Teksti: Onni Ahvonen
Kuvitus: Elina Nyholm
Koronaviruspandemia on tuonut globaalin kapitalismin ristiriidat ja epäkohdat pinnalle, mutta mitä seurauksia sillä tulee olemaan vallitsevan talousjärjestelmän kannalta? Ja mitä, jos ylipäätään mitään, voimme oppia aiemmista kriiseistä?
Unkarilaissyntyinen taloushistorioitsija Karl Polanyi totesi aikanaan teoksessaan Suuri Murros, että ajatus itsesäätelevästä markkinataloudesta on utopistinen ja mahdoton. Polanyin mukaan “tällaista instituutiota ei voisi olla olemassa pitkään aikaan tuhoamatta yhteiskunnan inhimillistä ja luonnollista sisältöä”. Kapitalismin ristiriidat ja sen kestämätön perusta ovat nousseet pinnalle ilmaston lämpenemisen myötä, ja viimeistään nyt koronaviruksen iskiessä. Koronavirus oli ehtinyt vallita Euroopassa vain lyhyen aikaa, kun kaikki uskollisimmat “vapaiden” markkinoiden puolestapuhujat jo vaativat valtiolta tukitoimia. Tässä paljastuukin uusliberaalin kapitalismin paradoksi: väitetään, että valtion ei tulisi sekaantua talouteen, vaikka viimeistään tiukan paikan tullen toimitaan täysin päinvastaisesti. Tai kuten taloustutkija Antti Ronkainen asian äskettäin ilmaisi Kansan Uutisten haastattelussa: “Suuret valtiointerventiot kyseenalaistavat liberalismin opinkappaleet pienestä ja passiivisesta valtiosta.”
Iso osa suuryrityksistä ja yksityisistä pankeista, jotka vuoden 2008 talouskriisin iskiessä vaativat valtion tukia, käyttivät saamiaan rahoja ostaakseen takaisin omia osakkeitaan ja vähensivät lainojen jakamista pienyrityksille. Nämä osakkeiden takaisinostot manipuloivat markkinoita eivätkä pääosin tuottaneet positiivisia tuloksia reaalitaloudessa. Keskeinen perustelu valtion antamalle tuelle oli niin kutsuttu “too big to fail” -ilmiö: yritykset ovat kasvaneet niin massiivisiksi, että niiden kaatumisella olisi suuria kielteisiä vaikutuksia taloudelle. Oikeutuksena valtaville valtion tuille käytettiin klassista “trickle-down economics” -argumenttia, jonka mukaan suuryrityksiin pumpattava raha “valuisi” alaspäin investoinneilla reaalitalouteen. Näin ei luonnollisesti tapahtunut, sillä keskuspankeilla ei ollut eikä ole oikeutta määrätä, miten yritykset käyttävät lainatut rahat.
Puhe “vapaista” markkinoista on harhaanjohtavaa, sillä valtio on ollut tässä merkittävässä roolissa.
Valtioiden jakamat tuet suuryrityksille eivät koske ainoastaan kriisiaikoja. Esimerkiksi matkapuhelimien valmistajat hyödynsivät vuosikymmeniä valtiollisesti rahoitettua tutkimusta. Vaikka kapitalismin innokkaimmat kannattajat pitävät nykyajan älypuhelimia puhtaasti kapitalismin saavutuksina, todellisuudessa lähes kaikki matkapuhelimien osat on kehitetty valtioiden rahoittamilla tutkimustöillä. Sama pätee Internetiin, joka luotiin 1960-luvulla Yhdysvaltain puolustusministeriön tarpeisiin. Kun asiaan perehtyy tarkemmin, käy ilmi, että valtaosa “kapitalismin ihmeistä” on suoraa seurausta valtioiden rahoittamasta tutkimuksesta, jossa taloudelliset pikavoitot eivät ole ensisijainen tavoite. Puhe “vapaista” markkinoista on harhaanjohtavaa, sillä valtio on ollut tässä merkittävässä roolissa. Niin kauan kuin valtion tuet ohjautuvat suuryrityksille, vapaan markkinatalouden ideologit eivät vastusta tätä interventiota. Vasta siinä vaiheessa, kun näitä tukia pyritään ohjaamaan vähävaraisille ja tukia tarvitseville kansalaisille, nousee vastustus.
Samat pelisäännöt pätevät edelleen. Edessä olevaan taloustaantumaan ollaan eri puolilla maailmaa reagoimassa mahtipontisesti pitkälti aiempien talouskriisien perinnettä noudattaen. Yhdysvalloissa hyväksyttiin valtava yli 2 000 miljardin dollarin elvytyspaketti, ja Euroopassa valtiot ovat reagoineet omilla tukipaketeillaan. Tämän lisäksi Euroopan keskuspankki aloittaa 750 miljardin euron hätärahoituksen. Tulevaa talouskriisiä ei kuitenkaan voi suoraan verrata vuoden 2008 kriisin, sillä koronavirus on ennalta-arvaamaton tekijä joka iskee rankasti kysynnän lisäksi tarjontaan. Talous on pysähtynyt lähes totaalisesti, mikä poikkeaa edellisistä kriiseistä. On myös tärkeää pitää mielessä, ettei koronavirus yksin tai sellaisenaan ole talouskriisin aiheuttaja, vaan pikemminkin sen sytyttäjä. Helsingin yliopiston professori Heikki Patomäki kirjoittaa blogissaan, että “Pandemia ei siis ole kriisin ensisijainen syy. Se on kuitenkin laajamittainen ´talousshokki´, joka itsessään riittäisi talouskehityksen kääntämiseen negatiiviseksi ainakin väliaikaisesti. Nyt alkanut globaali talouskriisi on kuitenkin paljon vakavampi asia kuin pelkkä lyhytaikainen taantuma, sillä maailmantalous oli romahduksen partaalla jo muutenkin.”
