Ihmisoikeusvaikuttaja Ujuni Ahmed tunnetaan silpomisen vastaisen työn asiantuntijana, Kriisivalmiusjärjestön puheenjohtajana ja esikoiskirjailijana. Itä-Helsingissä kahden kulttuurin odotusten välissä kasvanut Ahmed kertoo, kuinka paikka yhteiskunnallisena keskustelijana ja tyttöjen puolustajana löytyi – sekä sen, miksi valkoisen feminismin ongelmista puhuminen on tärkeää.
Ujuni Ahmed on vastikään palannut helmikuiseen Helsinkiin Mogadishun lämmöstä ja hymyilee aurinkoisesti Munkkiniemen rannassa hyytävästä viimasta huolimatta. Takana on työ- ja perhematka Somalian pääkaupungissa, jossa Ahmed kertoo keskustelleensa eri kaupunginosien ja naistyön johtohahmojen kanssa muun muassa maan silpomislainsäädönnöstä ja naisten osuudesta parlamentissa.
Ilmapiiri poliittisesti epävakaassa Somaliassa on Ahmedin mukaan ”poikkeuksellisen toiveikas”. Vuonna 1988 syttyneen sisällissodan jälkeen levottomuudet ovat jatkuneet tähän päivään saakka. Islamistijärjestö al-Shabaabia vastaan käynnissä oleva taistelu on kuitenkin saanut uutta potkua uuden presidentin, kesällä 2022 rauhanomaisesti sujuneissa vaaleissa valitun Hassan Sheikh Mohamudin myötä.
Taistelu terroristijärjestöä vastaan varjosti myös tämänkertaista vierailua: kaupungintalo, jossa Ahmed vieraili lauantaina, joutui al-Shabaabin valtauksen kohteeksi seuraavana päivänä. Useita kuolonuhreja vaatineen aseellisen valtauksen jälkeen Ahmed kertoo puhuneensa talon naistyöntekijöiden kanssa. Heidän viestinsä oli selvä: työ jatkuu odotettavissa olleista vastaiskuista huolimatta.
Mogadishussa toiveikkuus näkyy erityisesti vahvasti verrattuna muuhun Somaliaan, Ahmed arvioi.
”Demokratia ja naisten oikeudet eivät ole uusia keksintöjä vaan olleet osa yhteiskuntaa jo 30 vuotta sitten ennen sisällissodan puhkeamista.”
Ahmed innostuu kuvailemaan tarinoita, joita somalialaiset kertovat elämästä 1970-luvun Mogadishussa. Vapaat pukeutumissäännöt, vilkas teatteri- ja musiikkielämä sekä rannalla aurinkoa ottavat naiset tuovat mieleen vastaavat kertomukset vuoden 1979 islamilaista vallankumousta edeltäneestä Iranista. Hän näkee Somalian historian merkittävänä voimavarana yhteiskunnan jälleenrakentamisessa.
”Somalian historia näkyy ja kuuluu ihmisten tarinoissa. Toivon, että sitä pystytään hyödyntämään rauhanprosesseissa ja yhteiskunnan jälleenrakentamisessa.”
Somalian tulevaisuudesta Ahmedilla on vielä paljon sanottavaa, mutta palataan ensin hetkeksi itse Ujuniin.
Kulttuurien välissä
Somalian sisällissodan seurauksena maasta pakeni miljoonia ihmisiä, heidän joukossaan tuolloin kolmevuotias Ujuni Ahmed. Mogadishussa asunut perhe päätyi Suomeen Neuvostoliitossa opiskelleen isän ja perheenyhdistämisen kautta. Lyhytaikaiseksi turvapaikaksi tarkoitetusta maasta tuli pysyvä asuinpaikka konfliktin pitkittyessä, kuten kävi monelle paluusta haaveilevalle somaliperheelle.
”Muistan lapsuudesta selkeän tunteen siitä että ollaan vieraassa maassa eikä kotona, varovaisen suhtautumisen ihmisiin.”
