Teksti: Susanna Eloranta
Kuva: Tuuli Sipilä
Vihapuheesta on tullut yksi aikakauttamme leimaavista riesoista. Kiinnostavaa kuitenkin on, mikä saa ihmisen käyttäytymään näin? Miksi normit ja lainsäädäntö eivät pysty estämään vihapuhetta? Kuinka vihapuhetta voidaan vähentää? Psykiatri, oikeuspsykiatrian erikoislääkäri ja psykoterapeutti Hannu Lauerma antaa vastauksia mieltä kutkuttaviin kysymyksiin.
Mitä vihapuhe on?
Ennen kuin pohditaan psykiatri, oikeuspsykiatrian erikoislääkäri ja psykoterapeutti Hannu Lauerman kanssa sitä, mistä vihapuhe johtuu ja kuinka sitä voitaisiin estää, on hyvä tarkastella hieman vihapuheen käsitettä ja nykyistä lainsäädäntöä. Euroopan neuvoston ministerikomitea määrittelee vihapuheeksi kaikki sellaiset ilmaisumuodot, jotka levittävät, lietsovat, edistävät tai oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalaisvastaisuutta, antisemitismiä tai muuta vihaa, joka pohjautuu suvaitsemattomuuteen. Suvaitsemattomuus voi olla esimerkiksi etnisiin tai seksuaalivähemmistöihin kohdistuvaa vihamielisyyttä. Ylipäätään vihapuheena nähdään viestintä, joka levittää ja lietsoo vihaa yhtä ihmistä tai ihmisryhmää vastaan. Muodoltaan vihapuhe voi olla paitsi puhetta myös kirjoituksia, kuvia, symboleja, musiikkia, piirroksia tai elokuvia. Ryhmiin ja yksilöön kohdistumisen lisäksi vihapuhetta voidaan myös kohdistaa instituutioihin tai omaisuuteen. Vihapuheen motiiveina voidaan ennen kaikkea nähdä ennakkoluuloisuus ja vihamielisyys. Ennakkoluuloihin perustuvan luonteensa takia vihapuhe ei läheskään aina perustu todellisuuteen, vaan kyseessä voi olla yksilön harhakuvitelmat esimerkiksi uhrin oletetusta etnisestä tai kansallisesta taustasta, elämänkatsomuksesta tai uskonnollisesta taustasta, seksuaalisesta suuntauksesta, sukupuoli-identiteetistä tai vammaisuudesta.
”On hyvin mahdollista, että näennäisesti hyvin elämässään pärjäävä kirjoittaa yön pimeinä tunteita vihaa leiskuvia viestejä internetissä.”
Miksi normit ja lainsäädännölliset rangaistukset eivät riitä estämään vihapuhetta?
Haastavaa vihapuheen kitkemisestä tekee se, että Suomen lainsäädäntö ei määrittele erikseen vihapuheen tai -rikoksen käsitettä. Lisäksi vihapuhetta tarkasteltaessa on huomioitava sananvapaus, joka on turvattu niin Suomen laissa kuin Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksissakin. Sananvapaudella tarkoitetaan yleisesti ottaen jokaisen oikeutta ilmaista, julkaista ja vastaanottaa mielipiteitä, tietoja ja muita viestejä kenenkään niitä ennalta estämättä. On valitettava totuus, että sananvapauden piiriin eivät kuulu ainoastaan sellaiset tiedot tai mielipiteet, jotka otetaan vastaan mielellään tai joita pidetään harmittomina, vaan myös sellaiset mielipiteet, jotka koetaan esimerkiksi järkyttävinä, häiritsevinä tai epämiellyttävinä. Onneksi Suomen lainsäädännössä ja monissa kansainvälisissä sopimuksissa sananvapauden käyttöä on kuitenkin rajoitettu niin, ettei sananvapauden turvin voida sallia muiden perusoikeuksien tai ihmisarvon loukkaamista. Suomen rikoslaissa sananvapautta on rajattu muun muassa säätämällä kunnianloukkaus ja kiihottaminen kansanryhmää vastaan rangaistaviksi teoiksi, jolloin vihapuhe on myös rikoslain kautta rangaistavissa. Erittäin yleistä kuitenkin on, että esimerkiksi henkilöön kohdistuva viharikos ei yllä täyttämään kunnianloukkauksen kynnystä, jolloin tekijä jää sanktioimatta ja uhri joutuu kestämään kohtalonsa. Lisäksi internetissä ja sosiaalisessa maailmassa ongelmaksi ei yleensä muodostu vain yksittäisen henkilön epämiellyttävä asennoituminen ja vihapuhe, vaan viestejä saattaa tulla uhrille monilta tai jopa kymmeniltä anonyymeiltä ihmisiltä. Tämä vaikeuttaa vihapuhujien saamista vastuuseen. Näin ollen vihapuheen ja omien mielipiteiden esittämisen vapautta erottaa veteen piirretty tulkinnanvarainen viiva, kuten aina lainsäädännön kanssa.