Taloudellisten huolien lisäksi koronaviruksella – ja sen aiheuttamalla talouden pysähtymisellä – on valtavia poliittisia seurauksia Euroopassa, sillä usein mainostetut “yhteiset arvot” ja solidaarisuus ovat nyt kovan testin edessä. Olemme jo nähneet, kuinka Italian apuun ensimmäisenä riensivät Kiina, Kuuba ja Venäjä, EU-maiden katsoessa hiljaisesti vierestä. Tällä hetkellä kriisi näyttää lisäävän ja syventävän olemassa olevia eroja EU-maiden välillä. Pohjois- ja Etelä-Euroopan välinen kuilu tulee kasvamaan entisestään. Etelä-Euroopan maat kannattavat niin kutsuttuja eurobondeja, jotka mahdollistaisivat velkataakan jakamisen euromaiden kesken. Varakkaammat Pohjois-Euroopan maat eivät ole ideasta yhtä innostuneita. Rahaliitto oli jo erittäin kovilla eurokriisin aikana, eikä fundamentaalisia ongelmia missään vaiheessa korjattu, mikä näkyy Euroopassa tänäkin päivänä. Olemme siten todistamassa valtavia taloudellisia ja geopoliittisia muutoksia, jotka tulevat jättämään pysyvät jäljet maanosaamme. Nähtäväksi jää, kuinka rahaliitolle käy.
Solidaarisuuden osoittaminen EU-maiden kesken ei ole ainoastaan poliittinen kysymys. Testissä ovat myös ne mekanismit joilla päätökset pannaan toimeen. Tähän mennessä EU-maat eivät ole kyenneet toimimaan yhdessä koronavirusta vastaan. Taloushistorioitsija Adam Tooze kirjoitti Guardianin julkaisemassa kolumnissa, miten “koronaviruksen aiheuttama taloudellinen lasku osuu kaikkiin valuuttablokin jäseniin. Mutta ei ole sellaista mekanismia, joka mahdollistaisi euroalueen hallitusten vastata yhdessä tällaiseen kriisiin. Tästä on seurannut, että poliittiset reaktiot pandemiaan ovat toistaiseksi pääosin kansallisia, ja korostavat (valtioiden välisiä) eroja sen sijaan, että yhdistäisivät Eurooppaa kriisin aikana.” Fundamentaalinen ongelma on siis se, ettei Euroopan keskuspankin (EKP) rinnalla ole valtiovarainministeriötä, jonka avulla näitä pulmia voitaisiin ratkaista.
Pandemiasta kärsivä maailma joutuu maksamaan kovan hinnan Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin aloittamasta taloudellisesta vallankumouksesta.
Ehkä olennaisin seikka, jonka koronavirus on tuonut pinnalle, on uusliberaalin kapitalismin totaalinen kyvyttömyys reagoida tämänkaltaisiin kriiseihin. Pandemiasta kärsivä maailma joutuu maksamaan kovan hinnan Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin aloittamasta taloudellisesta vallankumouksesta. Viimeisen neljänkymmenen vuoden ajan kestäneellä yksityistämisellä, sääntelyjen purkamisella, suuryritysten ja rikkaiden verotuksen keventämisellä ja valtiollisten instituutioiden rapautumisella on ollut valtavia seurauksia. Suomessakin sairaaloiden vuodepaikat ovat puolittuneet viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Yhdysvallat ja Iso-Britannia – maat joissa uusliberalismi esittäytyy kaikkein aggressiivisimmin – ovat osoittautuneet täysin valmistautumattomiksi kriisitilanteisiin.
Koronavirus on opettanut meille, että kriisien iskiessä suurin osa haluaa esiintyä vahvan hyvinvointivaltion kannattajina. Vahvat valtiolliset instituutiot, joissa ihmisten hyvinvointi asetetaan taloudellisten voittojen edelle – ovat ratkaisevassa roolissa tämänkaltaisessa tilanteessa. Suomessa saamme olla kiitollisia siitä, että jokaiselle hoitoa tarvitsevalle on taattu sairaanhoito. Mutta toisin on monissa muissa maissa. Sen sijaan, että toimittaisiin kuten aiemmissa talouskriiseissä ja pelastettaisiin pankit, olisi nyt tärkeää, että elvytys kohdistuu ennenkaikkia ihmisiin ja että päätavoitteena olisi ihmisten hyvinvoinnin takaaminen.