Teksti: Jaakko Muilu
Viikko sitten perjantaina tärähti: yliopiston hallitus päätti kutsua rehtorin valinnan jatkoarviointeihin Tampereen yliopiston rehtorin Liisa Laakson, Helsingin yliopiston kaupunkiekologian professorin Jari Niemelän ja pediatrisen immunologian professorin Outi Vaaralan. Molemmat yliopiston nykyistä johtoa edustavat kandidaatit, nykyinen rehtori Jukka Kola sekä opetuksesta vastaava vararehtori Sari Lindblom putosivat kisasta.
Vaikka tieto tulikin suurena uutisena, olisi väärin sanoa sen olleen yllätys. Ei ole salaisuus, ettei yliopiston nykyinen johto rehtori Kolan johdolla ole mitenkään suuremmin paistatellut suosiossa. Itse asiassa päinvastoin, rehtoraatti on saanut hyvinkin suoraa ja avointa kritiikkiä toimintatavoistaan – eikä ihme. Vaikka osa yliopistoa koskettavista ikävistä käänteistä, kuten koulutusleikkaukset, ovat olleet yliopiston toimista riippumattomia asioita, henkilöityvät yliopistoyhteisössä koetut ongelmat pitkälti Kolaan ja Lindblomiin.
Kolan meriitteihin kuuluvat muun muassa laajasti toteutetut säästötoimet ja irtisanomiset sekä Yorkin yliopiston sosiologian professori Sue Scottin riippumattoman tutkimusryhmän hyvinkin kriittisen raportin vastaanottaminen, jossa yli 90% vastanneista suhtautui kriittisesti johdon toimintaan. Vaikka paine irtisanomisiin tulikin hallituksen leikkauslistoilta, olisi ne ”voitu toteuttaa hieman tyylikkäämmin”, erästä nimeltä mainitsematonta henkilökunnan edustajaa lainaten.
Lindblomin ansioluettelosta taas löytyy Iso pyörä -koulutusuudistuksen masinointi. Siis saman uudistuksen, jonka takia henkilökunta on viimeisen vuoden ajan kärsinyt valtavasta työstressistä, tutkijat ovat pelänneet oman tieteenalansa ja akateemisen maailman näivettymistä ja opiskelijat ovat olleet raivoissaan muuttuneesta kurssitarjonnasta sekä opintojen etenemisen hankaloittumisesta. Suorapuheisempi kommentoija voisi jopa sanoa, että Kolan ja Lindblomin olisi pitänyt tehdä omat johtopäätöksensä asioista. Onneksi itse kuulun tunnetusti konventionaalisempaan koulukuntaan. Ei siis kuitenkaan liene yllätys, että moni tilasi viime perjantain ensimmäisen oluensa riemulla.
Kolan ja Lindblomin karsiutuminen ei ole myöskään yllätys, mikäli katsoo yliopiston hallituksen – elimen, joka lopullisen valinnan tekee – kokoonpanoa. Esimerkiksi hallituksen jäsen ja yliopiston lehtori Thomas Wallgren julkaisi alkuvuodesta blogikirjoituksen, jossa hän sanoo etsivänsä rehtoriksi ”ihmistä, joka haluaa puolustaa monitieteistä, parhaaseen mahdolliseen tutkimukseen ja siihen perustuvaan opetukseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen pyrkivän sivistysyliopiston autonomiaa julkisen vallan ja yritysten etuihin perustuvaa ohjausta vastaan.”
Ei tarvitse kummempi diskurssianalyytikko olla huomatakseen Wallgrenin kirjoituksen olevan nimenomainen piikki nykyjohtoa kohtaan. Paljon kertoo myös sekin, että kirjoitus on julkaistu Yliopisto2020 – paremman yliopistolain puolesta -sivustolla, jossa kerätään vetoomusta uuden yliopistolain puolesta. Sivuston on fasilisoinut maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki, yksi näkyvimpiä kolakriitikkoja. Saman vetoomuksen on hallituksen jäsenistä allekirjoittanut myös professori Jukka Kekkonen.
Hallituksessa istuu myös kaksi opiskelijaedustajaa: oikeusnotaari, teologian ja kauppatieteiden ylioppilas Antti Kähkönen sekä maatalous- ja metsätieteiden ja filosofian ylioppilas Johanna Riitakorpi. Kähkösen yliopistopoliittinen tausta löytyy HELPistä ja Riitakorven HYYn vihreistä. Puhtaan epätieteellisen ja induktiivisen, puoluetaustoihin perustuvan analyysin pohjalta ainakin Riitakorven voidaan olettaa suhtautuvan rehtorin valintaan muutoshaluisesti. Vaikka opiskelijaedustajat eivät olekaan tulleet näkyvän julkisesti esille kantojensa kanssa, ovat he olleet huhupuheiden mukaan ylioppilaskunnan kovan lobbauksen alla – nimenomaan muutoksen puolesta. Nämä ovat toki vain huhupuheita.
