Tutkain

Valtiotieteellinen ylioppilaslehti vuodesta 1964

Unelmana oma kehitysyhteistyöjärjestö

Kirjoittaja: Yuri Birjulin

Kuvat: Viola Wallenius

Viola Wallenius julisti 19-vuotiaana perustavansa lastenkodin Keniaan. Nyt Home Street Homen perustamisesta on kulunut viisi vuotta, ja rakentaminen on täydessä vauhdissa. Suomalaisen opiskelijan puhdille ei näytä löytyvän loppua.

Kenialaisessa Makongenin kylässä on eksoottista kaikki: tienvartta reunustavat savimajat, pään päällä tavaraa kuljettavat ja värikkäisiin afrikkalaisiin mekkoihin pukeutuneet naiset, sekä valtava määrä lapsia, joista jokainen haluaa tervehtiä suomalaista vierasta huutamalla «Jambo!». Makongeni voisikin olla aivan tavallinen kenialainen kylä, jos yksi asia ei erottaisi sitä muista.

“Mitä kuuluu? Kukkuluuruu!” tervehtii vastaantuleva mies suomeksi swahililaisella korostuksella ja purskahtaa nauruun nähdessään hämmentyneen suomalaisen kasvot.

Suomalaiset ovat täällä tuttu näky. Makongenissa on käynnissä ainutlaatuinen suomalainen kehitysyhteistyöhanke, jossa voimansa ovat yhdistäneet kenialaiset ja suomalaiset nuoret. Päiväntasaajan 34 asteen auringonpaahteessa maata kuokkii joka päivä joukko vapaaehtoisia, jotka pyrkivät ratkaisemaan kylässä syvälle juurtuneita ongelmia.

Miten ihmeessä suomalaiset ovat päätyneet juuri tähän kylään Afrikan sydämessä?
Taustalla on jämsäläisen Viola Walleniuksen lukion jälkeinen välivuosi vuonna 2014, jolloin hän kävi tekemässä vapaaehtoistyömatkan Keniaan. Matka jätti jäljen, ja Wallenius yritti etsiä tapoja päästä auttamaan.

“Kaikki järjestöt kuitenkin vaativat korkeakoulututkintoa, jotta pääsee tekemään mitään”, Wallenius muistelee. “Päässä rupesi sitten kytemään hullu ajatus, että perustaisin oman järjestön.”

Ideasta tuli totta, kun Makongenin kylässä olleet ystävät lähtivät projektiin mukaan. Pienen paperisodan jälkeen yhdistys saatiin rekisteröityä, ja uuden järjestön nimeksi tuli Home Street Home ry.

“Tavoitteenamme on muuttaa ajattelutapoja”, kertoo Makongenissa vapaaehtoistyötä koordinoiva Salim Abdalla. “Perinteet ovat meille tärkeitä, mutta on asioita jotka eivät enää kuulu nykymaailmaan, kuten esimerkiksi lapsiavioliitot. Haluamme myös auttaa kaikkien lasten koulunkäynnin mahdollistamisessa, koska sillä tulee olemaan suurin vaikutus kylän tulevaisuuteen.”

Palmupuiden katveessa olevassa Makongenissa eletään keskimäärin alle kahdella eurolla päivässä, minkä takia monilla lapsilla ei ole mahdollisuutta päästä kouluun. Keniassa peruskoulu on ilmainen, mutta käytännössä perheille koituu maksettavaa esimerkiksi koulupuvuista ja -tarvikkeista.

Kaikista haavoittuvimmassa asemassa ovat tytöt. Jos tyttö ei käy koulua, hän todennäköisesti päätyy aikaisin naimisiin kotiäidiksi. Lapsiavioliittoja tapahtuu usein köyhissä maissa juuri sen vuoksi, että se on perheelle ainoa tapa taata tytön tulevaisuus. UNICEF arvioi, että Keniassa lähes joka neljäs tyttö meni naimisiin alaikäisenä vuonna 2017.

“Ongelmana on myös heikko tietämys seksiin ja raskauteen liittyvistä asioista”, Abdalla kertoo. “Niistä puhuminen on meidän yhteisössämme yhä tabu, mitä olemme yrittäneet vähentää Girl’s Class -tunneilla.”

