkotoisa. Päinvastoin. Tulevien luokanopettajien lukulista koostui varsin kepeistä ja käytännöllisistä kirjoista, joiden sisällöt – kuten akateeminen maailman käytännöt yleensäkin – olivat akateemisen perheen pojalle helposti omaksuttavia.

Ongelma oli, jos ei jopa liika akateemisuuteni, niin ainakin se, että olin siviilipalvelusvuoteni aikana omaksunut tarkan ja tunnollisen tavan lukea kaunokirjallisuuden klassikoita. En ymmärtänyt sitä, minkä monet opiskelukaverini tuntuivat tajunneen vaistomaisesti: ei yliopistossa kannata vakavissaan lueskella!

Siinä missä uudet ystäväni sutaisivat esseensä viimeisen illan adrenaliinilla maustetussa inspiraatiossa, minä istuin typerryttävän pitkiä päiviä Kaisa-talon kellariloukossa.

Ajan oloon ja varmaan samassa tahdissa sosiaalisiin piireihin sulautumiseni kanssa – varmasti viimeistään fuksikeväänä – opin hallitsemaan nykyopiskelijalle välttämättömät kyyniset ja opportunistiset konstit. Siinä missä olin aluksi typerällä pieteetillä tavannut kurssikirjoja sivu sivulta ja alusta loppuun, nyt selasin kirjasta esseetäni varten oleelliset otsikot ja koppasin niiden alta muutaman sitaatin, joiden varaan ladoin kasan huteria lauseita. Arvosanat eivät romahtaneet, aikaa jäi varastoon.

***

Kun syksyllä 2019 aloitin opiskelut politiikan ja viestinnän kandiohjelmassa – jonne minut oli sysännyt opettajan kutsumuksen epäily ja kasvatustieteelliseen liian teoreettiset taipumukset – olin jo valmis kyynikko-opiskelija, leikkaa liimaa -metodin ylimielinen propagoija.

Nyt kyynisyyteeni liittyi myös jonkinlaista koko yliopistokoulutuksen mielen ja merkityksen epäilyä. Olin ymmärtänyt, että yliopisto on uuden tietotyöläisköyhälistön tuotantolaitos. Se ei voisi antaa meille kovinkaan paljoa toivoa paremmasta elämästä. Suurille ikäluokille yliopisto merkitsi harppausta yhteiskunnallisessa hierarkiassa ja tiede avaruusmatkailua sekä maailmanrauhaa. Meidän askeleemme alta yhteiskunnan lattiataso romahtaisi niin kuin maapallon ekosysteemit ympärillämme. Ajajanpaikalta kiikkutuoliin talutettu tiede valittelisi omaa raihnaisuuttaan.

Yliopisto aiheutti myös poliittista turhautumista. Että tätä tietopajaa rahoitetaan julkisesti, mutta sen taloudelliset tuotot käärii tiedekustantajajätit ja muut yksityiset rahanimijät. Törkeää! Jos kerran yliopisto tarjoaisi vain epävarmuutta ja kulisseissa kähmintää, miksi minä vuotaisin energiani Kaisa-talon työpöydille?

Tutustuin tarkemmin kyynikkoon. Löysin hänestä rottamaisen, ovelan ja vastahankaisen antisankarin. Jussi Vähämäki kirjoittaa: ”Itseasiassa juuri opportunisti ja kyynikko ovat ne kaksi hahmoa, joiden suojissa elävä työ nykyään pakenee kapitalistista riistoa.” Kyynikko-opiskelija vastustaa, vaikkei aina suinkaan tietoisesti, tietopajan kontrolleja! Hän on pakenija, monikeino, monineuvo kuin Odysseus.

Millaista on kyynikon vastarinta? Kovan, kaikkea hylkivän kuoren kantamista. ”Lasi on kova ja sileä materiaali, johon ei saa mitään kiinni”, kirjoittaa Walter Benjamin. Kyynikko-opiskelijaan ei saa mitään kiinni, eikä häntä saada mistään kiinni, koska hän suhtautuu kaikkeen ulkokohtaisesti, välineellisesti, itseään likoon laittamatta. Hän ei sisäistä opiskelijalta vaadittuja itsen kehittämisen, cv-merkintöjen keräämisen ja verkostoitumisen vaateita, vaikka ulkoisesti täyttääkin kaikki ne. Miten? Välinpitämättömästi, uhraamatta niille ajatuksiaan, tunteitaan, voimavarojaan. Kyynikko sanoo: ”Mä oon täällä vain töissä.” Ja tämä on tietysti katastrofi. Tunnekylläisissä tietotöissä pitäisi olla aina kuin huvipuistossa, huutaa ala ja ylämäissä ”jihuuu”. Ei ihme, että monet toimistot muistuttavat huvipuistoja.

Kyynikko ei ole tunnollinen, hän välttää uupumisen, tuon nykyopiskelijan perussairauden.

***

Opiskelujeni alkuvaiheessa, kun liotin itsestäni tunnollisuuden tahroja ja hankasin itselleni kyynikon kovan pinnan, kehitin vapaa-ajalla myös täysin toisenlaista lukutapaa. Jatkoin kirjallisuuden lukemista. Lisäsin lukulistalle nyt myös joitakin filosofian merkkiteoksia. Muistan, että lukiessani Platonin Valtiota oli minun toistuvasti tartuttava kynään selvitelläkseni ideaopin solmukohtia. Jos en koko ajan kirjoittanut lukemastani omin sanoin, en yksinkertaisesti ymmärtänyt siitä paljoakaan. Samalla tuli siirrettyä paperille muitakin mieltä reunustavia ajatuksia. Kirjan lauseista sai kimmokkeen kirjoittaa kaikesta muustakin. Pöydällä retkottava klassikko antoi ajattelulle sijan, assosiaatiolle eksymisen kenttäoppaan.

