Jalkapallo on enemmän kuin urheilua; se on maailmankieli, joka yhdistää miljoonia intohimoisia faneja ympäri maailman. Se on aidosti globaali urheilulaji ja megaluokan bisnes. Jutussa avataan pelikuvioita esimerkkinä Manchester City, jonka eräs öljysheikki nosti niin sanotusti ryysyistä rikkauksiin.
Teksti: Kaarlo Somerto
Kuvat: Wikimedia Commons
Jalkapallolla voi olla suunnatonta vaikutusvaltaa suhteessa ihmisten mielikuviin. Jalkapallon kautta voi edistää paitsi pelaajiin, managereihin, joukkueisiin ja pelityyleihin liittyviä, myös paljon itse urheilun ulkopuolisia mielikuvia. Maailman suosituimmat jalkapallosarjat ovat kaikkialla näkyviä, huippuarvokkaita markkinointi- ja mainontapaikkoja.
Rahan merkitystä nykyjalkapallolle ei voi liikaa korostaa. Etenkin huipputasolla jalkapallossa on yhä vähemmän kyse urheilusta ja yhä enemmän kyse liiketoiminnasta. Resurssien kasvaessa pelien ja pelaajien suorituskyvyn taso nousee, ja näemme yhä nopeatempoisempaa, kauniimpaa ja viihdyttävämpää jalkapalloa.
On kuitenkin myös kysyttävä, mistä nämä suurenmoiset resurssit tulevat – kuka lystin maksaa? Jalkapalloseurojen ökyrikkaat omistajat maalataan julkisuudessa usein viattomiksi rahamiehiksi, jotka puhtaasti harrastus- ja hyväntekomielessä kaatavat käsittämättömiä summia maailman suurimpaan urheilulajiin. Jos asiaa ajatellaan hieman enemmän, juolahtaa mieleen kuitenkin väistämättä kysymys siitä, voisiko omistajilla olla myös vaikutusvaltaan tai rahantekoon liittyviä motiiveja? Tätä kysymystä tarkastellaan tässä artikkelissa nykyhetken seksikkäimmän jalkapallojoukkueen, Manchester Cityn kautta.
Jalkapallomaailman seksikkäin, ja tällä nimenomaisella hetkellä ehkä paras joukkue on Manchester City, joka on myös modernin jalkapallon ruumiillistuma: seura nousi kertaheitolla tuntemattomuudesta jalkapalloeliitin eturiiviin ökyrikkaan omistajan ostaessa sen 10 vuotta sitten. Cityn peliä ihailevat monet, ja hyvällä syyllä, mutta harva on tullut pohtineeksi mistä raha jolla se maksetaan on peräisin. Mitä Manchester City kertoo meille suuromistajien ja heidän rahojensa roolista nykypäivän jalkapallossa?
”Cityn pyrkimys pelata kuin Barcelona ei ole sattumaa. Se on osa laajamittaista ja tarkkaan harkittua toimintastrategiaa.”
Manchester City on ollut jalkapallon Englannin Valioliigan tämän kauden ylivoimaisesti merkittävin puheenaihe. Manchesterilaiset ovat mestarivalmentaja Pep Guardiolan (kuvassa) alaisuudessa pelanneet ajoittain käsittämättömän hienoa, pallonhallintaan perustuvaa hyökkäävää jalkapalloa, moukaroiden vastustajaa toisensa perään. Kaikki rakastavat tai vähintäänkin ihailevat sinipaitojen pyöritystä. City juhlii kauden päätteeksi lähes varmasti koko kauden ajan selvästi johtamansa Valioliigan mestaruutta, eikä joukkueen kruunaaminen Euroopankin parhaaksi joukkueeksi toukokuun Mestarien liigan finaalissa ole poissuljettua.
