Teksti ja kuva: Yuri Birjulin
Helmikuussa edessä oleva vuosi näytti kovin erilaiselta kuin nyt. Koska tänä vuonna tehtävänäni on toimia Suomen YK-nuorisodelegaattina, minut lähetettiin New Yorkiin edustamaan Suomen nuoria YK:n päämajan kokouksiin. Suurkaupungin vilinä, pilvenpiirtäjät ja elokuvista tutut paikat saivat tietysti pääni pyörälle, ensi kertaa kun Amerikan puolella olin. Silloin en vielä tiennyt, että kuukautta myöhemmin koko kaupunki istuisi karanteenissa, rajat menisivät kiinni ja globalisaatio näyttäytyisi aivan erilaisessa valossa aikaisempaan verrattuna.
Normaalisti YK:ssa käsiteltävät ilmiöt ovat maailman ongelmien syvintä ydintä: rauha ja sotien lopettaminen, kestävä kehitys ja ilmastonmuutoksen torjuminen sekä köyhyyden poistaminen ja sosiaalinen kehitys. Maailmanparantaminen on kuitenkin tuskallisen hidas prosessi. YK:sta puhutaan, että se olisi tehoton. Tiedämme myös hyvin, että ilmastonmuutoksen torjumisen kohtalonhetket ovat käsillä, mutta politiikassa asiat tuntuvat junnaavan paikoillaan.
Koronaviruksen tapauksessa taas junnaamisesta ei ole tietoakaan. Nyt kun me kaikki istumme kotona karanteeneissa, tuntuu ihmeelliseltä huomata kuinka nopeasti asioita saadaan muutettua kun pelissä on terveys. Yhtäkkiä olemme valmiita laittamaan koulut, baarit, rajat ja jopa Uudenmaan kiinni.
Koronatilanteen torjuminen poikkeustoimin ei ole taloudellisesti helppo ratkaisu, mutta tällä hetkellä se on ainoa oikea. Kun ajattelen helmikuista matkaani YK:hon mietin, että miksi emme voisi torjua muitakin maailmanlaajuisia ongelmia samalla koronamentaliteetilla?
Kysehän on prioriteeteista. Kun YK:n päämajalla pidimme sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekosen kanssa Suomen kansallisen puheenvuoron asunnottomuudesta, minua raivostutti se, kuinka kodittomat joutuvat samalla nukkumaan New Yorkin metrossa pakkassäällä. Eikö asunnottomien ihmisten auttaminen yhdessä maailman vauraimmista valtioista olisi tahdosta kiinni? Sama pätee muihin YK:ssa käsiteltäviin asioihin. Voisimmeko myös suhtautua köyhyyteen, nälkään, sotiin ja muihin humanitäärisiin kriiseihin samalla tarmolla kuin nyt? Ja tietysti kaikista ilmeisin: olisiko mahdollista ottaa käyttöön rajut poikkeustoimet joilla torjuisimme ilmastonmuutosta?
Koronavirus ahdistaa, ja jo nyt on voinut nähdä kuinka esimerkiksi ihmiset alkavat syyttelemään toisiaan kriisin keskellä. Kriisissä voi olla vaikea löytää yhtenäisyyttä. Saska Saarikoskikin vertasi maaliskuun lopulla Hesarin-esseessä tilannetta klassisiin sosiaalipsykologisiin kokeisiin, joissa ihmiset nopeasti alkavat suosimaan sisäryhmäänsä ulkoryhmien kustannuksella. Kun katsoo esimerkiksi EU:n neuvottomuutta kriisissä tuntuu, että kansainvälisellä yhteistyöllä on vaikeat ajat edessä.
Toisaalta uskon, että koronakriisi on paras mahdollinen paikka uudistaa ajatteluamme ja tunnistaa asiat joilla on loppujen lopuksi eniten väliä. Muutetaan prioriteettejamme ja keskitytään oleellisiin asioihin! Koronan jälkeen voisimme samaan hengenvetoon investoida muutaman hätäpaketin ilmastonmuutoksen torjuntaan ja köyhyyden poistamiseen näin vaikka aluksi. Niiden ratkaisemiseksi ei tarvitse edes sulkea koko maata karanteeniin.