Ilmassa on jälleen speksuaalista jännitettä, kun täyteen myyty Arabia-sali kuuntelee hiirenhiljaa näyttelijöiden jakamia speksiohjeita: ”Jos haluat nähdä jonkun kohdan uudestaan, huuda omstart ja lisää perään joku määre.”

Teksti: Eevi Näsänen

Kuvat: Alec Neihum

Vuoden 2018 Valtsikan speksi Vallat ja Väet alkaa dramaattisesti: hallitsija Routa-Reginan on paettava maan alle, kun kansa vaatii muutosta ja uutta johtajaa. Routa-Reginan (Onerva Kari) tilalle nousee Vihreän Tulevaisuuden johtaja, kansan suosiosta nauttiva Osmium Merimanner (Mii Vuorensalmi). Merimantereen tarkoitusperät vaikuttavat aluksi puhtailta: hän haluaa valtakautensa aikana pelastaa ympäristökatastrofin runteleman maansa tekemällä radikaaleja muutoksia ympäristöpolitiikkaan.

Merimantereenajamat muutokset eivät kuitenkaan ole kaikkien mieleen: kaivosoligarkit Kassiopeia ja Kvasir Kouvola (Ainomaija Mikola, Akseli Rouvari) näkevät uuden politiikan heikentävän asemaansa. Olisiko jo uuden vallankumouksen aika?

Bändin soittaessa ensisävelet ilmoille vierustoverini kumartuu kuiskaamaan: ”Jos ne soittavat Musea, kaikki on anteeksiannettu.” Anteeksiannot voidaan kuitenkin heittää romukoppaan, sillä bändi ei jätä moitteelle sijaa, vaan suoriutuu läpi speksin upeasti. Kappalevalinnat osuvat nappiin, ja värisyttävät viulut ja tunteikas saksofoni tuovat musiikkiin kaivattua dramaattisuutta ja mahdollistavat monipuolisempia sovituksia.

Myös tanssijat hoitivat tonttinsa mallikkaasti: lavalla nähtiin muutama mahanpohjaa kutkuttava nosto ja hienoa eläytymistä.

Ensimmäisellä puoliajalla yleisölle esiteltiin todella laaja valikoima hahmoja, joiden erikoiset nimet vaikeuttivat hieman perässä pysymistä. Kuka olikaan Neon, kuka Ruu, kuka Osmium? Vallat ja Väet -speksissä ei ole selkeää päähahmoa, vaan laaja joukko hahmoja saa melko tasaisesti näyttämöaikaa ja repliikkejä. Juoni onneksi selkiytyy väliaikaan mennessä, ja toisella puoliajalla on helpompi pysyä kärryillä ja keskittyä nauttimiseen.

Parhaimmillaan Vallat ja Väet on häpeilemättömän komediallisissa kohtauksissa. Yhteiskunnallinen kritiikki ja kantaaottavuus puree tehokkaimmin silloin, kun terävät havainnot verhotaan huumorin taakse, ja katsojalle jätetään tilaa oivaltaa itse.

Katsomossa tuskin kukaan pystyi olemaan nauramatta populismiministeri Hullu-Uholle (Antti Putila) tai ihastuttavan itseironiselle, valtsikastereotypioille lempeästi naureskelevalle Kleolle (Paavo Jantunen).

Näyttelijät vetivät roolinsa mukaansatempaavalla innolla, ja ihailtavaa heittäytymistä ja oivaltamista nähtiin läpi speksin. Laajan hahmorosterin hyvä puoli on siinä, että useat näyttelijät pääsevät näyttämään kyntensä myös laulamisen saralla, ja taitavia laulajia joukkoon mahtui monia.

Julia Kokkosen ja Maija Jokisen esittämä toimittajakaksikko hauskuutti viimeisen päälle yhteen hioutuneella esiintymisellään, joka tarjosi omstarteihin mehukkaita mahdollisuuksia. Yksi koko speksin pysäyttävimmistä kohtauksista nähtiin ensimmäisen puoliajan lopulla, kun suuressa joukkokohtauksessa pedattiin jälleen vallanvaihtoa. Mii Vuorensalmen tanssisoolo oli voimakasta katsottavaa ja hyvä veto ohjaajalta ja tanssivastaavilta, sillä näyttelijät nähdään musiikkikohtauksissa tavallisemmin mikinvarressa laulamassa. Bändi ja lauluvastaavat esittivät versionsa Take me to Churchista dramaattisen koskettavasti.

Speksin Facebook-tapahtumassa näytelmää kuvataan seuraavasti: ”Valta on häikäilemätöntä: sen jalkoihin jää niin perhe, ystävät kuin suhteellisuudentajukin.” Se tuntuunkin olevan speksin perimmäinen sanoma: vallanpitäjät ehkä vaihtuvat, mutta valta pysyy, ja hyvistä tarkoitusperistä huolimatta on helppo sortua jo kertaalleen tehtyihin virheisiin.

Näytös jättää katsojan pohtimaan, mitä Foucault sanoisi tästä kaikesta.

(Jutussa korjattu väärinpäin menneitä nimiä 22.2. klo 17:15)

Uusien ministereiden esittely huvitti yleisöä.

Vaikuttavimmissa joukkokohtauksissa nähtiin tunnetta ja upeita tansseja.