Vaikka vihapuhe tuomitaan yhteiskunnallisesti, se lisääntyy koko ajan. Poliisin tietoon tulleiden epäiltyjen viharikosten määrä lähti jyrkkään nousuun jo vuonna 2015, josta lähtien myös rangaistut vihapuheet ovat yhtä lailla lisääntyneet. Suomen hallitus totesi ensimmäisen kerran vuonna 2016 selonteossaan, että rasismi, viharikokset, ääriliikkeiden toiminta ja suvaitsematon kansanmielisyys ovat tulleet selvästi entistä näkyvämmäksi, eikä vielä tänä päivänäkään vuonna 2020 vihapuhetta ja viharikoksia ole saatu aisoihin. Päinvastoin. Mikä siis neuvoksi?
Minkälaiset ihmiset harrastavat vihapuhetta ja miksi he käyttäytyvät niin?
Psykiatrina ja Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkärinä Hannu Lauermalla, joka on myös toiminut professorina ja tutkimusprofessorina, on laaja yhteiskunnallinen ja psykologinen näkemys myös vihapuheeseen. Lauerman mukaan ihmiset, joilla on yleisimmin aikaa kirjoitella nettipalstoilla ovat usein työttömiä, yhteiskunnallisesti syrjäytyneitä tai eläkeläisiä. Työssä käyvillä ihmisillä ei ole samaan tapaan mahdollisuutta viettää aikaa keskustelupalstoilla ja olla oikaisemassa keskusteluiden harhaluuloja ja tahallisia tai tahattomia väärinkäsityksiä.
Erityisen kiinnostavaa on, että Lauerman mukaan, suurin osa vihapuheen tuottajista kokee puheensa täysin oikeutetuksi. Puhujat kokevat, että heitä on petetty, eivätkä he saa ääntään kuuluviin. Lauerman mukaan tämä on aliarvioitu rikoskomponentti, johon tulisi lainsäädännön taholta puuttua. Puhujista kun oma oikeutus ei tunnu väärältä teolta.
Lauerman kanssa keskustellessa yhdeksi esimerkiksi vihapuheen mahdollistavista areenoista nousee Suomi24 -keskustelupalsta. Palsta ei suoranaisesti ravitse älykästä keskustelua, koska siellä ei yleensä voi keskustella kauaakaan ilman, että vihamielisyys jo nousee esiin. Tällöin palstalle jäävät keskustelemaan samanmieliset ja samalla tasolla kirjoittavat henkilöt, joiden kuvitelmia kukaan ei ole oikaisemassa. Ylipäätään kuplaantuminen on tänä päivänä hyvin voimakasta. Harva haluaa roikkua keskustelemassa palstalla, jossa on paljon vihaa. Tämän takia syntyy erilaisia kuplia eli ”oikeamielisten” palstoja, kuten esimerkiksi äärioikeiston ja -vasemmiston tai vaikkapa ilmastoaktivistien omat suljetut keskustelupalstat. Myös päihteillä on vaikutuksensa. Räikeimmät vihapuheet tuppaavat toteutumaan illan ja yön aikaisissa keskusteluissa, joita muutenkin kalvaa alkoholi ja muut päihteet. Osa vihapuhetta viljelevistä ihmisistä kärsii myös mielisairauksista. ”Olen varmuudella jäljittänyt henkilöitä, joilla on mielisairaus taustalla,” Lauerma toteaa.
Lauerma nostaa esiin vielä toisenkin esimerkin vihapuheeseen liittyen. Hän kertoo Riistanhoitokeskuksen voimakkaita tunteita herättävästä roolista. Keskukselle tulee kiihkeitä yhteydenottoja hyvin monelta suunnalta. Pommittajina toimivat niin maatilalliset, luonnonsuojelijat, metsästäjät kuin punaviherjärjestötkin. Viestintä on onneksi pysynyt lähinnä kirjallisessa muodossaan. Lauerma huomauttaa, että vihapuheena uhkailun ei tarvitse edes olla eksplisiittistä, vaan jo vihjauskin riittää täyttämään rikosoikeudelliset rajat.
Lauerma toteaa osuvasti kirjassaan Psykiatrin päänavaus (2019), että joukossa ihmisten tyhmyys tiivistyy, sillä joukon jatkona oleva ihminen ilmiselvästi taantuu ajatuksiensa tasolla silloin, kun edessä nähdään viholliskuva ja käsky käy samanmieliseltä henkilöltä. Silloin alkaa tapahtumaan.
Vihapuhujia ei kuitenkaan voida suoraan kategorisoida vain pahoiksi, ilkeiksi tai mielenterveysongelmista kärsiviksi ihmisiksi, sillä ihmisillä on monia puolia. On hyvin mahdollista, että näennäisesti hyvin elämässään pärjäävä kirjoittaa yön pimeinä tunteita vihaa leiskuvia viestejä internetissä. Lauerman mukaan ei ole tavatonta, että myös akateemisesti koulutetut ihmiset raivoavat keskustelupalstoilla ja vieläpä ihan oikeilla nimillään.