Modernin jalkapallon aikaan kuuluu lähtemättömänä osana lajin nopeasti tapahtunut kaupallistuminen ja muutaman eurooppalaisen huippusarjan ennennäkemätön kansainvälistyminen. Futismaailman eliittiin kuuluvat seurat eivät ole enää vain jalkapallojoukkueita, vaan myös huippuarvokkaita brändejä, jotka toimivat samalla maksimaalista voittoa tavoittelevalla logiikalla kuin mikä tahansa globaali suuryritys.
Modernin jalkapallon (yli)kaupallistuminen kehityssuuntana sai alkunsa suunnilleen 1990-luvulla. Tässä kehityssuunnassa rahalla ja liiketaloudellisilla motiiveilla on alati suurempi vaikutus siihen, millaiselta laji näyttää ja miten siinä toimitaan. 2000-luvulta alkaen ovat jalkapalloseuroihin tulleet toden teolla ökyrikkaat suuromistajat, kasvattaen rahan merkitystä entisestään. Aikaisemmin keskinkertaisuudessa vuodesta toiseen tarponeita seuroja, jotka rikas kummisetä on kultakosketuksellaan nostanut kertaheitolla Euroopan eliittiin, löytyy Valioliigastakin monia – tunnetuimpana esimerkkinä Manchester Cityn lisäksi Chelsea (omistajanaan venäläisoligarkki Roman Abramovitsh). Kuitenkin myös perinteiset, Manchester Unitedin ja Liverpoolin kaltaiset suurseurat, ovat nykyään täysin riippuvaisia varakkaiden omistajiensa lompakoista (Unitedilla yhdysvaltalaiset Glazerin veljekset, Liverpoolilla samaten amerikkalainen John Henry).
Itse urheilupuolella ilmiön vaikutus näkyy jalkapallopelaajien huimana kehittymisenä; aiemmin pääasiallisesti puoliammattilaiset, leipurin tai putkimiehen hommien ohessa palloa pelanneet tavalliset tallaajat ovat vaihtuneet puolijumalalliseen asemaan nousseihin supertähtiin, joiden kehot ovat huippuunsa viritettyjä ja viimeisen päälle huollettuja koneita. Resurssien eksponentiaalinen kasvu jalkapallossa on taannut huippuseuroille ennennäkemättömän hulppeita mahdollisuuksia harjoitteluun ja pelaajakehitykseen.
Toinen jalkapallon kaupallistumisen ilmentymä on palkkojen ja siirtosummien kasvu. Se, että niinkin moni voi nykyään pelata jalkapalloa ammatikseen, ja osa vielä nousta futiksesta saatavilla tienesteillä globaaliin palkkaeliittiin, on suoraa seurausta 1990-luvulla alkaneesta kehityksestä. Pelaajien siirtosummien kasvu on toisaalta entisestään kasvattanut eroa muutamien globaalien huippuseurojen ja muiden välillä, mutta toisaalta tarjonnut pienemmille seuroille mahdollisuuden tienata sievoisia summia myymällä nuoria lupauksiaan poskettomilla hinnoilla Manchester Cityn, Real Madridin, Bayern Münchenin ja kumppaneiden riveihin.
Kolmas kehityksen merkki on se, kuinka muutamasta eurooppalaisesta huippusarjasta on tullut kaikkialla maailmassa seurattuja huippuarvokkaita brändejä. Maailmanlaajuisesti kenties suosituin urheilusarja on Englannin Valioliiga. Lähestulkoon jokaisen maailmankolkan jokaisesta peräkylästäkin löytyy ainakin jokunen Valioliigaa intohimoisesti seuraava ja jotakin englantilaisseuraa kiihkeästi kannattava. Manchester Unitedin, Liverpoolin ja yhä enenevissä määrin Manchester Citynkin paitojen ja muun rekvisiitan näkemiseltä ei voi välttyä missään. Monet suomalaisetkin, joita suomalainen jalkapallo ei voisi vähempää kiinnostaa ja jotka eivät ehkä koskaan ole käyneet oman kotikaupunkinsa tai -kylänsä jalkapalloseuran pelissä, kokevat nimenomaan jonkin valioliigaseuran ”omaksi jengikseen” ja seuraavat tuon seuran otteita pelikentillä ja siirtomarkkinoilla lähes neuroottisella tarkkuudella. Valioliigaseuroja kannattavat suomalaiset, kiinalaiset, ghanalaiset ja muut ostavat usein kotinsa täyteen rakastamiensa seurojen rekvisiittaa, muodostaen merkittävän osan seurojen liikevaihdosta. Harrastuksensa kullakin – joskin on allekirjoittaneen mielestä ikävää, jos joltakulta jalkapallon ystävältä jää myös paikallisen jalkapallon seuraamisen riemu kokematta.
