Teksti: Axel Alvesalo
Kuva: Ministry of Defense of Ukraine, Flickr

Axel Alvesalo valottaa Ukrainan tietä eurooppamyönteisyydestä sisällissotaan ja ottaa kantaa Venäjän aggressiiviseen ulkopolitiikkaan.

Ukrainassa tapahtunut eurooppamyönteinen vallankumous helmikuussa vuonna 2014 lähetti Euroopalle selkeän viestin: Ukraina ei enää halua kuulua Venäjän lähipiiriin, eikä Ukrainan kansa aio enää kumarrella itänaapurinsa edessä. Venäjän hallinnon vaikutusta Ukrainan sisäpoliittiseen tilanteeseen vallankumousta edeltävänä aikana ei voi aliarvioida. Vallankumouksen kipinä syttyikin, kun Ukrainan entinen venäjämielinen presidentti Viktor Janukovytš ja häntä tukeva poliittinen koalitio oli viime hetkillä kieltäytynyt allekirjoittamasta EU:n kauppa- ja yhteistyösopimuksen Venäjää miellyttääkseen.

”Olihan jo vuonna 2008 Venäjän presidentti Vladimir Putin ilmoittanut, että ’jos Ukraina menee Natoon, se menee ilman Krimiä ja itää'”

Viktor Janukovytš pakeni Venäjälle helmikuussa 2014 Venäjän erikoisjoukkojen avustuksella. Poliittinen tilanne Ukrainassa oli sekasortoinen vallankumousta seuranneessa valtatyhjiössä, jossa jäljelle jääneellä oppositiolla oli hetkellisiä vaikeuksia luoda parlamenttiin yhteisymmärrystä maan tulevaisuudesta. Myöskään monet oppositiojohtajat eivät olleet kansan suosiossa. Vallankumousta seuranneessa poliittisessa pyörremyrskyssä vallitsi yleinen skeptisyys poliitikkoja kohtaan. Missään ei seurattu tätä poliittista hämmennystä yhtä tarkasti kuin Kremlissä, missä nähtiin, että aika oli nyt otollinen toimeenpanna Venäjän jo pitkän aikaa havittelema operaatio liittää Krimin niemimaa ja huomattava osa Itä-Ukrainaa osaksi Venäjää. Olihan jo vuonna 2008 Venäjän presidentti Vladimir Putin ilmoittanut, että ”jos Ukraina menee Natoon, se menee ilman Krimiä ja itää”.

Venäjän operaation alkuvaiheet koostuivat pitkälti paikallisten venäjämielisten poliitikkojen pyrkimyksestä organisoida ryhmiä toimimaan Krimin irrottautumisen puolesta. Näitä ryhmiä, jotka koostuivat pääosin venäjää äidinkielenään puhuvista henkilöistä, kutsuttiin “itsepuolustusjoukoiksi”. Ryhmien muodostamisen jälkeen itsepuolustusjoukot valtasivat Krimin parlamentin ja järjestivät pikavaalit valitakseen uuden pääministerin Krimin autonomiselle tasavallalle. Huonosta vaalimenestyksestä huolimatta uudeksi pääministeriksi valittiin suhteellisen epäsuosittu venäjämielinen poliitikko Sergei Aksjonov. 

Ensitöikseen Aksjonov pyysi Venäjän valtiolta tukea Krimin kriisin hallintaan. Venäjä vastasi pyyntöön myönteisesti. Ukraina ei tunnistanut Aksjonovin asemaa ja hänet etsintäkuulutettiin Ukrainan perustuslain rikkomisesta. Aksjonovin avunpyynnön seurauksena alkoivat lukuisat silminnäkijäraportit kertomaan vihreisiin pukeutuneista tunnustuksettomista sotilaista, jotka ottivat haltuun Krimin hallintorakennuskia ja strategisesti tärkeitä kohteita, kuten lentokenttiä. Sotilaat olivat jälkikäteen kuuluisiksi tulleita niin sanottuja ”pieniä vihreitä miehiä”, jotka olivat todellisuudessa Venäjän asevoimien erikoisjoukkoja.

Krimin valtaus onnistui Venäjältä alle viikossa ilman suuria yhteenottoja Ukrainan asevoimien kanssa. Kremlin arvio Ukrainan asevoimien kyvyttömyydestä reagoida tehokkaasti kriisitilanteeseen selkeän sotilasjohdon ja koordination puutteessa oli mennyt oikein. Venäjä oli menestyksekkäästi tarttunut tilaisuuteen juuri oikealla hetkellä hyväksikäyttäen Ukrainan sisäisen päätöksenteon sekasortoa vain päivien varoitusajalla. Uhkapeli oli tällä kertaa menestys.   