Tikulla silmään sitä joka vanhoja muistelee. Kolatime on ohi, on aika kääntää katseet tulevaisuuteen. Kuka astuu Suomen suurimman, menestyksekkäimmän ja arvostetuimman yliopiston johtoon? Aikaisemmin todettujen premissien perusteella yliopistoyhteisöstä kumpuava muutostarve on suuri. Siksi kaksi kandidaattia nousee ylitse muiden: Liisa Laakso ja Outi Vaarala. Kyseisten ehdokkaiden valintaa puoltaa myös sukupuoli. Helsingin yliopiston rehtorina ei ole koskaan toiminut naishenkilö. Nyt hallitusta johtaa Tarja Halonen, näkyvä ja voimakas feministi, ja kolmen jäljellä olevan ehdokkaan joukossa on kaksi pätevää ja meritoitunutta naista.
Sukupuoli ei ole kuitenkaan ainoa tai painavin valintaa määrittävä tekijä, kuten sen ei kuulu meritokratiaan pohjaavassa demokraattisessa yliopistoyhteisössä ollakaan. Vaikka kontekstin ja historian huomioon ottaen positiivinen diskriminaatio ja lasikaton rikkominen on perusteltua, ohjaa rehtorin valintaa tällä hetkellä ensisijaisesti yliopistoyhteisöstä kumpuava muutospaine. Tähän paineeseen Laakso ja Vaarala parhaiten vastaavat.
Miten sitten tehdä valinta näiden kahden väliltä? Ensinnäkin on hyvä huomioida kandidaattien työhistoria. Laaksoa sekä puoltavat että painavat hänen ansioluettelomerkintänsä. Entinen valtiotieteellisen tiedekuntamme dekaani on ollut aitiopaikalla katselemassa Tampere3:n syntyä. Vaikka Laakso onkin suhtautunut kriittisesti paljon mielipiteitä herättäneeseen uudistukseen, joka yhdistää Tampereen yliopiston, Tampereen teknillisen yliopiston sekä Tampereen ammattikorkeakoulun saman katon alle, ei hänen historiansa Tampereen yliopiston rehtorina voi olla painamatta taustalla – nimenomaan negatiivisessa sävyssä.
Jäljelle jää siis immunologian professori ja lääketieteellisen tiedekunnan tutkimusjohtaja Outi Vaarala: kisan mustahevonen, joka lähti mukaan kilpailuun vasta kalkkiviivoilla. Vaaralan mahdollisuudet ovat räväkkyydessä – puhtaasti ansioluetteloita katsoessa Laakson kokemus dekaanina ja Tampereen rehtorina on merkittävä. Siksi Vaarala pelaa nyt upporikasta ja rutiköyhää – kuten hänen tilanteessaan kuuluukin.
Viime viikolla järjestetyssä rehtoriehdokkaiden haastattelutilaisuudessa Vaarala esiintyi ainoana poikkeuksena harmaasta konsulttijargonista ja pintakivoista fraaseista. Siinä missä muut ehdokkaat toistelivat banaaleja, yleismaailmallisia puheita dynaamisuudesta, yhteistyöstä, avoimuudesta ja muista kliseistä, Vaarala kertoi avoimen suorasti olevansa tyytymätön yliopiston nykyiseen tilaan ja haluavansa muutosta.
Aikaisemmin samalla viikolla Vaarala kutsui ylioppilaskunnan, Helsingin yliopiston tieteentekijät ry:n ja Professoriliiton Helsingin yliopiston osaston toteuttamassa esitentissä yliopiston lakkoa normaaliksi ja oikeutetuksi työtaisteluksi työntekijöiden vaatimusten puolesta. Viitaukset Marxin dialektiikkaan olisivat irrelevantin groteskeja ja harhaanjohtavia. Siksi jätän ne tekemättä.
Jäljellä olevista ehdokkaista Vaarala vastaa parhaiten sekä hallituksen että yliopistoyhteisön muutostoiveisiin. Kysymykseksi jääkin, onko räväkkänä esiintyjänä ja suorapuheisena persoonana tunnettu Vaarala jo liian kontroversaali? Olisiko Liisa Laakso turvallisempi valinta? Ehkä. Tästäkin huolimatta löisin rahani Vaaralan puolesta, mikäli harjoittaisin raha- ja uhkapelaamista. Toisaalta, jos osaisin harjoittaa uhkapelaamista, en tällä hetkellä kirjoittaisi halvan Unicafe-kahvin äärellä tätä analyysia.