Manchester City on jalkapalloeliitin joukossa suhteellisen tuore kokelas. Cityn suuruuden päivät alkoivat nimittäin vasta vuonna 2008, kun Abu Dhabin arabiemiraatin kuningasperheeseen kuuluva Sheikki Mansour bin Zayed Al Nahyan liikekumppaneineen osti seuran. Mansour on Yhdistyneiden Arabiemiirikuntien presidentin ja Abu Dhabin emiirin, Sheikki Khalifa Al Nahyanin puoliveli. Tähän asti Englannin eri sarjatasojen väliä seilanneesta, toisen Manchesterin seuran Unitedin ikuisesta pikkuveljestä tuli kertaheitolla yksi maailman rikkaimmista jalkapalloseuroista.
Sittemmin City on niittänyt menestystä, muun muassa voittaen Englannin liigamestaruuden kahdesti. Tällä kaudella joukkue on ollut vielä aiempaakin murskaavammassa vireessä ja siitä on muodostunut ilmiö jalkapallon maailmassa. Kaikki muistavat muutaman vuoden takaisen Pep Guardiolan valmentaman FC Barcelonan; katalonialaisseura hurmasi miljoonia ja taas miljoonia katsojia ultrahyökkäävällä, niin kutsutulla tiki-taka-pelityylillään. Tuon ajan Barca tiivistää monella tapaa sen, mitä lukemattomat muut seurat pyrkivät nykyään olemaan: se oli paitsi yksi jalkapallon historian parhaista joukkueista, myös kansainvälisillä markkinoilla jalkapallon ehdoton ykköstuotemerkki. Nyt, samaisen Guardiolan ollessa Manchester Cityn peräsimessä, on sillä rahkeet nousta jopa Barcelonan taannoin asettaman riman tasolle – niin pelillisesti kuin taloudellisesti.
Cityn pyrkimys pelata kuin Barcelona ei ole sattumaa. Se on osa laajamittaista ja tarkkaan harkittua toimintastrategiaa, joka ei rajoitu yksin Manchester Cityyn. Seura on nimittäin osa laajempaa, City Football Group –nimisen sijoitusyhtiön omistamien seurojen muodostamaa kavalkaadia. Nuo muut City Football Groupin enemmistöomisteiset jalkapalloseurat ovat Yhdysvaltojen MLS-liigassa pelaava New York City FC ja Australian A-Leaguen Melbourne City FC. Kaikki kolme seuraa pyrkivät pelaamaan samanlaista, pallonhallintaan perustuvaa hyökkäävää jalkapalloa, joka viihdyttää jalkapalloyleisöjä ja saa heidät ostamaan näiden seurojen pelipaitoja.
City Football Groupin pääomistaja on Yhdistyneistä Arabiemiirikunnista tuleva Abu Dhabi United Group -sijoitusyhtiö, jonka pääomistaja taas on Manchester Cityn menestyksen kultasormi ja kummisetä, Sheikki Mansour.
