Tieteisfiktio tarjoaa keinoja kuvitella, mitä ydinsota kenties toisi tullessaan. Kylmän sodan aikaiset ydinsotaelokuvat Yhdysvalloista ja Iso-Britanniasta heijastivat ja vahvistivat aikakautensa poliittista ilmapiiriä varoittaen kansaa ydinaseiden peruuttamattomasta tuhovoimasta. Näiden teosten viesti on vierineistä vuosista huolimatta sama: ydinsodassa ei ole voittajia.
Teksti: Julius Kukkonen. Kuvat: Wikimedia Commons.
Elokuvat voivat auttaa meitä hahmottelemaan mahdollisia tulevaisuuksia. Voimme sekä elää menneisyyttä uudelleen että pohdiskella tulevaa – ehkä jopa vaikuttaa siihen. Tulevaisuudentutkija Thomas Lombardolle tieteisfiktio edustaa yhtä nykyajan populaarikulttuurin vaikutusvaltaisimmista futuristisen ajattelun ilmentymistä.
Ydinsotaa käsittelevän tieteisfiktion avulla voimme kuvitella, minkälaista tuhoa kolmas maailmansota mahdollisesti saisi aikaan. Hiroshiman ja Nagasakin pommitusten jälkeen ydinsota vakiinnutti paikkansa läntisessä populaarikulttuurissa, mutta teeman käsittely on vaihdellut vuosien varrella. Ydinsota on eksistentiaalinen uhka ihmiskunnalle, ja ehkä juuri siksi se kiinnostaa vuosikymmenestä toiseen.
Elokuvat, kuten On the Beach (1959), Dr. Strangelove or: How I Stopped Worrying and Love the Bomb (1964), Fail Safe (1964), The War Game (1966), The Day After (1983), WarGames (1983) ja Threads (1984), haastoivat vallinnutta ydinasepolitiikkaa kyseenalaistamalla poliittisen päätöksenteon legitimiteetin. Vaikka nämä elokuvat ovat eurosentrisiä, raakoja ja joiltain kulttuurisilta ja sosiaalisilta osin vanhentuneitakin, niille on yhä paikkansa. Erityisesti nyt, kun ydinaseilla jälleen uhkaillaan.
Ydinsodan seuraukset elokuvissa
Japanin suurpommitusten jälkeen ydinaseet ovat esiintyneet säännöllisen epäsäännöllisesti julkisessa keskustelussa ja populaarikulttuurissa, mistä niiden vaikutus on tihkunut Yhdysvaltain politiikantekoon. Ydinsotaelokuvien päätarkoitus on historian professori Sean M. Maloneyn mukaan ollut viihdyttää yleisöä ja takoa tuottoa, jolloin kriittisyys on väistämättä jäänyt taka-alalle. Yhdysvaltalaistutkija John Canadayn mukaan suurin haaste ydinpommitusten esittämisessä on kauhun ja inhimillisen kärsimyksen mittakaavan vangitseminen.
Vuoden 1959 post-apokalyptinen elokuvasovitus On the Beach synnytti Maloneyn mukaan keskustelua, väittelyä ja jopa aktivismia, joiden historioitsija Paul Boyer kertoo herättäneen syvää huolta presidentti Dwight D. Eisenhowerin hallinnossa. Dr. Strangelove or: How I Stopped Worrying and Love the Bomb sai ensi-iltansa viisi vuotta myöhemmin, kaksi vuotta Kuuban ohjuskriisin jälkeen. Poliittiseksi satiiriksi kuvailtu ’’painajaiskomedia’’, joksi ohjaaja Stanley Kubrick elokuvaansa kutsui, kritisoi sodan väistämättömyyttä ja loputtomuutta huumorin keinoin. Poliittinen päätöksenteko on keskiössä myös samana vuonna julkaistussa vakavaotteisessa Fail Safessa. Sotateknologian pettäessä Yhdysvaltain presidentti joutuu vaikean valinnan eteen. Kuten Dr. Strangelove, myös Fail Safe pelkistää ihmiselämät luvuiksi. Viimeinen huomionarvoinen ydinsotaelokuva 1960-luvulta on brittiläinen Oscar-palkittu pseudodokumentti The War Game, joka kuvaa ydinsodan aikaansaamaa hävitystä Kaakkois-Englannin Kentissä.
Amerikkalaiselokuvat The Day After ja WarGames sekä brittiläinen Threads saivat kukin ensi-iltansa lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin, 1980-luvun alkupuoliskolla. WarGames tarkastelee ydinsotaa Fail Safen tapaan teknologian näkökulmasta – sota voi syttyä varkain. WarGames ja Fail Safe laittavat katsojansa puntaroimaan voiko sodankäyntiä rajoittaa vai onko sotiminen välttämätöntä, tulisiko valtioiden tavoitella aseidenriisuntaa vai asevarustelua, miten kansainvälisiä kriisejä ratkotaan sekä millainen koneen ja ihmisen välisen suhteen pitäisi olla. The War Game, The Day After ja Threads puolestaan käsittelevät ydinsodan vaikutuksia ruohonjuuritasolla. Ne kysyvät, onko elämä elämisen arvoista sivilisaation luhistuessa. Elävät kadehtivat kuolleita, kuten neuvostojohtaja Nikita Hruštšov on kuuluisasti todennut.