Kysyttäessä, vaikuttaako ikä vihapuheeseen, Lauerma toteaa, että hyvinkin raivokasta vihapuhetta kuulee myös ikääntyneiltä ihmisiltä. Osittainen syy tähän on todennäköisesti se, että ikääntymisen myötä kognitiiviset kyvyt voivat lähteä heikkenemään aiheuttaen henkilössä enenevissä määrin kärjistyvää vihapuhetta. Lauermalla on lisäksi se käsitys, että eniten lievemmästä vihapuheesta järkyttyneitä ovat keski-ikäiset ja iäkkäät ihmiset, jotka ovat tottuneet autoritäärisempään kulttuuriin. Nykynuoriso ymmärtää vihapuheen luonteen korviaan lotkauttamatta ja siitä ahdistumatta. Ehkä medialukutaidollakin on tässä osansa.
”Ei pidä lähteä ruokkimaan trolliarmeijaa, sillä ainakin määrällisesti ne voittavat aina.”
Miten vihapuhetta voitaisiin estää psykologisesta näkökulmasta katsottuna?
Kuinka sitten vihapuhetta voitaisiin vähentää tai estää? Psykologisesta vinkkelistä katsottuna ratkaisuna voitaisiin nähdä niin reagoimattomuus, koulutus kuin lainsäädännöllisetkin mahdollisuudet.
Lauerman mukaan vihapuhetta ei tulisi missään nimessä palkita. Tämä onnistuu esimerkiksi siten, että vihapuheelle ei anneta lainkaan huomiota. Toisaalta reagoimattomuus voi johtaa kuplaantumiseen, jossa muodostuu saman mielisten palstoja ja valemedioita, joissa kärkkäästi yllytetään toinen toistaan, jolloin noidankehä on nopeasti valmis. Palkitsematta jättäminen on kuitenkin tärkeää. Ei pidä lähteä ruokkimaan trolliarmeijaa, sillä ainakin määrällisesti ne voittavat aina.
Myös koulujärjestelmän kautta voitaisiin vaikuttaa siihen, miten ihmiset asioista ajattelevat. Monien eri oppiaineiden läpäisyteemana voisi olla se, että opetetaan jo lapsesta lähtien, mikä on tietoa ja mikä on luuloa. Näin voitaisiin jo lapsuudesta ponnistavalla ohjauksella pyrkiä estämään epäedullinen kehityssuuntaus. Aiemmin kouluissa opetettiin enemmän arvoja, kuin tutkittua tietoa ja kriittisyyttä Lauerma toteaa. Sen korostaminen mikä on luuloa ja mikä tietoa olisi varmasti hyvin terveellistä hän lisää. Lisäksi erimielisyydestä olisi hyvä puhua ja oppia olemaan asioista eri mieltä, Lauerma toteaa. Kriittistä ajattelua sekä yleissivistystä pitäisi pyrkiä kaikin tavoin kohentamaan yhteiskunnassa. Myös oppivelvollisuuden pidentäminen olisi Lauerman mukaan hyvä keino tässä. Nyt olemme tilanteessa, jossa ihmiset eivät ymmärrä lukemaansa, kiihtyvät siitä ja lopulta suuttuvat Lauerma korostaa.
”Sanktion koko ei vaikuta tekoihin, mutta kiinnijäämisen riski vähentää selvästi rikoksia.”
Preventio on Lauerman mukaan tärkeämpää vihapuheen torjunnassa kuin sen täydellinen estäminen. Yksilöiden olisi hyvä jo lapsesta lähtien oppia niin kotona kuin koulussakin keskustelemaan erimielisesti. Pelkkä autoritäärinen käskyttäminen ei nykyajassa enää toimi kasvatusmenetelmänä. Jos taas ajatellaan vihapuhe-rikosten estämistä, niin eniten rikoksia ehkäisee rikosten kiinnijäämisriskin kasvattaminen. Sanktion koko ei vaikuta tekoihin, mutta kiinnijäämisen riski vähentää selvästi rikoksia. Lainsäätäjät olisi hyvä saada ymmärtämään, että myös vihapuheet ovat rikoksia ja lainsäädäntöä lisäämällä lisätä kiinnijäämisen riskiä.
Lauerma laittaa painoarvoa myös nykymedioiden roolille. On suotavaa, että media toimii eettisesti ja eettisyyttä edistäen. Yhteiskunnan on syytä tukea hyvää mediaa, jotta sen rooli jatkossakin pysyy vahvana, eivätkä valemediat pääse valtaan. Jo nyt on ollut nähtävillä valemedioiden esiintuloa ja käänne on ikävä.
Vielä aivan lopuksi Lauerma haluaa nostaa esiin vihapuheesta tehdyn tieteellisen tutkimuksen puutteen. Hänen mukaansa olisi todella hienoa, jos tutkijat voisivat lähitulevaisuudessa selvittää vihapuheen rakennetta. Tutkimustietoa puuttuu paljon ja sitä olisi hyvä saada lisää, koska kyseessä on yhteiskunnallisesti merkittävä ongelma. Synty- ja käyttäytymismekanismit olisi hyvä tunnistaa, jotta ongelmaan voitaisiin puuttua tieteelliseen tutkimukseen nojaten.