Itsekin jalkapalloa ja Valioliigaa aktiivisesti seuraavana en ole voinut välttyä Mansourin nimeen törmäämiseltä. Vaikka Sheikki itse harvemmin kommentoi jalkapalloasioita julkisuudessa (jättäen sen hänen kameraystävällisemmälle caporegimelleen, Khaldoon Al Mubarakille), on hän kaikkien tuntema jalkapallovaikuttaja, niin dramaattinen käänne aikoinaan oli hänen Manchester City -ostonsa. Ainakin omalla kohdalla abudhabilaisprinssistä tulee ensimmäisenä mieleen Manchester Cityn Etihad-kotistadionilla liehuva suuri lakana, jota koristaa teksti ”Manchester thanks you, Sheikh Mansour”. Vaikka en ole koskaan kyseisellä stadionilla, saati koko Manchesterin kaupungissa käynytkään, on lakana enemmän kuin tuttu lukuisista näkemistä televisiolähetyksistä. Tämä kuvaa hyvin sitä, millaista lähes rajatonta näkyvyyttä Valioliiga voi yksittäisille ihmisille ja yrityksille tarjota.
Sheikkiä kiittävä lakana ei ole seurausta ainoastaan siitä, että hän on ostanut Manchester Cityyn paljon hyviä pelaajia. Mansourin toiminta City Football Groupin kautta ei nimittäin rajoitu jalkapalloon. Yhtiö on ottanut siipiensä alle jo aiemmin Manchester Cityn organisoiman City in the Community -hankkeen, jonka tavoitteena on kehittää tavallisten ihmisten harrastusmahdollisuuksia ja elämisen laatua Manchesterin kaupungissa. Luonnollisesti abudhabilaisen öljyrahan tultua hankkeeseen, on toiminta noussut ”hieman” eri tasolle kuin aiemmin. Mansour, Mubarak ja muut ovat muun muassa rakennuttaneet manchesterilaisille jalkapalloilijoille uuden, ensiluokkaisen harjoittelukeskuksen ja muutenkin kehittäneet kaupungin infrastruktuuria valtavilla sijoituksilla. Luonnollisesti City in the Community -toiminta jätti-investointeineen on City Football Groupin kautta laajennettu myös New Yorkiin ja Melbourneen.
Vaikka suhtautuisikin epäillen modernin jalkapallon ylikaupallistumiseen ja Sheikki Mansourin kaltaisten ökyrikkaiden itsevaltaiseen toimintaan jalkapallomaailmassa, on City in the Communityn kaltaista hyväntekeväisyyttä vaikea kritisoida. On kuitenkin tärkeää tarkastella Manchester Cityn ja City Football Groupin toimintaa kokonaisuutena ja pohtia, mitä se kertoo jalkapallon, talouden ja politiikan suhteesta tänään.
Jotkut sanovat, että urheilua ja politiikkaa ei pitäisi sekoittaa keskenään. Tämä ajatus tulee jalkapallon puolella usein vastaan esimerkiksi keskustelussa koskien kannattajaryhmiä, jotka ryhmänä julistavat jotakin poliittista ideologiaa. Esimerkiksi fasismin tai antifasismin nimeen vannovia porukoita löytyy maailman jalkapalloareenoilta yllättävänkin monia.
Tykkäsi asiasta tai ei, on politiikka kuitenkin väistämättä osa urheilua (katsokaa vaikka kirjoitushetkellä käynnissä olevia Pyeongchangin olympialaisia) ja erottamaton osa myös jalkapalloa. Kysymys jalkapallon suhteesta politiikkaan on relevantti myös Manchester Cityä, City Football Groupia ja Sheikki Mansouria tarkasteltaessa.
”Sheikki ei kaada miljardeja ja taas miljardeja jalkapalloon siksi, että voisi retostella sillä kavereilleen hiihtolomalla Courchevelissä.”