Julkisen mielipiteen syklit
Ydinaseiden kulttuurisia vaikutuksia Yhdysvalloissa laajasti tutkineen Boyerin mukaan amerikkalaisten suhtautuminen ydinaseuhkaan on ailahdellut aktivismin ja apatian välillä Hiroshiman ja Nagasakin pommituksista lähtien.
Ailahtelu näkyy myös elokuvissa. Toista maailmansotaa seurannut laajalle levinnyt ydinkauhu hiipui 1950-luvulle tultaessa, sillä Yhdysvalloissa haluttiin säilyttää ydinaseylivoima Neuvostoliittoon nähden. Ydinlaskeuman pelko palautti ydinaseet kulttuuriteemojen ytimeen 1950-luvun puoliväliin mennessä, Boyer kertoo.
Boyerin mukaan suunnilleen 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun loppuun kiinnostus ydinaseita kohtaan kuitenkin lopahti. Syinä olivat muun muassa luulo ydinaseuhkan vähenemisestä, välittömyyden katoaminen, ydinvoiman rauhanomainen käyttö, ydinasestrategioiden monimutkaisuus sekä Vietnamin sota ja uuden vasemmiston nousu. 1970-luvun lopulla aktivismi ydinaseita vastaan elpyi, erityisesti republikaanipuolueen presidentti Ronald Reaganin myötä, ja kuten ennenkin, populaarikulttuuri seurasi tiiviisti perässä.
Dr. Strangelove
Kubrickin ohjaama, tuottama ja osittain käsikirjoittamakin Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb on yksi tunnetuimmista ja arvostetuimmista ydinsotaelokuvista. Siinä kuvitteellinen Yhdysvaltain asevoimien epävakaa ja kiihkeän antikommunistinen kenraali Jack D. Ripper käynnistää vainoharhaisuudessaan kostotoimenpiteeksi laaditun hätäsotasuunnitelman, joka johtaa lopulta ydintuhoon.
Dr. Strangelove korostaa ihmisen erehtyväisyyttä ja ydinasepelotteen otetta päättäjistä. Elokuvan edetessä yleisö ajautuu arvostelemaan sekä sotateollista kompleksia että Yhdysvaltain johtoporrasta. Kenelle sotilaallinen päätösvalta kuuluu: kenraaleille, politiikoille, vai ei kummillekaan?
Läpi elokuvan Kubrick irvailee poliittisen päätöksenteon kustannuksella. Elokuvan hahmot perustelevat vihamielisyyttään vastapuolen ennakoivan iskun uhkalla. Sotilastukikohdan seinää koristaa rauhanviiri. Elokuva käsittelee oivaltavasti seksuaalisuutta, maskuliinisuuden haurautta ja näitä sodan osatekijöinä. Hahmot kutsuvat etsimään tosielämän vastineita, ja jopa heidän nimensä on ladattu seksuaalisilla konnotaatioilla, kirjoittaa elokuvatutkija Charles Maland.
Malandin mukaan Dr. Strangelove asetti Yhdysvaltain vallitsevan kulttuuriparadigman kyseenalaiseksi haastamalla antikommunistista vainoharhaisuutta, amerikkalaisten vanhentuneita sankaruuskäsityksiä, ydinstrategiaa ja teknologiauskoa. Neljän Oscar-ehdokkuuden Dr. Strangelovea ei pidetä ainoastaan kulttiklassikkona vaan yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista.
The Day After
Toinen ydinsodanvastainen elokuva, joka muovasi yleistä mielipidettä ja jopa Yhdysvaltain politiikan suuntaa on Nicholas Meyerin ohjaama The Day After. Tavanomaiseen pohjoisamerikkalaiseen miljööseen Kansasissa sijoittuvan elokuvan televisiointi oli historian professori William Knoblauchin mukaan valtakunnallinen mediatapahtuma jo ennen julkaisuaan, sillä se peilasi tuolloisia geopoliittisia tapahtumia. Knoblauch kertoo elokuva jättäneen jälkensä Reaganin valtakauteen.
Kuten The War Game ja Threads, The Day After kuvaa, miten kansalaisille etäiset valtioiden väliset erimielisyydet voivat johtaa ydinsotaan ja mitä siitä seuraa. Ydinsodan uhka materialisoituu kohtaus kohtaukselta. Moni koettaa paeta Kansasista ja tulevaisuuden suunnitelmista luovutaan. Pahaenteiset radio- ja televisiolähetykset määräävät elokuvan rytmin.