Tytöt joutuvat usein keskeyttämään koulunkäynnin raskauden vuoksi. Hyväksikäytön uhriksi joutuu jopa 9-vuotiaita. Abdalla kertoo tapauksesta, jossa Home Street Home meni pitämään Girl’s Class -tuntia toisen kylän peruskouluun, josta ei ollut valmistunut seitsemään vuoteen yhtäkään tyttöä. Terveystiedon tunnin vaikutukset alkoivat parissa vuodessa näkyä, kun yhä useampi tyttö jatkoi lukioon. 

Matkalla on ollut haasteitakin. Kehitysyhteistyöjärjestön pyörittäminen ei  ole helppo homma, varsinkin, kun Keniassa moni asia ei hoidu niin suoraviivaisesti kuin mihin Suomessa on tottunut. Byrokratia vie oman aikansa, ja Suomen päässä on oltava myös jatkuvasti ­keräämässä varoja.

Kaikki on pitänyt opetella alusta alkaen itse. Kylässä asiat on tehtävä käsin, sillä sähköä tai juoksevaa vettä ei ole käytettävissä. “Tässä on tullut monenlaisia taitoja kartutettua, taloudenpidosta sementin sekoittamiseen ja alakoululaisten edessä esiintymiseen”, Wallenius nauraa.

Suurimpana haasteena on raha. Wallenius on myynyt kenialaisia tuotteita markkinoilla, esiintynyt puhujana tapahtumissa, järjestänyt kouluissa taksvärkkikeräyksiä ja hankkinut yrityskumppaneita järjestölle. Kahdessa paikassa on kuitenkin vaikeaa olla samanaikaisesti, kun projektit kutsuvat johtajaansa Kenian päässä.

Yksi suurimmista varainkeruuprojekteista oli taas kerran hullummanpuoleinen idea. Wallenius ajoi pakettiauton viime kesänä Jämsästä Makongeniin muun muassa Sudanin ja Etiopian halki. Matkalla ei vältytty kolhuilta, mutta auto saatiin lopulta perille saakka.

Makongenissa  auto on ollut korvaamaton huolto- ja pelastusajoneuvo: “Ambulanssia on mahdotonta saada kylään, minkä takia meidän auto voi pelastaa henkiä. Yksi nainen on synnyttänytkin siellä matkalla sairaalaan”, Abdalla kertoo.

Suomalaisten ja kenialaisten nuorten yhteinen urakointi Makongenin polttavan auringon alla saa maailman tuntumaan pieneltä. Ja niinhän se nykyään onkin: globalisaatio ravistelee Afrikkaa nopeammin kuin koskaan. Muutos on käsillä, ja silmiinpistävää on kaikkialla elävä optimismi.

“Elämä Afrikassa on yhä rankkaa”, Abdalla toteaa, “mutta kymmenen vuotta sitten asiat olivat täällä kylässä todella paljon huonommin. Home Street Home on tuonut tekemisen meininkiä, joka tulee muuttamaan paljon.”

Onko kehitysyhteistyöstä siis todella ratkaisuksi maailman ja Makongenin ongelmiin? Järjestöjä on usein kritisoitu siitä, että ne luovat apuriippuvuutta eivätkä ratkaise ongelmien juurisyitä. Wallenius kuitenkin uskoo, että lapsiin panostaminen on avain pitkäjänteiseen kehitykseen.

“Paras palkinto on nähdä yksittäisen lapsen kehitys ja todeta, että hitsi vie, tuo muutos tapahtui siksi, että minä tein sen. Se pistää kropan kylmille väreille kerta toisensa jälkeen”, hän kuvailee. “Ja tietenkin tiedostan, että en pysty auttamaan kaikkia maailman lapsia tai poistamaan lapsikuolleisuutta, vaikka toki haluaisin. Mutta me ollaan todistetusti vaikutettu jo yli viiden tuhannen lapsen elämään.”

Suuret luvut kertovat siitä, että kehitysyhteistyöllä on todella ollut merkittävä vaikutus. Äärimmäinen köyhyys on saatu puolitettua vuodesta 1990 ja esimerkiksi polio on hävitetty maailmasta käytännössä kokonaan. Muutosta ovat siivittäneet niin suuret kuin pienetkin järjestöt.

“Maailma ei parane hetkessä, eikä muutos tapahdu sormia napsauttamalla, mutta pienilläkin teoilla on merkitys. Auttamalla lapsia me autetaan koko yhteisöä ja kehitys tapahtuu – maailma muuttuu vähän paremmaksi”, Wallenius pohtii.