Oli kolme eri maailmaa, koti, koraanikoulu ja koulu, ja erilaisten odotusten ja roolien välillä tasapainottelu väritti Ahmedin lapsuutta. Muihin lapsiin samaistuminen itähelsinkiläisellä ala-asteella oli vaikeaa. Ero konkretisoitui esimerkiksi lasten viikonloppusuunnitelmissa: siinä missä muiden lasten puheessa toistuivat mummolan ja mökin kaltaiset asiat, Ahmed kävi koraanikoulua ja auttoi äitiään kotitöissä.
”Olen aina kyseenalaistanut asioita, mutten ikinä uskaltanut kysyä ääneen. Oli helpompi pitää roolit ja maailmat erillään. Siksi opin jo tokalla luokalla väärentämään isäni allekirjoituksen”, Ahmed naurahtaa.
Ahmed kuvailee jossain vaiheessa alkaneensa kyseenalaistaa myös ääneen koraanikouluun liittyviä epäkohtia, uskonnon varjolla tapahtuvaa vallankäyttöä, kunniakulttuurilla perusteltua väkivaltaa ja hierarkioita. Käännekohta tapahtui Hakaniemen Tyttöjen talolla, jossa teini-ikäinen Ahmed puhui silpomisesta ensimmäistä kertaa: hän ymmärsi, että silpominen on väärin, eikä toimenpide kuulunut uskontoon, kuten oli annettu ymmärtää.
”Tuli sellainen olo, että tää ei käy”, hän toteaa painokkaasti.
”Otin sinisilmäisenä yhteyttä Voima-lehteen ja annoin haastattelun, sillä halusin tuoda silpomiskeskustelun julki. Ajattelin, että ehkä kukaan ei välitä, koska asiasta ei tiedetä.”
Vuonna 2007 tehty haastattelu ei Ahmedin pettymykseksi vielä aloittanut Suomessa julkista keskustelua silpomisesta, mutta halu muutoksen tekemiseen syttyi.
Sukellus järjestömaailmaan
Nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi vuonna 2016 valmistunut Ahmed työskenteli eri kieli- ja kulttuuritaustaisten vähemmistöihin kuuluvien tyttöjen, väkivallalla oireilevien nuorten sekä rikos- ja riita-asioiden sovittelun parissa ja tunnisti pian tarpeen maahanmuuttajataustaisille nuorille suunnatulle tuelle. Rankassa työssä oli surullista huomata, miten erilaisia yhteiskunnan tukitoimet olivat maahanmuuttajataustaisten nuorten ja perheiden kohdalla valtaväestöön verrattuna.
Tätä epäkohtaa paikkaamaan syntyi vuonna 2017 Fenix Helsinki ry, vapaaehtoisvoimin toimiva yhdistys, joka ajaa haavoittuvassa asemassa olevien oikeuksia. Ahmed painottaa, että maahanmuuttajataustaisten nuorten ja perheiden tarpeita ei voi määritellä ulkopuolelta kuulematta niitä heiltä itseltään.
”Nuorisotyössä huomasi, kuinka maahanmuuttajataustaisten nuorten oireilu selitetään herkästi maahanmuutolla ja kotoutumisongelmana syihin paneutumisen sijaan. Toisin sanoen koko lastensuojelun näkökulma jää pois heidän kohdallaan, kun taas valkoisten lasten kohdalla pyritään ymmärtämään lapsen oireilua monitahoisemmin ympäristön, perheen, lastensuojelun ja koulun tuen tarpeen kautta.”
”Suomessa kehitysyhteistyö on hyvin valkoista, vaikka se pohjautuu ei-valkoisten auttamiseen.”
Fenixin rooli on sittemmin jäänyt Ahmedin elämässä pienemmäksi, ja tällä hetkellä hän toimii vuonna 2021 perustetun Kriisivalmiusjärjestön puheenjohtajana ja strategisena johtajana. Kriisivalmiusjärjestö tarjoaa humanitaarista tukea kansainvälisissä kriisi- ja konfliktiolosuhteissa ilman apua jääneille siviileille sekä maksutonta turvallisuusneuvontaa esimerkiksi ihmisoikeustoimijoille ja journalisteille.