Ydinsodan jälkeen Kansas on tuhoutunut ja radioaktiivinen laskeuma täyttänyt ilmakehän. Arvioiden, suosion ja uutisoinnin perusteella The Day Afterin televisiointi oli yksi 1980-luvun katsotuimmista mediatapahtumista, ja se sai Reaganin hallinnon reagoimaan järjestelmällisellä mediastrategialla elokuvaa vastaan, Knoblauch kertoo. Knoblauchin mukaan kyseisen mediastrategian ansiosta epäluulo Reaganin epäselvää ydinasekantaa kohtaan muuttui vähitellen luottamukseksi presidentin sitoutumisesta ydinasekonfliktien ehkäisemiseen. The Day After kritisoi ydinasepolitiikkaa ja palaa kysymyksiin siitä, kuka saa päättää milloin, missä ja miten sotaa käydään.
Ydinsotaelokuvien paradoksi
Ydinsotaelokuvat ovat siis osaltaan vaikuttaneet sekä julkiseen mielipiteeseen että valtiotason toimintaan. Boyerin mukaan populaarikulttuuri on vahvistanut käsitystä siitä, että kookkaat ydinasearsenaalit, ihmisen erehtyväisyys ja virhealtis teknologia voivat johtaa ydinonnettomuuteen.
Ydinsotaelokuvat ovat Maloneyn mukaaan lisänneet tietoa joistain ydinasekysymyksistä, mutta ne ovat myös vääristäneet käsityksiä siitä, miten ydinasemekanismit toimivat. Yksinkertaistuksistaan huolimatta kylmän sodan aikaiset ydinsotaelokuvat Yhdysvalloista ja Iso-Britanniasta ovat vaatineet vastauksia päättäjiltä ja nostaneet onnistuneesti esille ydinaseiden järjenvastaisuuden.
Antropologian professori Joseph Masco ajattelee, että toisen maailmansodan päätyttyä Yhdysvallat mobilisoi atomipommin geopoliittisen valtansa perustaksi. Seurauksena oli uudenlainen kansalaisten ja valtion suhde ydinasepelon alla. Maloneyn mukaan ydinsotaelokuvat olivat osasyy siihen, että ydinsota vältettiin.
Syyskuun 11. päivän terrori-iskut vuonna 2001 jättivät Boyerin mukaan vielä 1990-luvun populaarikulttuurissa sinnitelleen ydinasetietoisuuden varjoonsa. Ihmiskuntaan kohdistuvat uhat muuttuivat alueellisiksi ja vaikeaselkoisiksi.
Vuonna 2023 ensi-iltansa saanut Christopher Nolanin ohjaama kassamagneetti Oppenheimer muistutti kansainvälisiä yleisöjä ydinaseiden tuhovoimasta. Ydinsodan uhan tehdessä paluun elokuvateollisuus tuskin jää sivustakatsojaksi, ja viesti pysynee samana: ydinsodassa ei ole voittajia, vain häviäjiä.
Lähteet:
- Boyer, P. (1984). ’From Activism to Apathy: The American People and Nuclear Weapons, 1963–1980’, The Journal of American History. Oxford University Press.
- Boyer, P. (1994). ‘Epilogue: From the H-Bomb to Star Wars: The Continuing Cycles of Activism and Apathy’, teoksessa By the Bomb’s Early Light : American Thought and Culture at the Dawn of the Atomic Age. Chapel Hill: University of North Carolina Press.
- Boyer, P. (2016). ’Sixty years and counting: nuclear themes in American culture, 1945 to the present’, teoksessa Grant, M. and Ziemann, B. (toim.) Understanding the Imaginary War: Culture, Thought and Nuclear Conflict, 1945–90. Manchester: Manchester University Press.
- Canaday, J. (2010). ’Fetch-Lights and Grocery Lists: Metaphors and Nuclear Weapons’, teoksessa Jacobs, R. (toim.) Filling the Hole in the Nuclear Future: Art and Popular Culture Respond to the Bomb. Blue Ridge Summit: Lexington Books/Fortress Academic.
- Knoblauch, W. M. (2017). ‘Containing the Day After’ and ‘Conclusion’, teoksessa Nuclear Freeze in a Cold War: The Reagan Administration, Cultural Activism, and the End of the Arms Race. Amherst: University of Massachusetts Press.
- Lombardo, T. (2015). ’Science fiction: the evolutionary mythology of the future’, Journal of Futures Studies, 20(2).
- Maland, C. (1998). ’Dr. Strangelove (1964): Nightmare Comedy and the Ideology of Liberal Consensus’, teoksessa Rollins, P. C. (toim.) Hollywood as Historian: American Film in a Cultural Context. Lexington: The University Press of Kentucky.
- Maloney, S. M. (2020). ‘Introduction’ and ‘Book! Movie!’, teoksessa Deconstructing Dr. Strangelove: The Secret History of Nuclear War Films. Potomac Books, Incorporated, Havertown, ss. 1–45.
- Masco, J. (2008). ‘”Survival Is Your Business”: Engineering Ruins and Affect in Nuclear America’. Cultural Anthropology, 23(2).