Tuomas Nevanlinna on kirjoittanut: ”[K]aanonin kautta on mahdollista elää totuudessa. Se avaa kentän, jossa asioita on mahdollista sanoa ja kokea.” Nevanlinna kuvaa kaanonia myös ”pyhäksi”. Ja sanoo, että kanonisten tekstien lukeminen ”tuskin eroaa paljonkaan rukoilemisesta, laskeutumisesta tuntemattoman puhuttelun varaan.” Vaikka en itse yltyisi yhtä ylätyyliseksi, myönnän, että kun keskustelee itsen kanssa klassikon ”avaamalla alueella”, voi tapahtua aavistamattomia asioita. Kenties tapahtuu myös moraalista kasvua.

Kun lukemiselle omistautuu, alkaa opiskelu viitata itsenäiseen moraalikasvatukseen ja tutkintoon pyrkimisen sijasta siitä tulee itsetutkiskelua. Vaikka nyky-yliopisto tuskin tunnistaakaan opiskelun moraalis-poliittista ulottuvuutta, on itsetutkiskelulla ja moraalikasvatuksella vankat perinteet länsimaisen ajattelun historiassa. Platon uskoi, että elämä ikuisten ideoiden parissa pelastaa sielun. Luostariveljet luottivat siihen, että Kristuksen seuraaminen johtaa viimeisenä päivänä ruumiin ylösnousemukseen. Valistukselle kyse oli siitä, että tradition sisäistämällä pääsee siitä niskan päälle ja surfaamaan edistyksen aallonharjalla.

***

On siis kaikkeen kyllääntynyt kyynisyys ja tekstien äärellä miltei hengellinen hartaus. On handbookien kiireellistä kopeloimista, kaikkeen tarttumista, minkä tahansa käyttämiseksi, ja on kokonaisvaltaista antautumista sanan puhuteltavaksi. Kaksi opiskelun tapaa. Toista voidaan pitää itsetutkiskelun perinteenä. Toista perinteettömyytenä, sillä kyynikolla ei voi olla perinnettä. Hän ei perusta mistään eikä mitään. Kyynikko hävittää jopa omat jälkensäkin.

Yhtäältä – etenkin typeriä oppimispäiväkirjoja sutiessani – pyrin olemaan kovapintainen kyynikko, joka hylkii kaikkea muuta kuin puhtaan välineellistä suhdetta tietoon. Toisaalta – etenkin vapaa-ajalla ja itselle tärkeiden tekstien parissa – pyrin lukemaan niin, että sisäistän minulle tärkeiden tekstien lauseet, jotta voin aina elää, ajatella ja tuntea niiden parissa ja niiden lävitse.

Onko asia nyt sitten niin yksinkertainen, että pyrin olemaan taloudellinen opiskelutehtävien suhteen säästääkseni aikaa omille harrastuksilleni? Onko kyse vain arjen fiksusta ajankäytöstä? Ei, ei asia aivan näin ongelmaton ole…

Sillä eikö se, mitä kuvasin itsetutkiskeluksi ja Nevallinnaa siteeraten “totuudessa elämiseksi”, voida tulkita myös ylitunnollisen ihmisen itsen alistamiseksi? Ovathan vapaa-ajalle siirretty työhulluus, mittaansa suuremmiksi paisuneet sivistyshankkeet ja jatkuva ”itseen investoiminen” – käyttääkseni itselleni vastenmielistä self-help -termiä – juuri nykyaikaisen tietotyömuurahaisen tavaramerkkejä. Tokkopa tässä on kovinkaan paljon ”pyhää”. Ja eikö varsinkin valtsikan akateemisten suorittajien piirissä uurastaminen ole melkeinpä vaatimus? Tuskin kaikki luku- ja kirjoitusintoni on pelkästään sisäisen palon ulkoista leiskuntaa. Paljon siinä on varmasti myös ahkeruuden normeihin sopeutumista.

Sanotaanko näin: Olisi liian paksua väittää, että työintoni on jonkin minuun asettuneen kirjallisen demonin ruokkimista. Tällaisen sanominen tuntuisi turhan pompöösiltä, aivan liiaksi katteettomalta itsekehulta. Mutta ihan yhtä yksinkertaistavaa olisi esittää, että olen työinnossani ainoastaan uusliberaalien itsen yrittäjän ideaalien tunnollinen toteuttaja. Tuntuisi väkinäiseltä huudahtaa: ”Katsokaa, minäkin olen uusliberaali!” Vaikutelma olisi samantapainen kuin silloin, kun joku myöntää avoimesti olevansa itsekäs ja häikäilemätön esiintyäkseen raastavan rehellisenä. Vaikutelma olisi teeskennelty.

Miksi sitten tankkasin Hannah Arendtia joululomalla kuin olisin valmistautunut pääsykokeisiin? Miksi joka periodissa kirjoitan opiskelijalehtiin, vaikka voisin joskus suoriuttua ihan vain oppimispäiväkirjoista? Miksi hioin tätä tekstiä luvattoman kauan kaiken muun tekemisen ohessa? En tosiaan oikein tiedä. En myöskään tiedä, mitä tekisin, jos en koko ajan lukisi ja kirjoittaisi.