Toisin kuin usein ajatellaan, jalkapalloseurat eivät ole niiden ökyrikkaille omistajille leikkikaluja, joihin kaataa järkyttäviä rahasummia tylsyyden oireiden lievittämiseksi. Ne ovat tärkeitä palasia globaaleissa ja monimutkaisissa bisnesimperiumeissa, joilla on oma, tärkeä tehtävänsä näiden imperiumien markkinoinnissa ja toiminnassa yleisestikin. Ne ovat järjestelmällisen ja tehokkaan pehmeän vallankäytön työkaluja, joilla jalkapalloa seuraavaa maailma pehmitetään rakastamaan näiden bisnesimperiumien johtajia, ostamaan heidän myymiään tuotteita, ja matkailemaan heidän hallitsemissaan maissa.
Sama logiikka on Mansourin City-omistajuuden ja City Football Groupin takana. Sheikki ei kaada miljardeja ja taas miljardeja jalkapalloon siksi, että voisi retostella sillä kavereilleen hiihtolomalla Courchevelissä. Rahat ovat investointi, joka takaa näkyvyyttä, positiivista julkisuutta ja hyväntekijän maineen kaikkialla maailmassa.
Mutta mitä sitten? Jos abudhabilainen kuninkaallinen haluaa tarjota rahoillaan maailmalle mykistävän kaunista jalkapalloa ja samalla vielä tukea paikallisyhteisöjä Manchesterissa, New Yorkissa ja Melbournessa, eikö se ole pelkästään hyvä asia – mitä siitä turhia jauhamaan.
Vastauksen saamme, kun katsomme Mansourin bisnesimperiumin alkuperää. Sheikin varallisuus perustuu hänen kuninkaalliseen perintöönsä. Abu Dhabin kuningashuone hallitsee Yhdistyneiden Arabiemiirikuntien korkeimpia valta-asemia, ja on näin edesvastuussa maan lukuisista ihmisoikeusrikkomuksista. Mansourin bisnesimperiumi, jonka rahoilla maksetaan Pep Guardiolan palkka ja painetaan yhä uusia Kevin de Bruynen ja Gabriel Jesusin kaltaisten supertähtien pelipaitoja, on rakennettu yksinvaltaisen, uskonnollisesti fundamentalistisen, rikollisiaan kivittävän ja poliittisia aktivisteja kiduttavan kuningashuoneen rahoista, jonka talousjärjestelmä perustuu orjuutta muistuttavissa olosuhteissa työskentelevien työläisten riistoon.
Moni pitää Guardiolan Manchester Cityssä peluuttamaa hyökkäävää tiki-taka-jalkapalloa sinä oikeana versiona jalkapallosta, jalkapallona puhtaimmassa muodossaan. Cityn jalkapallo saattaa olla puhdasta, mutta raha jolla se maksetaan, ei totisesti ole.
Omistajuuden ja rahan rooli Manchester Cityn tapauksessa on ongelmallista, mutta syyttävän sormen ei tule osoittaa vain yhtä jalkapalloseuraa tai sen omistajaporrasta. Ongelma on järjestelmässä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan, rahalla on liian suuri rooli modernissa jalkapallossa. Kun liikevoitosta tulee ainoa tavoiteltavan arvoinen asia, unohtuu helposti se, mikä jalkapallossa on aidosti merkityksellistä: itse jalkapallo urheilulajina, totta kai, mutta myös joukkueen sisäinen ja sen ympärille muodostuva yhteisö; kannattajat, joille se oma seura voi tarjota parhaimmillaan elämää suurempaa tarkoitusta, unohtumattomia hetkiä ja näin hyperindividualismin aikakaudellamme niin kovin harvinaista yhteisöllisyyden kokemusta. Näille lukemattomille jalkapalloa harrastaville – nuorille ja vanhoille – laji merkitsee usein elinärkeää tukipylvästä elämän potkiessa päähän. Modernin jalkapallon pintakiilto on sumentanut näkömme ja ajanut meidät tiki-taka-kiimassamme unohtamaan nämä pohjimmiltaan tärkeimmät puolet jalkapallosta. Muistakaamme ne jälleen, ja rakentakaamme uusi moderni jalkapallo niiden pohjalta.