Järjestön operatiivisesta puolesta Ahmed ei voi turvallisuussyistä puhua, mutta toimintalogiikka on samankaltainen kuin Fenixissä: apua tarvitsevat yksilöt määrittävät avun tarpeen ja luonteen.
”Me ei lähdetä pelastamaan ketään tai toteuttamaan apua yli tarpeen.”
Ahmed näkee, että Kriisivalmiusjärjestön kaltaiselle toiminnalle on Suomessa tilausta. Representaation kannalta on myös tärkeää, että toiminnassa on mukana maahanmuuttajataustaisia naisia.
”Suomessa kehitysyhteistyö on hyvin valkoista, vaikka se pohjautuu ei-valkoisten auttamiseen. Tämän sijaan pitäisi pohtia miksi näin on, mitä oma valkoisuus tarkoittaa historian, epätasa-arvon ja vallan näkökulmasta sekä kuulla autettavia.”
Silpomista vastaan
Ahmed tunnetaan tänä päivänä julkisuudessa erityisesti tyttöjen sukuelinten silpomisen vastaisesta työstään. Vuosien vaikuttamistyö tuotti tulosta marraskuussa 2020, kun eduskunta äänesti silpomisen rikoslaissa nykyistä selkeämmin kieltävän lakimuutoksen puolesta. Silpominen on Suomessa rikos, mutta Suomi on ainoa Pohjoismaa, josta silpomista ei ole kielletty erillislailla.
Prosessin eteneminen on kuitenkin ollut Ahmedille suuri pettymys. Nykyinen hallitus epäonnistui tavoitteessaan valmistella lakiesitys ja tuoda se eduskunnan käsiteltäväksi hallituskauden aikana. Tämä kertoo paljon asenteesta aihetta kohtaan huolimatta siitä, että hallituskaudelle osuivat myös Ukrainan sota ja koronapandemia, Ahmed huomauttaa.
”Laki on Suomen ensimmäisiä vähemmistöjen oikeuksia edistäviä lakeja, joita olemme itse ajaneet oikeuksiemme parantamiseksi. Sen laiminlyöminen räikeästi on iso ongelma.”
Ahmed kuvailee törmäävänsä jatkuvasti silpomisen vähättelyyn: silpominen luokitellaan usein julkisessa keskustelussa ilmiöksi, mikä viittaa ohimenevään ongelmaan ja projektiluontoisiin ratkaisuihin. Silpomisessa on kuitenkin kyse sukupuolittuneen väkivallan muodosta ja käytännöstä, joka ei ole sidoksissa tiettyyn kulttuuriin tai uskontoon.
”Naisiin kohdistuva väkivalta ei ole mikään ilmiö, sitä on kaikkialla kulttuurista ja taustasta riippumatta. Ei me puhuta muusta naisiin kohdistuvasta väkivallasta ilmiönä, kuinka pitkään aiotaan puhua silpomisesta?”
Ahmed korostaa, että silpomisen vastaista työtä ei saa jättää kolmannen sektorin harteille. Silpomiseen liittyvä tieto on juurrutettava terveys- ja sosiaalialan koulutukseen, jotta alan ammattilaisilla on taitoa kohdata ja kuunnella silpomiskulttuureista tulevia ihmisiä.
”Ennen kaikkea tarvitaan ymmärrystä siitä, että silpominen on ihmisoikeuskysymys.”
Vähemmistön edustajien asiantuntijuus ei myöskään saa tarpeeksi tunnustusta silpomisen ja muihin vähemmistöihin liittyvien asioiden kohdalla, Ahmed toteaa.