EU ja Yhdysvallat reagoivat Krimin valtaukseen tuhdeilla taloussanktioilla, jotka johtivat välittömästi Venäjän ruplan arvon laskuun. Tästä huolimatta huhtikuussa 2014 Kreml käänsi katseensa Itä-Ukrainaan. Venäjän rajalla sijaitsevissa Luhanskin ja Donetskin provinsseissa oli Krimin miehityksestä asti kytenyt venäjämielistä separatismia. Täällä Venäjä toivoi toistavansa Krimin valtauksen kaltaisen tempun, jossa mobilisoidut paikallisryhmät ottaisivat haltuunsa valtion rakennuksia, minkä jälkeen Venäjän asevoimat viimeistelisivät aluevalloituksen. Toisin kuin Krimillä, tällä kertaa Venäjän uhkarohkea pelitaktiikka kostautui. Ukrainalaiset vapaaehtoismilitiat osallistuivat menestyksekkäästi taisteluihin Venäjän aseistamien separatistien kanssa, minkä johdosta Ukrainan asevoimat saivat riittävästi aikaa mobilisoitua tehokkaaksi taisteluvoimaksi. 

Vuoden 2016 rajujen taisteluiden jälkeen rintamatilanne separatistien ja Ukrainan asevoimien välillä on pysynyt liki muuttumattomana. Rintamalinja on pysynyt paikoillaan, ja satunnaisia tapauksia lukuun ottamatta kuolemia on ollut suhteellisen vähän. Vaikka taistelut ovat jatkuneet vuosia, ei kumpikaan osapuoli voi saavuttaa itselleen voittoa joutumatta itse suuriin vaikeuksiin. Taustalla kytee pelko konfliktin eskaloitumisesta, sillä molemmilla osapuolilla on takanaan suurempia toimijoita. Käytännössä Ukrainalla olisi siis kapasiteetti häätää separatistit maasta, mutta tämä puolestaan johtaisi Venäjän avoimeen sodanjulistukseen. Tämä puolestaan saattaisi vetää mukaan EU:n ja USA:n kaltaisia suuria toimijoita.

Venäjä keräsi kansainvälistä huomiota huhtikuussa 2021 sijoittaessaan yli 100 000 sotilasta Ukrainan rajalle. Sotilaiden sijoittaminen rajan läheisyyteen on erikseen kielletty Minsk 2 -aseleposopimuksessa, ja se antoi huolestuttavan esimerkin Venäjän halusta osoittaa aggressiota, jopa loi pelkoa avoimesta sodasta. Konflikti on tällä hetkellä jumissa, eikä kumpikaan osapuoli ole valmis joustamaan. Maat ovat puheväleissä, mutta diplomaattiset keinot sodan lopettamiseksi eivät toistaiseksi ole realistisia.

”Venäjän toimintatavoissa mikään ei ole poissuljettua, ei tappaminen eikä laajemman yhteiskunnallisen väkivallan lietsominen.”

Venäjän tekemät Ukrainan valtion suvereniteetin loukkaukset ovat pöyristyttäviä mutteivät ainutkertaisia. Georgia on kokenut samankaltaisen kohtalon, kun Venäjä lietsoi separatismia ja ryhtyi jopa avoimeen sodankäyntiin Georgiassa vuonna 2008. Venäjä on jatkuvasti osoittanut, ei pelkästään halukkuutensa, vaan myös kykynsä loukata ja vaikuttaa lähipiirissään omien intressiensä edistämiseksi. Venäjän intressinä on lähes aina levittää Kremlin vaikutusvaltaa. Venäjän toimintatavoissa mikään ei ole poissuljettua, ei tappaminen eikä laajemman yhteiskunnallisen väkivallan lietsominen.

Vaikka sota voi tuntua eurooppalaisista etäiseltä, se ei muuta sitä tosiasiaa, että Ukraina on osa Eurooppaa. Ennen vallankaappausta Ukraina oli pyrkinyt lähentymään EU:n kanssa, ja eurooppalaisesta näkökulmasta Venäjän aggressiivisuus tällaista maata kohtaan on erityisen huolestuttavaa. Tavalliset eurooppalaiset saivat karvaan muistutuksen sodan yllättävistäkin vaikutuksista, kun Itä-Ukrainassa olleet separatistit ampuivat alas Malaysia Airlinesin matkustajalentokoneen Venäjällä valmistetulla ohjuksella heinäkuussa 2014. Tilanteen vakavuuteen ja läheisyyteen nähden Ukrainan sodasta uutisointi on ollut hyvin vähäistä.

Venäjä on Suomelle moni tavoin tärkeä kumppani, mutta emme saa unohtaa emmekä sietää Venäjän aggressiivista ulkopolitiikkaa. Suomi ei ole Ukraina, eikä Suomen poliittinen polarisaatio ole verrattavissa Ukrainaan. Meidän tulee kuitenkin pitää mielessä se, kuinka pitkälle Kreml on valmis menemään vaikuttamispyrkimyksissään. Venäjän vaikutuskeinot ovat hyvin moninaiset, eikä Suomi ole säästynyt esimerkiksi Venäjän kybervaikuttamiselta. Vaikka disinformaation levittämistä ei voi verrata siviiliuhreja vaativaan aseelliseen konfliktiin, se on hyvä esimerkki Venäjän aggressiivisuudesta ja siitä, että kaikki keinot käytetään varmasti hyödyksi.