”Heitä kuullaan mielellään, mutta ääntä ei viedä niihin pöytiin, joissa päätökset tehdään. Me tarvitaan pöytiin ihmisiä, jotka tietävät, tuntevat ja ymmärtävät ongelman.”
”Ennen kaikkea tarvitaan ymmärrystä siitä, että silpominen on ihmisoikeuskysymys. Toissijaista on se, perustellaanko sitä uskonnolla tai kulttuurilla. Silpominen ei myöskään ole pelkästään maahanmuutto- tai kotoutumisongelma”, Ahmed sanoo painokkaasti.
Ahmed kertoo törmäävänsä siihen, että asioihin ei uskalleta ottaa kantaa, koska kulttuuria ei tunneta kunnolla. Hän korostaa, että tasa-arvoa eli naisten, lasten ja vähemmistöjen oikeuksia ajettaessa tietämys kulttuurista on merkityksetöntä.
“Ihmisoikeudet menevät kaiken edelle”, Ahmed painottaa.
Valkoisesta feminismistä
Vaikka silpomisen yleisyys on vähentynyt maailmanlaajuisesti, YK:n mukaan pelkästään vuonna 2023 noin 4,32 miljoonaa tyttöä on edelleen vaarassa joutua silpomisen uhriksi. Globaalilla tasolla silpomisen vastainen työ on ottanut viime vuosina takapakkia koronapandemian ja muiden humanitaaristen kriisien vuoksi.
Naisten oikeuksien tilanne herättää toivottomuutta myös silpomiskysymyksen ulkopuolella. Iranissa hallintoa ja siveyspoliisia vastustavat, Mahsa Aminin murhan myötä syttyneet mielenosoitukset sekä Talibanin systemaattinen naisten oikeuksien rajoittaminen Afganistanissa ovat viime aikoina tuoneet kylmäävällä tavalla näkyväksi poliittisen islamin vaikutukset naisten oikeuksiin.
”Tiedän tosi paljon feministejä ja tasa-arvon puolustajia jotka jättävät minun kaltaisteni naisten oikeudet ulkopuolelle.”
Yhtä lailla kylmäävää on ollut länsimaiden laimea reaktio ja tapahtumien suhteettoman pieneksi jäänyt näkyvyys mediassa. Ahmed on samaa mieltä: Iranin ja Afganistanin tapauksissa voitaisiin ehdottomasti tehdä enemmän länsimaista käsin. Hän kuvaa Venäjän hyökkäyksen romuttaneen oman käsityksensä ihmisoikeudet edellä tehtävästä rauhantyöstä.
”Venäjän hyökkäys Ukrainaan johti oikean puolen valitsemiseen ja lännen yhdistymiseen, mutta paljasti myös sen, kuinka paljon olisi ollut tehtävissä muiden maiden ihmisoikeusrikosten suhteen. Samat valtiot, jotka eivät uskoneet boikottiin esimerkiksi Kiinan uiguureihin kohdistuvien rikosten kohdalla, olivat heti valmiita boikotoimaan Venäjää.”
Ahmed on huolissaan siitä, että ihmisoikeudet ovat joidenkin maiden kohdalla toisia tärkeämpiä. Tähän kiteytyy myös valkoisen feminismin ongelma: solidaarisuus ei ylety valkoisten naisten oikeuksien edistämisen ulkopuolelle.
”Afganistanilaiset, iranilaiset, uiguurit tai ketkään muutkaan naiset eivät saa joutua ajattelemaan, että he jäävät yksin asian kanssa, koska valkoiset eivät käytä heidän ääntään.”
Myös puhumatta jättäminen on valinta, joka ylläpitää sortavia rakenteita, ja siksi Ahmed korostaa valkoisesta feminismistä puhumisen tärkeyttä. Hän huomauttaa, että pahimmillaan valkoinen feminismi johtaa vähemmistöjen aseman heikkenemiseen. Samalla kuilu valkoisten ja ei-valkoisten naisten välillä kasvaa.
”Tiedän tosi paljon feministejä ja tasa-arvon puolustajia, jotka jättävät minun kaltaisteni naisten oikeudet ulkopuolelle. Silloin ei musta ole kohtuutonta sanoa, että edistää vain valkoisten naisten oikeuksia. Et voi ajaa omia oikeuksiasi, jos et aja muiden – ilman muiden oikeuksia ei ole sun oikeuksia.”
Ahmed toteaa, että valkoisessa feminismissä on loppupeleissä kyse omasta mukavuudesta.
”En halua, että kukaan sanoo olevansa hiljaa jotta antaa mulle tilaa. Ei, sä olet hiljaa sun oman mukavuutesi vuoksi. Et tee palvelusta mulle vaan itsellesi.”
Paluu Somaliaan
Tulevaisuudessa Ahmed haaveilee jatkavansa ihmisoikeuksien parissa tekemäänsä työtä Somaliassa. Erityisesti hän toivoo pääsevänsä auttamaan paikallisia tyttöjä ja naisia löytämään äänensä ja ottamaan sen paikan, joka heille kuuluu.
Diasporan asema somalialaisessa yhteiskunnassa on kuitenkin erityislaatuinen ja eikä paikallisväestöön nähden lainkaan ongelmaton. Asema paluumuuttajana tuo valtaa, synnyttää herkästi epäluottamusta ja on pahimmillaan pois paikallisten oikeuksista ja työpaikoista.
Somalian diasporan kohdalla puhutaan valtavasta, noin kahden miljoonan ihmisen joukosta, jonka rahalähetykset ja liiketoimet ovat maalle elintärkeitä.
Ongelmallista Ahmedin mukaan on erityisesti diasporan suuri osuus päättävissä asemissa: ministereistä, poliitikoista, parlamentin jäsenistä ja jopa presidenteistä huomattava osa on asunut suuren osan elämästään ulkomailla.
”Kansa tarvitsee ennen kaikkea sitoutuneita johtajia, ja tämä ei voi tarkoittaa kaksoiskansalaisia, jotka pääsevät tarvittaessa helposti pois maasta passin turvin”, hän painottaa.
”Haluaisin auttaa paikallisia luomaan heille sopivan yhteiskunnan, tarjota omaa osaamistani ja edistää paikallisten roolia jälleenrakentamisessa. Vain he tietävät parhaiten, mitä maa eniten tarvitsee.”
Somaliaan muutto saa kuitenkin vielä toistaiseksi odottaa, ja ihmisoikeuksien parissa työskentely jatkuu Helsingistä käsin. Alkavan vuoden kohokohtiin kuuluu debyytti Kansallisteatterin uutena kotikirjailijana: Elina Hirvosen kanssa kirjoitettu, 2022 ilmestynyt esikoisteos Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin nähdään loppuvuodesta näytelmänä Kansallisteatterin lavalla. Teos käsittelee silpomisen, rasismin, kunniakulttuurin ja valkoisen feminismin kaltaisia teemoja Ahmedin oman elämäntarinan kautta.
Ahmed uskoo, että taiteella voi olla todellista vaikutusta yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tulevien projektien teemojen osalta hän kertoo pysyvänsä samalla poliittisella linjalla.
”Niin kauan, kun yhteiskunnasta löytyy tällaisia aiheita ja tarinoita, en koe että niitä tarvitsee erikseen keksiä. Taiteen avulla voidaan oppia toisiltamme, tuoda erilaisia tarinoita ja ihmisiä näkyväksi.”
Kun kysyn, kokeeko Ahmed löytäneensä oman paikkansa, vastaus on arvoituksellinen:
”Mä en oikein koskaan ole kokenut olevani oikeassa tai väärässä paikassa, uskon enemmänkin siihen, että olen siinä paikassa mikä on tarkoitettu. Missä muualla mä olisin?”
Hetken mietittyään hän kuitenkin lisää hymyillen: ”Mutta kyllä musta tuntuu hyvältä olla juuri nyt tässä paikassa.”
Teksti: Riina Pirilä